Asevelvollisuus- ja maanpuolustusjärjestelmät maailmalla

Vieraskynä 13.3.2015, Juha Mäkinen.
Alkup. kirjoitus Kylkiraudan numerossa 1/2015, sama päivä.

Juha Mäkinen

Suomalaisesta näkökulmasta perustuslaissa mainittu maanpuolustusvelvollisuus liittyy asevelvollisuuteen, siviilipalvelukseen ja työvelvollisuuteen sekä velvollisuuteen osallistua väestönsuojeluun. Pelkistetysti suomalainen asevelvollisuus kattaa miehille suunnatut kutsunnat, varusmiespalvelun, mahdolliset kertausharjoitukset sekä ylimääräisen ja liikekannallepanon aikaisen palveluksen. Lisäksi Suomessa myös naisilla on oikeus varusmiespalvelusta vastaavaan asepalvelukseen. Maanpuolustusopetukselle keskeisessä Turvallinen Suomi -teoksessa todetaan suomalaisen maanpuolustusjärjestelmän perustuvan yleiseen asevelvollisuuteen. Entä millaisia asevelvollisuus- ja maanpuolustusjärjestelmiä löytyy maailmalta, ja voimmeko me oppia niistä jotain, pohtii Maanpuolustuskorkeakoulun Johtamisen ja sotilaspedagogiikan laitoksen professori Juha Mäkinen.

Asevelvollisuus- ja maanpuolustusjärjestelmistä

Suomessa tehdyt asevelvollisuuden kansainväliset vertailut rajautuvat lähes poikkeuksetta EU- ja Nato-maihin sekä täydentävästi muualle Euroopan alueelle, kuten Sveitsiin. Tällaista näkökulmaa on kuitenkin pidettävä tarpeettoman kapea-alaisena erityisesti nykyisellä globalisaation aikakaudella. Mitä asevelvollisuusjärjestelmällä oikeastaan tarkoitetaan?

Kylkirauta 1/2015. Teemana Suomalainen asevelvollisuus.  Juha Mäkisen artikkeli sivulla 34.
Kylkirauta 1/2015. Teemana Suomalainen asevelvollisuus. Juha Mäkisen artikkeli sivulla 34.

Suomalainen asevelvollisuus -raportin mukaan asevelvollisuuden ja asevelvollisuusjärjestelmän voidaan katsoa olevan voimassa silloin, kun siihen sisältyy normaalioloissa vähintään miesten asepalvelus. Jos asepalvelusjärjestelyt ulottuvat myös vapaaehtoisiin naisiin, voidaan todeta, että kyse on laajemmasta asepalvelusjärjestelmästä. Tällä tavoin tarkastelua voidaan laajentaa myös yhteiskunnan kokonaisturvallisuutta ylläpitäviin ja tuottaviin maanpuolustusjärjestelmiin.

Globaalisti tarkasteluna jokaisessa valtiossa on aina asevoimat – joko omat, kumppanin tai vieraan

Lähtökohtana on, että asevelvollisuusjärjestelmä tuottaa sotilaallisen maanpuolustuksen joukot, mutta kuka kouluttaa esimerkiksi maanpuolustusvelvollisuuden edellyttämät väestönsuojeluorganisaatiot? Entä kuka suunnittelisi maanpuolustusjärjestelmän rakenteen ja toiminnan? Kuka sen opettaa ja kenelle?
Globaalisti tarkasteluna jokaisessa valtiossa on aina asevoimat – joko omat, kumppanin tai vieraan. Joissakin maissa yhteiskunnallista turvallisuutta taataan asevoimien sijasta esimerkiksi poliisiorganisaation avulla. Ase- ja maanpuolustusvelvollisuuspalvelusmuodot silloittavat vähintään jossain määrin asevoimien ja suojeluorganisaatioiden sekä muun yhteiskunnan välistä suhdetta. Toisin sanoen sekä asevoimissa että erilaisissa suojeluorganisaatioissa kansalainen voi osallistua julkishyödykkeiden, kuten yhteiskunnallisen turvallisuuden, tuottamiseen.

Ase- ja maanpuolustusvelvollisuuden megaristiriita

Usein toistetun kiteytyksen mukaan viimeistään kylmän sodan jälkeen länsimaat alkoivat enimmäkseen luopua asevelvollisuudesta ja keskittyä ammattiarmeijoihin. Samaan aikaan globalisoituvissa yhteiskunnissa ajatteluun eteni jatkuvan talouskasvun ideologia ja mielenkiinto keskittyi kvartaalitalouden tuloksellisuuteen. Sen pyörteissä pidemmän aikajänteen tarkastelut ovat jääneet marginaalisiksi. Varsinkin monissa turvallisiksi mielletyissä maissa on maanpuolustusvelvollisuus jätetty vapaaehtoisten kansalaisten käsiin.

Strategisissa asevelvollisuustutkimuksissa massaluopuminen asevelvollisuudesta on kiteytetty niin kutsutun ”yhden raiteen mallin” sovellukseksi. Sen mukaan asevelvollisuuden järjestelyt olisivat kansainvälisiä esimerkkejä seuraten ajautumassa vääjäämättömästi yleisestä asevelvollisuudesta valikoivaan ja vapaaehtoiseen asevelvollisuuteen sekä edelleen ammattiarmeijaan. Tulisiko täten asevelvollisuuden kansainvälisiä esimerkkejä etsittäessä tyytyä jo valikoivaan sukupuolineutraaliin asevelvollisuuteen siirtyneeseen maahan (Norja) tai ammattiarmeijamaahan (Ruotsi)? Mielestäni ei yksinomaan.
Toisaalta esimerkiksi Yhdysvalloissa yleisestä asevelvollisuudesta sanotaan luovutun jo vuonna 1973. Silti yhdysvaltalainenkin asevelvollisuuskeskustelu jatkuu ilmeten esimerkiksi pohdintoina asevoimien aktiivisen komponentin ja reservikomponentin merkityksistä. Mainittakoon, että parhaillaan Yhdysvalloissa, kuten Länsi-Euroopassakin, aktiivisen reserviläisyyden merkitys on vahvassa nosteessa. Lisäksi on syytä muistaa, että Yhdysvalloissa on edelleen voimassa kutsunnat tarvittaessa mahdollistava valikoivan asepalveluksen lainsäädäntö ja järjestelyt.

