Rintama kulkee korvien välissä

Vieraskynä 17.5.2014, Janne Riiheläinen.

Suomeakin uhkaa todennäköisesti aivan uudenlainen sota, jota käydään ennen kaikkea korvien välissä, kirjoittaa viestintäammattilainen ja Suomen turvallisuuspoliittiseen keskusteluun aktiivisesti osallistuva Janne “Rysky” Riiheläinen. Tämä kirjoitus on julkaistu myös Naton Aika blogissa.

Sotilaat ampumapesäkkeessä.
Sotilaat ampumapesäkkeessä. 12. elokuuta 1942. Kuva: SA-kuva.

Sota on ihmisen melkein ikuinen kumppani, joka on kehittynyt yhtä jalkaa tiedon ja teknologian kanssa. Yksi sodan kovin lukuisista ikävistä ominaisuuksista on se, ettei se unohda kerran oppimaansa. Kaikki historian aikana keksityt sodankäyntitavat ovat edelleen läsnä jossain päin ihmiskuntaa.

Uusimpia tapoja sodankäynnissä olemme saaneet seurata Ukrainassa. Siellä on nyt käynnissä Venäjän ja Ukrainan välinen sota. Se ei vain ole sellainen, joksi olemme sotaa tähän asti ajatelleet. Se on kuitenkin sota, jonkalainen meitäkin todennäköisimmin uhkaa. Sellaista sotaa käydään ennen kaikkea korvien välissä, ja maanpuolustus on suureksi osaksi henkistä.

Olemme viimeiset 70 vuotta vakuutelleet itsellemme ja toisillemme, että pärjäämme yksin. Meillä on ollut kansakuntana pitkä rivi sotilaallisia pettymyksiä, alkaen Ruotsin armeijan vätystelystä 1808 ja päätyen Saksan häviöön kummassakin maailmansodassa. YYA-sopimus merkitsi itse asiassa sotilaallista liittoutumista; pysytteleminen poissa sopimuksen nojalla tarjottavan avun piiristä oli turvallisuuspolitiikkamme ydin Neuvostoliiton hajoamiseen asti.

Liekö peruja tästä vastentahtoisesta liittosuhteesta vai mistä, mutta kansakunnan henkiseksi ideaalitilaksi on parin viime vuosikymmenen aikana kohotettu talvisodan henki. Muuten kovin järkiperäiseltä ja pragmaattiselta kansakunnalta on hieman outo valinta ihailla itseään silloin, kun se oli yksin tuhon partaalla. Vaikka emme me niin totaalisen yksin olleet kuin on tapana hehkuttaa. Joka tapauksessa tämä kertoo siitä, että suomalaisessa mielenmaisemassa yläjuoksulta uiva lastu on edelleen enemmän uhka kuin mahdollisuus.

Strateginen kommunikaatio on eräs tapa nimittää valtioiden ja eri toimijoiden käymää kamppailua asenteista ja näkemyksistä. Suomessa olemme keskimäärin hyvin koulutettuja ja perinteistä uutismediaa runsaasti kuluttavia. Nämä kaksi ovat erinomaiseksi avuksi pärjätäksemme propagandan paineessa. Koulutus antaa kehyksen ja ymmärryksen maailman monimutkaisuudesta.

Journalismista ponnistava vapaa lehdistö puolestaan hakee totuutta eri totuuksien takaa ja on myös valmis korjaamaan virheensä. Siksi median murros ei ole vain yhden liiketoiminnan kriisi, se on myös haaste henkiselle maanpuolustukselle. Ilman elävää mediakenttää ja ihmisten halua kuluttaa muutakin kuin “viihdehuttua”, olemme helppo uhri manipuloinnille, puolitotuuksille ja kaikelle muulle, mitä propagandistit voivat vastaamme vyöryttää.

Toki toivoisin, että meillä olisi omakin strateginen kommunikaatiomme iskussa ja joku siitä nimenomaisesti huolehtimassa. Kokonaisturvallisuuden pohjalta ponnistava verkostopuolustus on monissa asioissa lyömätön, mutta tällaisessa erityisosaamista vaativassa taiteenlajissa hajautettu vastuu ei tuota toivottua tulosta. Ainakaan minun tiedossani ei ole, että Suomella olisi strategiseen kommunikaatioon keskittynyttä, vakituista toimijaa.

