Vieraskynä, 3.2.2015. Anders Gardberg, eversti evp.
Alkup. kirjoitus Sotilasaikakauslehteen 11/97 majurina (PEop-os).
Tämä on uudelleenjulkaisu Anders Gardbergin artikkelista Sotilasaikakauslehden numerossa 11/1997. Nykytilanteessa jälleen erityisen kiinnostava ja ajankohtainen artikkeli julkaistaan Sotilasaikakauslehden luvalla kirjoittajan esipuheen kera.
Pearl Harborissa yllätettiin USA:n sotilasmahti. Israel sai Jom kippur -sodassa tuta omaa lääkettään. Norjan puolustussuunnittelun tavoitteena on, että huhtikuun 9. päivän 1940 tapahtumat eivät toistu. Yllättämisen mahdollisuus ja sen pelko ovat merkittävä osa sotilas- ja turvallisuuspoliittista ajattelua. Puolustussuunnittelussa pyritään hyökkäyksen paljastamiseen riittävän aikaisessa vaiheessa, jotta omaa valmiutta ehditään kohottaa. Tästä huolimatta ovat yllätykset hämmästyttävän usein onnistuneet, vaikka hyökkäyksen ennusmerkit ovat olleet nähtävissä, kirjoittaa eversti evp Anders Gardberg. Anders on aikaisemmin palvellut Uudenmaan prikaatin komentajana, Suomen puolustusasiamiehenä Ruotsissa ja viimeksi tiedustelupäällikkönä EU:n Keski-Afrikan tasavallan operaation esikunnassa (EUFOR RCA OHQ) ennen siirtymistään reserviin ja Saab International Finland Oy:n varatoimitusjohtajaksi. Anders on aktiivinen myös Twitterissä..
Esipuhe
Ukrainan kriisin kestettyä jo vuoden olemme voineet havaita sotilaallisen toiminnan normaalikuvan muuttuneen huomattavasti lähialueellamme. Yleinen käsitys on ollut, ettei kukaan olisi voinut arvioida tilanteen kehittyneen näin huolestuttavaksi runsas vuosi sitten. Käsitys on varmaan oikea, mutta ainakin omassa mielessäni sinänsä oikea väittämä herätti muistoja vuodelta 1997, jolloin uutta uhkakuvaa ”Strategista iskua” juuri oli lanseerattu toisessa nykymuotoisessa Valtioneuvoston turvallisuus- ja puolustuspoliittisessa selonteossa.
Uutta osittaiseen yllätykseen perustuvaa uhkakuvaa kritisoitiin sisäisesti joidenkin vanhempien (tai vanhakantaisten) ”kylmän sodan veteraanien” toimesta, joiden mielestä uhkakuva oli teennäinen ja toimi lähinnä perusteluna silloin toteutetulle ensimmäiselle sodan ajan vahvuuden supistuksille. Erityisesti vastustettiin näkemystä, että meidät voitaisiin yllättää, olihan meillä mainetta niittänyt tiedustelujärjestelmä ja joustava liikekannallepanojärjestelmä.
Pääesikunnan operatiivisella osastolla käynnistettiin selonteon jälkeen uusi operatiivinen suunnittelukierros, jonka yhteydessä uutta uhkakuvaa esiteltiin laajasti alajohtoportaissa. Siihen liittyen kirjoitin esimieheni kannustamana kirjoituksen Sotilasaikakauslehteen, jossa referoin (edelleen aktiivisesti turvallisuuspolitiikasta kirjoittavan) ruotsalaisen eversti Bo Hugemarkin erinomaista kirjoitusta siitä, miksi yllätys yleensä onnistuu.
Alunperin ajattelin muokata kirjoituksen nykytilannetta vastaavaksi, mutta lopulta tulinkin (osin kiireidenkin takia) siihen tulokseen, että tehokkaampaa onkin se, että jokainen itse voi arvioida, miten osuvia vuonna 1997 tehdyt arviot ovat verrattaessa tilannetta vuoteen 2015.
Yllätys teoriassa ja käytännössä – Miksi yllätys yleensä onnistuu?
“Ei ole väliä, vaikka olisit maailman paras tiedustelumies, ellei kukaan usko sinua
Pearl Harborissa yllätettiin USA:n sotilasmahti. Israel sai Jom kippur -sodassa tuta omaa lääkettään. Norjan puolustussuunnittelun tavoitteena on, että huhtikuun 9. päivän 1940 tapahtumat eivät toistu.