Jokainen kansalainen on väistämättä turvallisuuden tai turvattomuuden toimija

Samaan aikaan maanpuolustusvelvollisuus – ja sille alisteinen asevelvollisuus – ovat toisaalla voineet hyvin ja jatkaneet kehittymistään. Mitkä tekijät voisivat selittää tämän ”megaristiriidan” ammattiarmeijoihin ajautumisen ja kehittyvien maanpuolustusvelvollisuuksien välillä?

On tiedostettava, ettei minkään valtion asevelvollisuusjärjestelmän kehitys tapahdu tyhjiössä, vaan se kehittyy omalla historiallisella kaarellaan. Kunakin aikakautena sekä yhteiskunnalliset intressiristiriidat että kansainvälisen toimintaympäristön muutokset luovat ristipaineita kansallisille pohdinnoille ase- ja maanpuolustusvelvollisuuksista. Tällöin keskitytään miettimään, missä määrin oman puolustus- ja maanpuolustusjärjestelmän kehittämiseen voitaisiin vaikuttaa omin toimin ja myös ase- ja maanpuolustusvelvollisuuksien keinoin.

2013: 648 naista hakeutui asepalvelukseen. Kuva: Puolustusvoimat.
2013: 648 naista hakeutui asepalvelukseen. Kuva: Puolustusvoimat.

Esimerkiksi Suomessa aiemmin vain miehiä koskenut asevelvollisuus laajeni vapaaehtoisten naisten asepalvelusta koskevaksi vuonna 1995. Vastaavasti myös siviilipalvelusta on pyritty kehittämään – ilmeisen alimitoitetuilla resursseilla, mitä voidaan etenkin suomalaisten maanpuolustustarpeiden ja -velvoitteiden vuoksi pitää ongelmallisena asiana.

Yhteiskunnallisten tekijöiden globaalin vertailun sijasta etsin ratkaisua mainitsemaani megaristiriitaan geopolitiikasta ja valtioiden erilaisista riskiluokista. Valtioiden geopoliittinen asemoituminen ei ole tasa-arvoista. Jotkut valtiot sijaitsevat verraten turvassa omalla saarellaan tai mantereellaan, kun taas toiset sijaitsevat esimerkiksi ”rajamailla”. Täten valtioiden riskiluokat ovat erilaisia, ja ne jakautuvat pelkistetysti ulottuvuudelle matalasta korkeaan. Ulkoiset riskit ja uhkan tulkitut tuntemukset ovat osaltaan johdatelleet maita – resurssiensa mukaan – asemoitumaan ase- ja maanpuolustusvelvollisuuksien jatkumolle hyvin eri tavoin.

Esimerkiksi Etelä-Korea, Israel ja Singapore ovat historiallisesti tulkinneet kuuluvansa korkean riskiluokan valtioihin, mikä ilmenee myös niiden maanpuolustusjärjestelmissä. Maissa on käytössä asevelvollisuutta laajempi kansalaispalvelus, mikä mahdollistaa kansalaisen osaamispotentiaalin valjastamisen verraten kattavasti maanpuolustuksen ja yhteiskunnan turvallisuuden tarpeisiin.

Jätän lukijoiden harkittavaksi, onko Suomi matalan vai korkean riskiluokan valtio. Jos Suomi on korkean riskiluokan maa, miten tulkinta näkyy suomalaisessa maanpuolustusjärjestelmässä? Haastava geopoliittinen asemoitumisemme on jo perinteisesti näkynyt esimerkiksi verraten korkeana maanpuolustustahtona, mutta miten muuten?

Turvallisuus ei ole vakio, eikä sitä tule käsittää annettuna eikä välttämättä yksinomaan ammattilaisten tuottamana hyödykkeenä. Jokainen kansalainen on väistämättä maanpuolustuksen, samoin kuin yhteiskunnan turvallisuuden tai turvattomuuden, yksi toimija. Tähän kansalaisvastuuseen voi oppia, mutta kenellekään se ei siirry ainoastaan äidinmaidon ja geeniperimän myötä. Tarvitaankin kansalaiskasvatusta – ellei peräti globaalikasvatusta. Pohjoismaisen PISA-menestyneen ”koulutuksen suurvallan” luulisi ja soisi näyttävän hyvää esimerkkiä tässäkin suhteessa myös muille ”rajamaille”.

Yhteiskunnan turvallisuusstrategia ilmaisee monenlaiset uhkamallimme, mutta tunnistaako ase- ja maanpuolustusvelvollinen niitä? Tiedostaako kansalainen, mitä ”jotkut” häneltä niiden suhteen normeissaan edellyttävät? Missä yhteisöissä ja organisaatioissa kansalaisen suunnitellaan näissä asioissa toimivan ja millaisin välinein? Ketkä häntä tämänlaiseen toimintaan opettavat ja kasvattavat?

Katse Sveitsiin, mutta miksi?