Suomalainen maanpuolustushenki on YYA-sopimuksen hengessä ja uhassa rakennettu tekemään epätoivoista vastarintaa ja näin kohottamaan hyökkäyksen hintaa. Toisessa maailmansodassa olimme kahdesti romahduksen äärellä, mutta sodan suuremmat kuviot päästivät meidät pälkähästä kummallakin kerralla. Sotien jälkeen ja varsinkin Neuvostoliiton kaatumisen jälkeisinä aikoina olemme tarmokkaasti rakentaneet kansallista omakuvaa tälle sotilaallisten saavutusten ja huikean “säkän” yhdistelmälle. Unohtaen toki onnen merkityksen ja keskittymällä vain ja ainoastaan sinällään ihan oikeisiin sankaritekoihin.

Joka tapauksessa maanpuolustuksesta on maalattu meille kuvaa, jossa olennaista on kestävä Kollaa ja tankin telaketjun väliin tungettu koivuhalko. Nimenomaan puolustusvoimat on tehnyt vuosikymmenet tätä työtä asevelvollisten kohdalla, onnistuen koulutustehtävässään tässäkin asiassa erinomaisesti. Suomalainen sisu on yksin pärjäämistä ja mahdottomasta selviytymistä. Kumpikin on tietysti mahdollista, mutta aina epätodennäköistä.

Opimme uskomaan omaan propagandaamme erikoisuudestamme kansakuntana ja irrallisuudestamme muun maailman lainalaisuuksista. Jotain kertoo sekin, että aseellinen maanpuolustus nauttii meillä nytkin hyvin vahvaa luottamusta ja poliittista tukea, mutta turvallisuuspolitiikan toinen tukijalka eli ulkopolitiikka saa muun valtionhallinnon tavoin tyytyä karsimaan toimintaansa.

Kuitenkin lisäpanostukset diplomatiaan, kansainväliseen yhteistyöhön ja muihin vastaaviin toimiin olisivat vain murto-osa siitä, mitä maksaa aseellisen maanpuolustuksen pitäminen ajan tasalla. Myöskään kyberturvallisuus ja muut maanpuolustuksen pehmeämmät keinot eivät juuri saa suosiota kansalaisten silmissä. Turvallisuuden tunne näyttää kohentuvan vain ja ainoastaan asejärjestelmistä ja suomalaisten korpisoturien perinteiden vaalimisesta.

Henkisen maanpuolustuksen pitää tässä ajassa ja paikassa perustua siihen, että meillä on turvallinen ja oikeudenmukainen yhteiskunta. Ukraina ja heikot valtiot näyttävät esimerkkiä siitä, miten sisäinen heikkous on aina myös ulkoista. Omaan maahamme luottamisen lisäksi meidän olisi kyettävä luottamaan myös muuhun maailmaan tai ainakin osaan siitä.

Putinin Venäjän kehitys näyttää niin huolestuttavalta, että omillamme ollessamme meidät palautetaan ajan mittaan YYA-Suomen asemaan. Enää se ei välttämättä tapahdu ensi sijassa poliittisilla sopimuksilla, vaan rahan ja talouden voimalla. Siksi kiinteä ja pitävä yhteys läntiseen Eurooppaan on myös henkistä maanpuolustusta. Totta kai EU:ssa on vikansa, mutta ilman sitä tilanteemme olisi nyt kovin erilainen.

Keskinäisriippuvainen maailma on kytkenyt meidät joka tapauksessa tiiviisti yhteyteensä. Poliittisestikin olemme sitoutuneita Euroopan unionin jäseniä. Euroopan integraatio kärsii tällä hetkellä melko laajasta tai ainakin erittäin äänekkäästä epäluottamuksesta ympäri unionia. Myös Suomessa perussuomalaisten hurja nousu perustuu pitkälti impivaaralaiselle asenteelle itse tekemisestä ja päättämisestä.

Monimutkainen ja monivärinen maailma tuntuu monesta ahdistavalta paikalta, kun oma pärjääminen tekee tiukkaa. Ahdistus ei silti muuta sitä tosiasiaa, että Euroopan unioni on tällä hetkellä kansallisen turvallisuutemme kannalta olennaisen tärkeä asia. Tämä tarkoittaa myös sitä, että mitä heikompi EU, sitä huonommin se tarjoaa meille turvaa ja tukea. Venäjästä tulee meille taloudellisesti yhä tärkeämpi suunta, mutta juuri siksi meillä pitää olla hyvin pitävä poliittinen ankkuri lännessä.