Yllättämisen mahdollisuus ja sen pelko ovat merkittävä osa sotilas- ja turvallisuuspoliittista ajattelua. Puolustussuunnittelussa pyritään hyökkäyksen paljastamiseen riittävän aikaisessa vaiheessa, jotta omaa valmiutta ehditään kohottaa. Tästä huolimatta ovat yllätykset hämmästyttävän usein onnistuneet, vaikka hyökkäyksen ennusmerkit ovat olleet nähtävissä. Vanhaa sanontaa ”kauneus on katsojan silmässä” mukaillen voidaan todeta, että ”yllätys on yllätetyn silmässä”. Viimeisin, muttei varmaan viimeinen esimerkki yllätyksestä oli Irakin hyökkäys Kuwaitiin 1990.
Suomessa yllätyksen olemusta on tutkittu varsin vähän. Eräs syy tähän voi olle se, että Suomi ei ole joutunut täysin yllätetyksi esimerkiksi USA:n, Israelin tai Norjan tavoin. Talvisodan alkaessa kenttäarmeija oli ryhmittynyt asemiinsa, vaikkakin hyökkäyksen alku, sen voima ja suuntautuminen yllättivät niin poliitikot kuin sotilaatkin. Kesäkuun 9. päivänä 1944 alkaneen suurhyökkäyksen alun yllätyksellisyydestä on taitettu peistä vuosia. Kuitenkin voitaneen väittää, että Suomea ei ole toistaiseksi yllätetty.
Virheistä voidaan oppia – ja edullisinta on oppia muiden virheistä
Suomalaisina olemme siinä onnellisessa asemassa, että voimme ottaa oppia muiden tekemistä virheistä. Sama pätee myös naapurimme Ruotsiin, joka ei ole sotinut kohta 200 vuoteen. Ruotsi onkin panostanut yllätyksen tutkimiseen. Merkittävin osoitus tästä on Ruotsissa noin kymmenen vuotta sitten käyttöön otettu pääuhkakuva ”Strategiskt överfall” (suom. strateginen yllätyshyökkäys, strateginen isku).
[toim. huom: ks. esim. internetissä olevat ruotsinkieliset aikalaisartikkelit aiheesta strateginen isku: Hugemark, Skoglund, Agrell]
Ruotsin uhkakuva perustuu siihen olettamukseen, että Ruotsi voidaan yllättää. Yllätyksen hyväksyminen pahimmaksi uhkakuvaksi vaatii rohkeutta tunnustaa tosiasioita. Näitä ovat sekä pienen maan resurssit että tiedot ulkovaltojen strategian kehittymisestä. Suunta on oikea – tosiasioiden tunnustaminenhan on kaiken kehittymisen lähtökohta. Jo pelkän yllätetyksi tulemisen hyväksyminen on tervettä. Yllätyksestä toipumista helpottaa näet se, että tunnustaa rajallisuutensa ja rakentaa järjestelmän, joka kestää yllätyksiä. Vaarallisempaa on rakentaa yhden suunnitelman varaan – ja herätä yllätykseen.
Eräs parhaimmista yllätystä käsitteleviä kirjoituksia on ruotsalaisen strategian ja sotahistorian tutkijan, eversti Bo Hugemarkin kirjoitus Överraskning i teori och praktik. Kirjoitus on osa hänen toimittamaansa kirjaa Urladdning: 1940 – blixtkrigen år vuodelta 1990. Kirjassa Hugemark ruotii yllätyksen teoreettista olemusta tavalla, joka on esittelemisen arvoinen myös suomalaiselle lukijakunnalle.
Yllätyksen tavoite on edun ja ylivoiman saavuttaminen
“Ylimääräisten harjoitusten julistaminen esti suomalaisten täydellisen yllättämisen
Hugemark määrittää yllätyksen keinoksi, jolla ylivoima saavutetaan suorittamalla toimenpiteet aikaan, paikkaan tai toimintatapaan odottamattomalla tavalla. Yllätys voidaan saavuttaa joko fyysisesti (vastapuolella ei ole keinoja vastata tai se on myöhässä tai muutoin väärässä paikassa) tai henkisesti (vastustajan tasapaino järkytetään ja sen taistelutahto lamautetaan). Yllätyksen ei tarvitse tulla täysin odottamattomasti kuin salama kirkkaalta taivaalta – riittää, että isku paljastuu niin myöhään että vastustajan toimenpiteet eivät enää ehdi estää iskua. Puolustajan kannalta etu on siinä, että hyökkääjän on varottava antamasta ennakkovaroitusta puolustajalle. Tämän vuoksi hyökkääjän on aloitettava operaatio suhteellisen pienillä voimilla päästääkseen yllätykseen. Hyökkääjän voima ja sen käyttö suhteessa puolustajan valmiudenkohottamisjärjestelmään ja -nopeuteen onkin ratkaiseva tekijä. Kyseessä on syy-seuraus -ketju, joka helpoimmin voidaan havainnollistaa seuraavalla kuviolla:
Ihannemalli ja yllätys
Mikäli puolustajalla on valpas ja ulottuva tiedustelujärjestelmä, rohkeus tehdä päätöksiä, joustava valmiudenkohottamisjärjestelmä ja puolustuskykyiset joukot, ei puolustajalla ole hätää. Tätä ihannemallia voidaan kuitenkin häiritä käyttämällä yllätystä seuraavasti:
- Hyökkääjä voi luoda jo rauhan aikana tai pitkään kestävässä harmaassa vaiheessa järjestelmän, joka mahdollistaa hyökkäyksen suoraan rauhan ajan ryhmityksestä tai normaalilta näyttävästä harjoituksesta.