Maailman parhaan suomalaisen asevelvollisuusjärjestelmän kehittäjien on syytä etsiä hyviä esimerkkejä myös Euroopasta. Vuonna 2013 toimittamassani Asevelvollisuuden tulevaisuus -teoksessa toin esille Karl W. Haltinerin asevoimatyypittelyä ammattiarmeijoista valeasevelvollisuusarmeijoihin ja edelleen ”pehmeän” ja ”kovan” ytimen asevelvollisuusarmeijoihin. Haltinerin mukaan Suomella, Sveitsillä, Turkilla ja Kreikalla on niin kutsutut ”kovan ytimen” asevelvollisuusarmeijat. Haltinerin jo 1990-luvun loppupuolella tekemän analyysin selitysvoimaisuutta ja ajankohtaisuutta korostaa muun muassa se, että hänen mukaansa ammattimaistumisen paine on kovin niissä maissa, joiden armeijat ovat ”pehmeän” ytimen asevelvollisuusarmeijoita. Näitä ovat esimerkiksi Ruotsi, Norja, Itävalta, Espanja, Italia ja Portugal.

Puolan asevoimien yleisesikunnan päällikkö kenr Franciszek Gągor vierailee Sveitsissä 2-3.7.2009. Kuva:  Sztab Generalny Wojska Polskiego.
Puolan asevoimien yleisesikunnan päällikkö kenr Franciszek Gągor vierailee Sveitsissä 2-3.7.2009. Kuva: Sztab Generalny Wojska Polskiego.

Mainittakoon, että 2000-luvun alkupuolella ammattimaistumisen paine on jo edesauttanut rauhan ajan asevelvollisuudesta luopumista Espanjassa, Italiassa, Portugalissa ja esimerkiksi riskiluokkansa näkökulmasta ristiriitaisesti myös Ruotsissa. Mainittakoon, että tammikuussa 2013 ”pehmeän” ytimen Itävallassa järjestetyssä kansanäänestyksessä enemmistö äänesti asevelvollisuuden säilyttämisen puolesta. Tuolloin uutisoitiin Itävallan vikuroivan asevelvollisuudesta luopumisessaan.

Riittävät resurssit mahdollistavat laajan tilannekuvan saamisen kriisitilanteissa

Syyskuussa ”kovan” ytimen Sveitsissä järjestetyssä kansanäänestyksessä yli 73 prosenttia äänestäjistä kannatti ”sveitsiläistä asevelvollisuutta” – mutta siis millaista? Sveitsissä kantonit järjestävät kutsunnat. Kirjalliset ohjeet palveluksesta armeijassa, väestönsuojelussa tai siviilipalveluksessa lähetetään kaikille 16-vuotiaille, myös naisille. Täytettyään 18 vuotta miehet ja vapaaehtoiset naiset osallistuvat orientaatiopäivään. Palvelus suoritetaan aseellisena maa- tai ilmavoimissa, siviilipalveluksena tai väestönsuojelussa. Ne, jotka eivät suorita mitään edellä mainituista, maksavat kolmen prosentin lisäveroa 30–34-vuotiaiksi saakka.

Sveitsiläisistä miehistä noin 60 prosenttia suorittaa varusmiespalveluksen, ja noin 17 prosenttia ikäluokasta koulutetaan väestönsuojelun tehtäviin. Käytännössä korkea sveitsiläisten maanpuolustustahto näkyy sekä maanpuolustukseen kohdennettujen varojen määrässä että esimerkiksi poikkeuksellisen aktiivisena reserviläisyytenä.

Sveitsissä on pitkäjänteisesti panostettu väestönsuojeluun. Esimerkiksi väestönsuojatilat ovat korkealuokkaisia. Kansallinen hälytyskeskus huolehtii tilannekuvasta ja vastaa hälyttämisestä sekä johtamistoiminnasta. Vakinaisen henkilökunnan lisäksi hälytyskeskuksessa on asevelvollisia suorittamassa palvelustaan. Väestönsuojelu koetaan tärkeäksi, ja riittävät resurssit mahdollistavat laajan tilannekuvan saamisen kriisitilanteissa. Mikä merkillisintä, matalan riskiluokan Sveitsi tarjoaa eräiden arvioiden mukaan korkean riskiluokan Suomelle ja muille ”rajamaille” verraten erinomaisen esimerkin maanpuolustusvelvollisuuden käytännön merkityksistä ja järjestelyistä.

//Juha Mäkinen

Lähteitä ja enemmän luettevaa asevelvollisuudesta

Mäkinen, Juha. Asevelvollisuuden tulevaisuus. Maanpuolustuskorkeakoulu. Julkaisusarja 2, artikkelikokoelmat n:o 9. Helsinki, 2013.

Mäkinen, Juha. Asevelvollisuus yhteiskunnallisissa merkitysyhteyksissään. Tiede ja ase, vol 70, s. 38–53. Suomen sotatieteellinen seura. Helsinki, 2012.

Mäkinen, Juha. Suomalaisesta asevelvollisuudesta: tutkitusti eduista ja haitoista. Tiede ja ase, vol 71. Suomen Sotatieteellinen Seura. Helsinki, 2013.


Alunperin julkaistu Kylkiraudassa (1/2015). Tiesithän, että voit seurata Juhaa Twitterissä. Kylkiraudan julkaisijaa, Kadettikuntaa, voit seurata Twitterissä ja Facebookissa. Pääsihteeri Juha Tammikiven löydät Twitteristä. Kylkiraudan päätoimittaja on eversti Mika Kalliomaa, jota voit myös seurata Twitterissä!

Yllätys teoriassa ja käytännössä – Miksi yllätys yleensä onnistuu?

Vieraskynä, 3.2.2015. Anders Gardberg, eversti evp.
Alkup. kirjoitus Sotilasaikakauslehteen 11/97 majurina (PEop-os).

Tämä on uudelleenjulkaisu Anders Gardbergin artikkelista Sotilasaikakauslehden numerossa 11/1997. Nykytilanteessa jälleen erityisen kiinnostava ja ajankohtainen artikkeli julkaistaan Sotilasaikakauslehden luvalla kirjoittajan esipuheen kera.