Jos Euroopan unioni syystä tai toisesta heikentyisi, tarkoittaisi se meille nykyisissä olosuhteissa lähes väistämätöntä valintatilannetta: joko liu’umme Venäjän vaikutusvallan alle tai liitymme Natoon. Henkilökohtainen Nato-kantani on Putinin aggressiivisen laajentumispolitiikan myötä siirtynyt kielteisestä EOS-sarakkeeseen. Aiemmin edustin jyrkästi NOS-puoluetta (“Nato on saatanasta”), mutta nyt muiden turvallisuusvaihtoehtojen raju heikentyminen on saanut Nato-vaihtoehdon näyttämään paremmalta.

Mahdollisen Nato-jäsenyyden ympärille on kietoutunut kansakunnan olemuksen ja turvallisuusvalinnat yhdistävä keskustelu. Turvallisuuspoliittiset ratkaisut pitää tehdä vuosikymmenten perspektiivillä. Siksi on olennaisinta miettiä, miten voimme todennäköisimmin turvata haluamamme kaltaisen olemassaolomme. Tarvitsemme itsetutkiskelua ja perusteellista keskustelua, ja sen jälkeen ratkaisuja.

Lopputulos syntynee äänestää “rätkäyttämällä”, ja sen kanssa on sitten kaikkien elettävä. Tämä todennäköinen tapahtumien kulku asettaa myös kovia vaatimuksia päätökseen johtaneelle keskustelulle. Henkinen maanpuolustus on tässä tilanteessa myös rehellisyyttä itseään ja eri vaihtoehtoja kohtaan. Aivan riittävästi on nyt kuultu toiveajattelua, jonka mukaan ”mikään ei ole muuttunut”. Näin väistetään tätä hankalaa pohdiskelua.

Meillä suomalaisilla oli helpot parikymmentä vuotta, mutta nyt on maailma taas muuttunut. Nyt on tehtävä päätöksiä tämän maailmanajan kanssa, ja monesta aiemmasta tilanteesta poiketen meillä on jopa oikeasti erilaisia vaihtoehtoja. Kysymys ei ole siis paasikivimäisestä kansakunnan “röykkyyttämisestä” sen ainoan vaihtoehdon taakse, vaan nyt on aika ryhtyä vakavaan työhön isänmaan turvallisuusratkaisujen valitsemiseksi ja rakentamiseksi.

//Janne Riiheläinen


Tiesithän, että voit seurata Janne Riiheläistä Twitterissä. Naton Aika -sivuston löydät myös Twitteristä ja Facebookista.

Liekeissä, osa 1 (Nato-keskustelu)

Kuva, jossa Naton tunnus edustalla ja Suomen lippu taustalla
Kuva: Yle.

Ukrainan kriisi on pannut vauhtia suomalaiseen Nato-keskusteluun. Myös suomenruotsalainen keskustelu sai vauhtia Ylen ”Obs debatt” -ohjelmassa torstaina maaliskuun 7. päivänä. Ohjelmassa olivat mukana Markus Lyra, Michael Moberg ja Jan Koskimies. 30 minuutin ohjelma kannattaa katsoa jo pelkästään ruotsin kielen oppimisen takia. Kiinnostavin Nato-keskustelu käytäneen nimittäin kevään ja kesän aikana Ruotsissa.

Skärmdump från Yle Arenan
Linkki: Obs debatt.

Natosta puhuttaessa on pakko avata metakeskustelulla, eli keskustella keskustelusta. Aiemmin tämä oli ainoa salonkikelpoinen tapa keskustella Natosta leimautumatta ”natottajaksi” tai YYA-jäänteeksi. Mielestäni Nato-keskustelu Suomessa on kehittynyt isoin harppauksin ja on osin jopa syvällisempää kuin Ruotsissa. Ulkoministeriö, puolustusministeriö ja Maanpuolustuskorkeakoulu ovat tuottaneet selvityksiä[1, 2, 3jäsenyyden vaikutuksista. Myös poliittinen mielipideilmasto on muuttunut jonkin verran kokoomuksen ollessa avoimesti Naton kannalla ja muutaman muun puolueen suostuessa nykyään edes keskustelemaan Natosta. Kehitys kulkee oikeaan suuntaan, so. avoimeen ja järkevään argumentointiin perustuvaan keskusteluun jäsenyydestä ja sen vaihtoehdoista, lähtökohtana valtakunnan turvallisuus.