- Hyökkääjä voi yrittää peittää hyökkäysvalmistelunsa ja harhauttaa vastustajaa toimistaan.
- Hyökkääjä voi yrittää estää puolustajan valmiuden kohottamisen poliittisella painostuksella ja suorilla tai epäsuorilla uhkauksilla.
- Puolustajan valmiuden kohottaminen käynnistetään uhkaan nähden liian myöhään tai riittämättömänä.
Yllätys on siis sarja toimenpiteitä, jotka tukevat toisiaan ja kumuloituvat. Hyökkääjän ylivoima ja etumatka puolustajaan kasvaa kaiken aikaa.
Sinisilmäisen puolustajan itseaiheutettua satulajohtamista
“Valmiuden kohottaminen on monimutkainen järjestelmä, jossa kitka voi tehdä tepposet
Edellä mainitut toimenpiteet ovat kuitenkin hyökkääjän kannalta edelleen epävarmoja. Yhdenkin tekijän epäonnistuminen voi kaataa koko yllätyksen. Siitä huolimatta onnistuminen on epäonnistumista todennäköisempää, vaikka poikkeuksiakin löytyy. Suomalaisittain tulee ensin mieleen Suomen hallituksen rohkea toimenpide lokakuussa 1939. Ylimääräisten harjoitusten (YH) julistaminen oli käytännössä täysi liikekannallepano, joka esti suomalaisten täydellisen yllättämisen. Muita esimerkkejä epäonnistuneista yllätyksistä on kuitenkin harvassa. Syyksi tähän Hugemark esittää puolustajan kyvyttömyyden asettaa itsensä hyökkääjän asemaan. Näin ollen jo piirretyt harhautusnuolet vaativat täydennystä, jotka kuvaavat uhrin ”ehtymätöntä kykyä tehdä itsestään yllätykselle altis.”
- Tilanne elää. Lähtökohtatilanne ei ole kiinteä. Tilanne voi muuttua vähitellen ilman, että puolustaja havaitsee muutoksen. Muutoksen ei välttämättä tarvitse johtua hyökkäysvalmisteluista, vaan se voi yhtä hyvin johtua asevoimien teknisestä kehittämisestä.
Pienille maille on lisäksi vaikeaa vastata potentiaalisen hyökkääjän valmiuden kohottamiseen. On olemassa riski, että puolustajan kriisin alkuvaiheessa kohotettua valmiutta ei voida kansakunnan rajallisilla resursseilla ylläpitää. Suomen YH Talvisodan alla käy tässä hyvänä esimerkkinä: olihan Suomi juuri aikeissa alentaa valmiutta Neuvostoliiton hyökätessä. Pitkäaikaisessa kriisissä on lisäksi vaikeaa arvioida tilanteen kehittymistä ja sitä, ketä vastaan toimenpiteet lopunperin ovat suunnatut. - Sinisilmäinen puolustaja ja lempeysvirhe. Uhrilla on myös käytettävissään ehtymätön keinovalikoima ennakkovaroituksen välttämiseksi. Yksinkertaisimmat syyt voivat olla tiedustelun epäonnistuminen esimerkiksi puuttuvien resurssien, myöhästymisten tai virhepriorisointien takia. Pahempaa on arvioijan kyvyttömyys tunkeutua hyökkääjän käsitysmaailmaan. Hyökkääjän toimenpiteet pitävät yhtä puolustajan arviointeihin ainoastaan puolustajan suunnitelmissa. Hyökkääjällä on aloite käsissään. Hyökkääjän toimia arvioitaessa onkin tärkeintä arvioida, mikä on puolustajan kannalta hyväksyttävä riski.