Anders GardbergPearl Harborissa yllätettiin USA:n sotilasmahti. Israel sai Jom kippur -sodassa tuta omaa lääkettään. Norjan puolustussuunnittelun tavoitteena on, että huhtikuun 9. päivän 1940 tapahtumat eivät toistu. Yllättämisen mahdollisuus ja sen pelko ovat merkittävä osa sotilas- ja turvallisuuspoliittista ajattelua. Puolustussuunnittelussa pyritään hyökkäyksen paljastamiseen riittävän aikaisessa vaiheessa, jotta omaa valmiutta ehditään kohottaa. Tästä huolimatta ovat yllätykset hämmästyttävän usein onnistuneet, vaikka hyökkäyksen ennusmerkit ovat olleet nähtävissä, kirjoittaa eversti evp Anders Gardberg. Anders on aikaisemmin palvellut Uudenmaan prikaatin komentajana, Suomen puolustusasiamiehenä Ruotsissa ja viimeksi tiedustelupäällikkönä EU:n Keski-Afrikan tasavallan operaation esikunnassa (EUFOR RCA OHQ) ennen siirtymistään reserviin ja Saab International Finland Oy:n varatoimitusjohtajaksi. Anders on aktiivinen myös Twitterissä..

Battleship USS California sinking.
Yhdysvaltain laivaston taistelulaiva USS California (BB-44) uppoaa hitaasti Ford Islandin kupeessa, Havaijin Pearl Harborissa pommituksen ja torpedoinnin vahingoittamana joulukuun 7. päivänä 1941. Taustalla vasemmalla hävittäjä USS Shaw (DD-373) palaa uivalla telakalla YFD-2. Keskellä takana taistelulaiva USS Nevada (BB-36) on rantautunut. Lähde: Wikipedia.

Esipuhe

Ukrainan kriisin kestettyä jo vuoden olemme voineet havaita sotilaallisen toiminnan normaalikuvan muuttuneen huomattavasti lähialueellamme. Yleinen käsitys on ollut, ettei kukaan olisi voinut arvioida tilanteen kehittyneen näin huolestuttavaksi runsas vuosi sitten. Käsitys on varmaan oikea, mutta ainakin omassa mielessäni sinänsä oikea väittämä herätti muistoja vuodelta 1997, jolloin uutta uhkakuvaa ”Strategista iskua” juuri oli lanseerattu toisessa nykymuotoisessa Valtioneuvoston turvallisuus- ja puolustuspoliittisessa selonteossa.

Uutta osittaiseen yllätykseen perustuvaa uhkakuvaa kritisoitiin sisäisesti joidenkin vanhempien (tai vanhakantaisten) ”kylmän sodan veteraanien” toimesta, joiden mielestä uhkakuva oli teennäinen ja toimi lähinnä perusteluna silloin toteutetulle ensimmäiselle sodan ajan vahvuuden supistuksille. Erityisesti vastustettiin näkemystä, että meidät voitaisiin yllättää, olihan meillä mainetta niittänyt tiedustelujärjestelmä ja joustava liikekannallepanojärjestelmä.

Pääesikunnan operatiivisella osastolla käynnistettiin selonteon jälkeen uusi operatiivinen suunnittelukierros, jonka yhteydessä uutta uhkakuvaa esiteltiin laajasti alajohtoportaissa. Siihen liittyen kirjoitin esimieheni kannustamana kirjoituksen Sotilasaikakauslehteen, jossa referoin (edelleen aktiivisesti turvallisuuspolitiikasta kirjoittavan) ruotsalaisen eversti Bo Hugemarkin erinomaista kirjoitusta siitä, miksi yllätys yleensä onnistuu.

Alunperin ajattelin muokata kirjoituksen nykytilannetta vastaavaksi, mutta lopulta tulinkin (osin kiireidenkin takia) siihen tulokseen, että tehokkaampaa onkin se, että jokainen itse voi arvioida, miten osuvia vuonna 1997 tehdyt arviot ovat verrattaessa tilannetta vuoteen 2015.

Yllätys teoriassa ja käytännössä – Miksi yllätys yleensä onnistuu?

Ei ole väliä, vaikka olisit maailman paras tiedustelumies, ellei kukaan usko sinua

Pearl Harborissa yllätettiin USA:n sotilasmahti. Israel sai Jom kippur -sodassa tuta omaa lääkettään. Norjan puolustussuunnittelun tavoitteena on, että huhtikuun 9. päivän 1940 tapahtumat eivät toistu.

Yllättämisen mahdollisuus ja sen pelko ovat merkittävä osa sotilas- ja turvallisuuspoliittista ajattelua. Puolustussuunnittelussa pyritään hyökkäyksen paljastamiseen riittävän aikaisessa vaiheessa, jotta omaa valmiutta ehditään kohottaa. Tästä huolimatta ovat yllätykset hämmästyttävän usein onnistuneet, vaikka hyökkäyksen ennusmerkit ovat olleet nähtävissä. Vanhaa sanontaa ”kauneus on katsojan silmässä” mukaillen voidaan todeta, että ”yllätys on yllätetyn silmässä”. Viimeisin, muttei varmaan viimeinen esimerkki yllätyksestä oli Irakin hyökkäys Kuwaitiin 1990.

Suomessa yllätyksen olemusta on tutkittu varsin vähän. Eräs syy tähän voi olle se, että Suomi ei ole joutunut täysin yllätetyksi esimerkiksi USA:n, Israelin tai Norjan tavoin. Talvisodan alkaessa kenttäarmeija oli ryhmittynyt asemiinsa, vaikkakin hyökkäyksen alku, sen voima ja suuntautuminen yllättivät niin poliitikot kuin sotilaatkin. Kesäkuun 9. päivänä 1944 alkaneen suurhyökkäyksen alun yllätyksellisyydestä on taitettu peistä vuosia. Kuitenkin voitaneen väittää, että Suomea ei ole toistaiseksi yllätetty.

Virheistä voidaan oppia – ja edullisinta on oppia muiden virheistä

Suomalaisina olemme siinä onnellisessa asemassa, että voimme ottaa oppia muiden tekemistä virheistä. Sama pätee myös naapurimme Ruotsiin, joka ei ole sotinut kohta 200 vuoteen. Ruotsi onkin panostanut yllätyksen tutkimiseen. Merkittävin osoitus tästä on Ruotsissa noin kymmenen vuotta sitten käyttöön otettu pääuhkakuva ”Strategiskt överfall” (suom. strateginen yllätyshyökkäys, strateginen isku).

[toim. huom: ks. esim. internetissä olevat ruotsinkieliset aikalaisartikkelit aiheesta strateginen isku: Hugemark, Skoglund, Agrell]

Ruotsin uhkakuva perustuu siihen olettamukseen, että Ruotsi voidaan yllättää. Yllätyksen hyväksyminen pahimmaksi uhkakuvaksi vaatii rohkeutta tunnustaa tosiasioita. Näitä ovat sekä pienen maan resurssit että tiedot ulkovaltojen strategian kehittymisestä. Suunta on oikea – tosiasioiden tunnustaminenhan on kaiken kehittymisen lähtökohta. Jo pelkän yllätetyksi tulemisen hyväksyminen on tervettä. Yllätyksestä toipumista helpottaa näet se, että tunnustaa rajallisuutensa ja rakentaa järjestelmän, joka kestää yllätyksiä. Vaarallisempaa on rakentaa yhden suunnitelman varaan – ja herätä yllätykseen.

Eräs parhaimmista yllätystä käsitteleviä kirjoituksia on ruotsalaisen strategian ja sotahistorian tutkijan, eversti Bo Hugemarkin kirjoitus Överraskning i teori och praktik. Kirjoitus on osa hänen toimittamaansa kirjaa Urladdning: 1940 – blixtkrigen år vuodelta 1990. Kirjassa Hugemark ruotii yllätyksen teoreettista olemusta tavalla, joka on esittelemisen arvoinen myös suomalaiselle lukijakunnalle.

Yllätyksen tavoite on edun ja ylivoiman saavuttaminen

Ylimääräisten harjoitusten julistaminen esti suomalaisten täydellisen yllättämisen

Hugemark määrittää yllätyksen keinoksi, jolla ylivoima saavutetaan suorittamalla toimenpiteet aikaan, paikkaan tai toimintatapaan odottamattomalla tavalla. Yllätys voidaan saavuttaa joko fyysisesti (vastapuolella ei ole keinoja vastata tai se on myöhässä tai muutoin väärässä paikassa) tai henkisesti (vastustajan tasapaino järkytetään ja sen taistelutahto lamautetaan). Yllätyksen ei tarvitse tulla täysin odottamattomasti kuin salama kirkkaalta taivaalta – riittää, että isku paljastuu niin myöhään että vastustajan toimenpiteet eivät enää ehdi estää iskua. Puolustajan kannalta etu on siinä, että hyökkääjän on varottava antamasta ennakkovaroitusta puolustajalle. Tämän vuoksi hyökkääjän on aloitettava operaatio suhteellisen pienillä voimilla päästääkseen yllätykseen. Hyökkääjän voima ja sen käyttö suhteessa puolustajan valmiudenkohottamisjärjestelmään ja -nopeuteen onkin ratkaiseva tekijä. Kyseessä on syy-seuraus -ketju, joka helpoimmin voidaan havainnollistaa seuraavalla kuviolla:

AGa--SAL1997--kuvio-1

Ihannemalli ja yllätys

Mikäli puolustajalla on valpas ja ulottuva tiedustelujärjestelmä, rohkeus tehdä päätöksiä, joustava valmiudenkohottamisjärjestelmä ja puolustuskykyiset joukot, ei puolustajalla ole hätää. Tätä ihannemallia voidaan kuitenkin häiritä käyttämällä yllätystä seuraavasti:

AGa--SAL1997--kuvio-2

  1. Hyökkääjä voi luoda jo rauhan aikana tai pitkään kestävässä harmaassa vaiheessa järjestelmän, joka mahdollistaa hyökkäyksen suoraan rauhan ajan ryhmityksestä tai normaalilta näyttävästä harjoituksesta.
  2. Hyökkääjä voi yrittää peittää hyökkäysvalmistelunsa ja harhauttaa vastustajaa toimistaan.
  3. Hyökkääjä voi yrittää estää puolustajan valmiuden kohottamisen poliittisella painostuksella ja suorilla tai epäsuorilla uhkauksilla.
  4. Puolustajan valmiuden kohottaminen käynnistetään uhkaan nähden liian myöhään tai riittämättömänä.

Yllätys on siis sarja toimenpiteitä, jotka tukevat toisiaan ja kumuloituvat. Hyökkääjän ylivoima ja etumatka puolustajaan kasvaa kaiken aikaa.

Sinisilmäisen puolustajan itseaiheutettua satulajohtamista

Valmiuden kohottaminen on monimutkainen järjestelmä, jossa kitka voi tehdä tepposet

Edellä mainitut toimenpiteet ovat kuitenkin hyökkääjän kannalta edelleen epävarmoja. Yhdenkin tekijän epäonnistuminen voi kaataa koko yllätyksen. Siitä huolimatta onnistuminen on epäonnistumista todennäköisempää, vaikka poikkeuksiakin löytyy. Suomalaisittain tulee ensin mieleen Suomen hallituksen rohkea toimenpide lokakuussa 1939. Ylimääräisten harjoitusten (YH) julistaminen oli käytännössä täysi liikekannallepano, joka esti suomalaisten täydellisen yllättämisen. Muita esimerkkejä epäonnistuneista yllätyksistä on kuitenkin harvassa. Syyksi tähän Hugemark esittää puolustajan kyvyttömyyden asettaa itsensä hyökkääjän asemaan. Näin ollen jo piirretyt harhautusnuolet vaativat täydennystä, jotka kuvaavat uhrin ”ehtymätöntä kykyä tehdä itsestään yllätykselle altis.”