Hugemarkin mielestä arviot siitä, että hyökkääjillä ei ole resursseja hyökätä ovat kaikista vaarallisimmat, koska ne johtavat vaaralliseen hyvän olon tunteeseen. Rauhanomaisesti ajatteleva puolustaja arvioi harvoin oikein hyökkääjän riskinottohalua . Kun lisäksi lintukotoonsa tyytyväinen puolustaja ei halua löytää hyökkäykselle motiivia, on helppo olla tekemättä mitään. Ajatellaan, että kuka enää hyökkää, kun Adolf Hitlerille ja Saddam Husseinillekin kävi niin huonosti. Yhteistä näille henkilöille – ja monille muille yllätyshyökkäyksen tekijöille – oli kuitenkin motiivi pyrkiä asettamaan muu maailma tapahtuneiden tosiasioiden eteen. Tämän sinisilmäinen puolustaja mieluummin unohtaa.
Hyökkääjän motiivit ovat kuitenkin yleensä hämärän peitossa ennen hyökkäyksen alkua. Normaali reaktio on tällöin halu löytää hyväntahtoisempia selityksiä hyökkäysvalmisteluille, koska pahinta vaihtoehtoa ei haluta nähdä. Yleinen ajatusvirhe on ollut kuvitella uhka kohdistuvaksi toista osapuolta vastaan, kuten kävi Norjan tapauksessa 1940. Toinen tyypillinen lempeysvirhe on kuvitella kalistelu pelkäksi kiristykseksi. Esimerkiksi Saddamin hyökkäysvalmistelut olivat hyvin tiedossa. Yleinen arvio oli kuitenkin, että Irak joukkojen keskittämisellään halusi korottaa öljyn hintaa.
Sotilaille ongelmaksi muodostuu myös pelko joutua leimatuksi Tuonelan tienviitaksi, joka näkee hyökkäyksen mörköjä aiheetta. Jos näin käy, niin päättäjien usko sotilasasiantuntijoihin laskee. Brittiläistä tiedustelumiestä lainatakseni ”ei ole väliä, vaikka olisit maailman paras tiedustelumies, ellei kukaan usko sinua.” Pelko tulla leimatuksi tuomiopäivän ennustajaksi voi kuitenkin myös haitata sotilaan arvioita siten, että hän tietämättään lieventää arviointejaan tai käskee tiedustelijoidensa lieventää niitä. - Itseaiheutettu pelote. Vaikka analysoitu tiedustelutieto selvästi osoittaisi, että hyökkäyksen uhka on kasvanut, voi puolustaja löytää useita syitä olla kohottamatta valmiutta. Hugemark kutsuu tätä ”itseaiheutetuksi pelotteeksi” jota motivoidaan yleensä sillä, että kiristyneessä tilanteessa ei haluta provosoida ja kiristää tilannetta edelleen. Hyökkääjä voi vahvistaa tätä itseaiheutettua pelotetta joko uhkauksilla tai syyttämällä puolustajaa siitä, että tämä suosii kolmatta osapuolta. Mikäli hyökkääjällä pystyy tavalla tai toisella vaikuttamaan puolustajan päätöksentekijöihin, voidaan tätä harhautusta edelleen vahvistaa.
- Kitka ja satulajohtaminen. Myös ilman suoranaisia häirintätoimenpiteitä on enemmän kuin todennäköistä, että puolustajan valmiuden kohottaminen häiriintyy. Valmiuden kohottaminen on monimutkainen järjestelmä, jossa Clausewitzin mainitsema sotatoimien kitka voi tehdä puolustajalle tepposet. Tilannetta vaikeuttaa se, että puolustaja työskentelee niin ajallisesti kuin henkisesti hyökkääjän ehdoilla. Hugemark korostaa lisäksi vaaran, että johtajat ajanpuutteen vuoksi poikkeavat ennalta laadituista suunnitelmista ja joutuvat ”satulajohtamiseen.” Hyökkääjä voi suunnitelmallisella toiminnalla pakottaa puolustajan harkitsemattomaan ja hallitsemattomaan satulaimprovisointiin.
Kaiken viisauden alku
Hugemarkin kirjoitus antaa ajattelemisen aihetta. Sinänsä kirjoituksessa ei ole mitään mullistavaa tai uutta, mutta se osoittaa pelkistetysti miksi yllätys on mahdollinen tänäkin päivänä. Nyky-yhteiskunta ei liene yhtään sen vastustuskykyisempi yllätystä vastaan kuin ennenkään. Tämän tosiasian hyväksyminen on terve perusta omalle toiminnalle. Kun sen on hyväksynyt, voidaan paremmin arvioida sitä, kestääkö oma järjestelmämme yllätystä ja miten siihen pitäisi varautua.
//Anders Gardberg
Tiesithän, että voit seurata Andersia ja Bo Hugemarkia Twitterissä.
Sotilasaikakauslehti (SAL) on korkeatasoinen ammattijulkaisu. Voit tilata sen tästä. Lomakkeella voit myös tilata yksittäiskappaleita.
Lehden julkaisijaa, Upseeriliittoa, voit myös seurata Twitterissä ja Facebookissa.
Random thoughts 