AGa--SAL1997--kuvio-3

  1. Tilanne elää. Lähtökohtatilanne ei ole kiinteä. Tilanne voi muuttua vähitellen ilman, että puolustaja havaitsee muutoksen. Muutoksen ei välttämättä tarvitse johtua hyökkäysvalmisteluista, vaan se voi yhtä hyvin johtua asevoimien teknisestä kehittämisestä.
    Pienille maille on lisäksi vaikeaa vastata potentiaalisen hyökkääjän valmiuden kohottamiseen. On olemassa riski, että puolustajan kriisin alkuvaiheessa kohotettua valmiutta ei voida kansakunnan rajallisilla resursseilla ylläpitää. Suomen YH Talvisodan alla käy tässä hyvänä esimerkkinä: olihan Suomi juuri aikeissa alentaa valmiutta Neuvostoliiton hyökätessä. Pitkäaikaisessa kriisissä on lisäksi vaikeaa arvioida tilanteen kehittymistä ja sitä, ketä vastaan toimenpiteet lopunperin ovat suunnatut.
  2. Sinisilmäinen puolustaja ja lempeysvirhe. Uhrilla on myös käytettävissään ehtymätön keinovalikoima ennakkovaroituksen välttämiseksi. Yksinkertaisimmat syyt voivat olla tiedustelun epäonnistuminen esimerkiksi puuttuvien resurssien, myöhästymisten tai virhepriorisointien takia. Pahempaa on arvioijan kyvyttömyys tunkeutua hyökkääjän käsitysmaailmaan. Hyökkääjän toimenpiteet pitävät yhtä puolustajan arviointeihin ainoastaan puolustajan suunnitelmissa. Hyökkääjällä on aloite käsissään. Hyökkääjän toimia arvioitaessa onkin tärkeintä arvioida, mikä on puolustajan kannalta hyväksyttävä riski.
    Hugemarkin mielestä arviot siitä, että hyökkääjillä ei ole resursseja hyökätä ovat kaikista vaarallisimmat, koska ne johtavat vaaralliseen hyvän olon tunteeseen. Rauhanomaisesti ajatteleva puolustaja arvioi harvoin oikein hyökkääjän riskinottohalua . Kun lisäksi lintukotoonsa tyytyväinen puolustaja ei halua löytää hyökkäykselle motiivia, on helppo olla tekemättä mitään. Ajatellaan, että kuka enää hyökkää, kun Adolf Hitlerille ja Saddam Husseinillekin kävi niin huonosti. Yhteistä näille henkilöille – ja monille muille yllätyshyökkäyksen tekijöille – oli kuitenkin motiivi pyrkiä asettamaan muu maailma tapahtuneiden tosiasioiden eteen. Tämän sinisilmäinen puolustaja mieluummin unohtaa.
    Hyökkääjän motiivit ovat kuitenkin yleensä hämärän peitossa ennen hyökkäyksen alkua. Normaali reaktio on tällöin halu löytää hyväntahtoisempia selityksiä hyökkäysvalmisteluille, koska pahinta vaihtoehtoa ei haluta nähdä. Yleinen ajatusvirhe on ollut kuvitella uhka kohdistuvaksi toista osapuolta vastaan, kuten kävi Norjan tapauksessa 1940. Toinen tyypillinen lempeysvirhe on kuvitella kalistelu pelkäksi kiristykseksi. Esimerkiksi Saddamin hyökkäysvalmistelut olivat hyvin tiedossa. Yleinen arvio oli kuitenkin, että Irak joukkojen keskittämisellään halusi korottaa öljyn hintaa.
    Sotilaille ongelmaksi muodostuu myös pelko joutua leimatuksi Tuonelan tienviitaksi, joka näkee hyökkäyksen mörköjä aiheetta. Jos näin käy, niin päättäjien usko sotilasasiantuntijoihin laskee. Brittiläistä tiedustelumiestä lainatakseni ”ei ole väliä, vaikka olisit maailman paras tiedustelumies, ellei kukaan usko sinua.” Pelko tulla leimatuksi tuomiopäivän ennustajaksi voi kuitenkin myös haitata sotilaan arvioita siten, että hän tietämättään lieventää arviointejaan tai käskee tiedustelijoidensa lieventää niitä.
  3. Itseaiheutettu pelote. Vaikka analysoitu tiedustelutieto selvästi osoittaisi, että hyökkäyksen uhka on kasvanut, voi puolustaja löytää useita syitä olla kohottamatta valmiutta. Hugemark kutsuu tätä ”itseaiheutetuksi pelotteeksi” jota motivoidaan yleensä sillä, että kiristyneessä tilanteessa ei haluta provosoida ja kiristää tilannetta edelleen. Hyökkääjä voi vahvistaa tätä itseaiheutettua pelotetta joko uhkauksilla tai syyttämällä puolustajaa siitä, että tämä suosii kolmatta osapuolta. Mikäli hyökkääjällä pystyy tavalla tai toisella vaikuttamaan puolustajan päätöksentekijöihin, voidaan tätä harhautusta edelleen vahvistaa.
  4. Kitka ja satulajohtaminen. Myös ilman suoranaisia häirintätoimenpiteitä on enemmän kuin todennäköistä, että puolustajan valmiuden kohottaminen häiriintyy. Valmiuden kohottaminen on monimutkainen järjestelmä, jossa Clausewitzin mainitsema sotatoimien kitka voi tehdä puolustajalle tepposet. Tilannetta vaikeuttaa se, että puolustaja työskentelee niin ajallisesti kuin henkisesti hyökkääjän ehdoilla. Hugemark korostaa lisäksi vaaran, että johtajat ajanpuutteen vuoksi poikkeavat ennalta laadituista suunnitelmista ja joutuvat ”satulajohtamiseen.” Hyökkääjä voi suunnitelmallisella toiminnalla pakottaa puolustajan harkitsemattomaan ja hallitsemattomaan satulaimprovisointiin.

Kaiken viisauden alku

Hugemarkin kirjoitus antaa ajattelemisen aihetta. Sinänsä kirjoituksessa ei ole mitään mullistavaa tai uutta, mutta se osoittaa pelkistetysti miksi yllätys on mahdollinen tänäkin päivänä. Nyky-yhteiskunta ei liene yhtään sen vastustuskykyisempi yllätystä vastaan kuin ennenkään. Tämän tosiasian hyväksyminen on terve perusta omalle toiminnalle. Kun sen on hyväksynyt, voidaan paremmin arvioida sitä, kestääkö oma järjestelmämme yllätystä ja miten siihen pitäisi varautua.

//Anders Gardberg


Tiesithän, että voit seurata Andersia ja Bo Hugemarkia Twitterissä.

Sotilasaikakauslehti (SAL) on korkeatasoinen ammattijulkaisu. Voit tilata sen tästä. Lomakkeella voit myös tilata yksittäiskappaleita.

Lehden julkaisijaa, Upseeriliittoa, voit myös seurata Twitterissä ja Facebookissa.

Ilman ennakkovaroitusta

Tämä on rebloggaus ruotsalaisen bloggaajakolleega Jägarchefenin erinomaisesta pohdinnasta ”Utan förvarning.” Alkuperäinen ruotsiksi  Jägarchefenin blogissa.

Pohdinta

Lokakuun 2. päivänä Norjasta kantautui kiinnostava uutinen, jota ei Ruotsissa ole vielä pantu merkille. Ilman minkäänlaisia kiertoilmaisuja selitetään että ennakkovaroitus hyökkäyksestä Norjaa vastaan on lähes nolla. Asiaan liittyy se, että Norja on valinnut jatkaa asevelvollisuudella luottaen osin myös palkattuihin joukkoihin — ratkaisu joka on tuttu Ruotsista, vaikka olemmekin siirtyneet täysin vapaaehtoiseen rekrytointiin, jonka hallitsevan osan muodostavat osa-aikaiset sotilaat.

Kuva: Forsvaret.

Asevelvollisuuteen nojaava puolustus vaatii toimivan ennakkovaroitusjärjestelmän. Tämä tunnistettiin tärkeäksi tekijäksi Ruotsissa silloin kun meillä oli asevelvollisuus, mistä johtui FRA:n voimakas rakentaminen. Ennakkovaroitusta tarvittiin voiman asteittaiseen kasvattamiseen hyökkäyksen tai sen uhkan kohtaamiseksi. Jos tämä aika vähenee, niin asevelvollisuuteen perustuvalle puolustukselle syntyy vaikeuksia kohdata hyökkäys, mikä myös pätee vallitsevasti osa-aikaiseen puolustukseen.

Kiinnostavaa uutisessa on se, että Norja Natoon kuuluvana maana, jolla on pääsy Naton tiedustelujärjestelmään, katsoo että sillä ei ole riittävää ennakkovaroitusaikaa hyökkäyksen kohtaamiseen. Itse asiassa tämä merkitsee sitä, että Natolla ei ole kykyä havaita ja tulkita tavanomaisen vastustajan aikeita, mitä voidaan pitää hyvin vakavana, sillä Norja ei ole yksin, vaan Nato liittoumana harjoittaa tiedustelutietojen keräämistä ja analysointia sopeuttaakseen valmiuttaan. Tässä on varsinainen uutinen, jota Aftenposten ei itsekään näytä tajunneen.

Tilanteesta erityisen vakavan tekee se, että Ruotsi sotilaallisesti liittoutumattomana maana ei kuulu länsimaisten tiedustelujärjestelmien piiriin. Meillä on kahdenvälisiä sopimuksia, minkä Edward Snowdenin jälkeiset tutkimukset ovat osoittaneet, mutta kyse on lähinnä tiettyjen erityisalojen ajoittaisesta tiedonvaihdosta, eikä jatkuvasta tiedustelutietojen virrasta kuten Natossa. Tilanne on Ruotsin kannalta hyvin vakava — jos ei edes Nato pysty havaitsemaan uhkia, niin miten sitten yksittäinen liittoutumaton Ruotsin kaltainen valtio siihen rajallisilla resursseilla kykenisi?

Mikä on saanut aikaan tämän selvän reaktion Norjasta, missä myös tosissaan puhutaan omien puolustusvoimien varustamisesta tavanomaisen vastustajan kohtaamiseen? Looginen johtopäätös on se, että venäläiset sotilasoperaatiot Krimin niemimaalla ja Itä-Ukrainassa ovat aiheuttaneet tämän reaktion. Ainoat muut maat, jotka puhuvat varustautumisesta ovat Baltian maat ja Puola, jotka Norjan tavoin jakavat maarajaa Venäjän kanssa ja ovat Norjaa selvemmin alttiita Venäjän painostukselle.

Kesä-  ja heinäkuussa 1968 Neuvostoliitto järjesti kaksi (2) suurempaa sotilaallista harjoitusta, jotka yllättivät Norjan. Tiedustelujärjestelmien kautta ei oltu saatu niistä ennakkovaroitusta. Harjoitukset olivat selvästi Norjaa vastaan suunnattuja ja niitä pidettiin provokatiivisina. Kesäkuun harjoituksissa joukot etenivät huonon näkyvyyden turvin lähes maarajalle asti. Norja salasi tämän tapauksen vuosikymmeniksi eteenpäin, mutta yhtenä seurauksena perustettiin prikaati Nord (Brigade Nord), Pohjois-Norjan korkean valmiuden yhtymä, joka nopeasti voisi kohdata Neuvostoliiton aiheuttamat uhkat.

Pohjoisen alueiden venäläisten joukkojen harjoittelun määrä on viime vuosina lisääntynyt merkittävästi ja lisäksi yhteisen rajan lähellä on harjoitettu myös muiden alueiden joukkoja läntisestä ja eteläisestä sotilaspiiristä. Nämä ovat pääosin olleet maahanlaskujoukkoja. Venäjän Pohjoinen laivasto on merkittävästi lisännyt harjoitustoimintaansa –lähinnä taisteluammuntoja yms. Mahdollinen selitys huomiota herättävälle norjalaiselle lausunnolle on että vuoden 1968 harjoitusten tilanne on toistunut. Huomioiden sen, että näiden kahden harjoitusten seurauksena oli pysyvän yhtymän perustaminen, voi vastauksena tällä kertaa olla varustautuminen koettua uhkakuvaa vastaan ja jo aikaisemmin tehty kansainvälisten operaatioiden suboptimointi.

Kuva: Försvarsmakten, sgt Lundahl.

Huolestuttavaa Ruotsin kannalta on ettei yksimielisyyteen olla päästy siitä mikä ratkaisu valitaan suhteessa puolustukseen ja lähialueen turvallisuusympäristön heikentymiseen. Hallituksen säästöpäätös Regeringsbeslut 5 on vielä voimassa, eivätkä suuremmat puolueet vieläkään ole päässeet yksimielisyteen puolustuksesta. Se, että ei Ruotsissa ole tulkittu tilannetta samoin tavoin naapurimaan tehdessä tällaisen merkittävän suunnanmuutoksen, on sekä huolestuttavaa ja tekee tilanteesta vieläkin huomionarvoisemman.

Tarkasteltaessa Norjan tilannetta ja Ruotsin yksimielisyyden puutetta puolustuksen suhteen tulee tilanteesta erittäin huolestuttava. Mitä pidempää tilanne, jossa Ruotsi on turvallisuustyhjiö sekä itään että länteen jatkuu, sitä epävakaammaksi Itämeren turvallisuustilanne horjuu. Ruotsin turvallisuuspoliittinen heikkous pelaa Venäjän pussiin. Nato joutuu tekemään korjaavia liikkeitä heikon liittoutumattoman Ruotsin suhteen eikä pysty täysin keskittymään jäseniinsä, mikä edustaa klassista voimien hajoamista. Tämä puolestaan antaa Venäjälle mahdollisuuden aktiivisempaan toimintaan.

Yhteenvetona todettakoon, että horjutettu turvallisuustilanne, jossa turvallisuusrakenteet ja toimijat arvioivat että uhkia havaitaan vasta hyvin myöhäisessä vaiheessa, tekee kokonaistilanteesta hyvin vakavan. Virhearviointien ja niiden myötä tilanteiden eskaloinnin riski on ilmeinen, tätä osoittavat ruotsalaisiin ja yhdysvaltalaisiin signaalitiedustelukoneisiin kohdistuneet tapaukset Itämerellä. Jälleen kerran ollaan otettu askel alaspäin turvallisuuden kierteessä, johtuen siitä että emme näyttäisi osaavan arvioida olemassa olevia ja koettuja uhkia, mikä puolestaan lisää eskaloitumisen todennäköisyyttä.

 


Lähteet

  • Aftenposten 1 (norjaksi)
  • Den Dolda Alliansen, Holmström Mikael, 2011.

Liekeissä, osa 3 (Nato-keskustelu)

Meeting of the NATO-Russia Council

NATO-Russia Council meeting in Sochi, Russia. 4 July 2011. © NATO.

Suomesta ja Ruotsista käytetään usein Naton rauhankumppanuudesta puhuttaessa nimityksiä erityinen kumppani, kyvykäs kumppani ja arvostettu kumppani. Muun muassa Norjan ja Viron eri ministerit ovat ihan julkisesti sanoneet, että olemme melkein jäseniä ja että he mielellään näkisivät meidät jäseninä.

Emme kuitenkaan ole jäseniä. Emmekä ole edes kumppaneista arvostetuimmat. Se on nimittäin Venäjä. Nato ei ole vielä muodostanut Nato–Suomi–Ruotsi -neuvostoa. Sen sijaan Venäjä istuu 28 jäsenvaltion kanssa samaan pöytään Nato–Venäjä -neuvostossa. Tähän pöytään Suomella ja Ruotsilla ei ole asiaa vaikka olisimme puheenaiheena.

Kumppanit ovat vain kumppaneita, Venäjää lukuun ottamatta. Venäjä käy Naton kanssa keskusteluja, jotka vaikuttavat meihin, ilman että me olemme niitä kuulemassa. Tässä suhteessa asema Naton ulkopuolella jättää meidät myös niiden foorumien ulkopuolelle, jossa Venäjän kanssa keskustellaan monen valtion painoarvolla. Sillanrakentajuutemme loppui 90-luvulla. Olisi korkea aika herätä huomaamaan se.

Suutuisikohan Venäjä oikeasti, jos jäsenmaiden joukosssa olisi Norjan lisäksi vielä yksi, joka sitä ymmärtää? Nato-jäsenyys ei automaattisesti merkitse heikentynyttä suhdetta Venäjään vaan saattaa jopa lisätä painoarvoa.

//James

Tehtäköön erityisen selväksi että mielipiteet ovat omiani, eivätkä välttämättä heijasta puolustusvoimien tai muun viranomaisen virallista kantaa, koska joku nyt kuitenkin leimaa minut ”natottajaksi.”