Tämän huomioiden, väitän kuitenkin keskustelussa esiintyvän tietynlaista lyhytnäköisyyttä. Olen aiemmin kirjoittanut tiestä Naton jäseneksi ja tämä lyhyt selvitykseni on toistamisen arvoinen:

Tie Nato-jäsenyyten kulkee rauhankumppanuuden (PfP), erityisen kumppanuuden kehittämissuunnitelman (IPAP), neuvottelujen (intensified dialogue) ja jäsenhakemuksen (Membership Action Plan, MAP) kautta. Nato vaatii että jäsenyydellä on kansan ja suurimpien poliittisten puolueiden tuki. Kansanäänestystä ei Nato vaadi[;] Albania, Kroatia ja Puola menivät Natoon ilman kansanäänestystä. Kaikilla oli aikanaan kuitenkin merkittävä turvallisuusvaje paikattavana ja edessään ovi, joka oli sulkeutumassa. Nämä maat pääsivät sisään nopeutetulla aikataululla.

Viimeaikaisessa keskustelussa Zbigniew Brzezinskin mielipide suomalaisesta mallista hyvänä valintana Ukrainalle on pantu merkille.

The US could and should convey clearly to Mr Putin that it is prepared to use its influence to make certain that a truly independent and territorially undivided Ukraine pursues policies towards Russia similar to those so effectively practised by Finland: mutually respectful neighbours, wide-ranging economic relations both with Russia and the EU, but no participation in any military alliance viewed by Moscow as directed at itself – while also expanding its European connectivity. In brief, the Finnish model as the ideal example for Ukraine, and the EU, and Russia.

”Russia needs to be offered a ‘Finland option’ for Ukraine”, Financial Times, 22. helmikuuta 2014.

Tätä on tulkittu niin, että Nato-optio meni ja ovi pamahti kiinni. Osa totta — pikatietä Natoon ei nyt ole, koska silloin

  1. antaisimme signaalin turvallisuusvajeesta ja
  2. vaikeuttaisimme osaltamme ratkaisun löytämistä Ukrainan konfliktiin.

Ensimmäiseen tuskin haluamme suvereenina valtiona ryhtyä ja jälkimmäinenkään ei vastaa pyrkimyksiämme aktiivisesti edistää rauhaa ja vuoropuhelua Euroopassa ja maailmalla. Olemme siis itse valinneet jatkaa aidalla istumista.

Sitä vastoin mikään ei estä itsenäistä Suomen tasavaltaa normaalissa järjestyksessä jättämästä jäsenhakemusta tai seuraavassa selonteossa ilmaisemasta aikeensa aloittaa jäsenneuvottelut hallituskaudella. Tämäkin olisi tietysti selvä signaali, joka ei menisi Venäjältä ohi. Sen seurauksena välit kiristyisivät. Kaikille lienee selvää että Venäjä lähtökohtaisesti vastustaa Suomen Nato-jäsenyyttä ja käyttää sen estämiseksi painostusta, joka ei välttämättä rajoitu ainoastaan diplomaattisiin ja taloudellisiin keinoihin.

Tässä suhteessa keskustelu kaipaa perspektiiviä. Nato-jäsenyys ei ole hakemuksen tiputtamista postiluukkuun ja vastauksen saamista viikkoa myöhemmin. Kyseessä on pitkä prosessi, jota Venäjä koko ajan koettelisi. Lisäturvan hakemisella on siis hintansa. Lisäturvalla tarkoitan tietysti Naton perussopimuksen artiklaa 5:

”Sopimusosapuolten mukaan aseellinen hyökkäys yhtä tai useampaa sopimusosapuolta kohtaan tullaan
käsittämään hyökkäykseksi kaikkia kohtaan ja tällaisen hyökkäyksen tapahtuessa ne sitoutuvat Yhdistyneiden Kansakuntien peruskirjan itsenäiseen tai yhteiseen itsepuolustukseen oikeuttavan 51. artiklan mukaisesti avustamaan hyökkäyksen kohteeksi joutunutta sopimusosapuolta tai sopimusosapuolia, ryhtymällä yksin ja yhteistoiminnassa muiden sopimusosapuolten kanssa tarpeellisiksi katsomiinsa toimiin, myös aseellisiin, Pohjois-Atlantin alueen turvallisuuden palauttamiseksi ja säilyttämiseksi.”

Artikla 5 on puolustusliiton perusta. Keskustelussa esiintyneet väitteet siitä, että kukaan ei tulisi avuksemme vaikka olisimme jäseniä, viittaavat lähinnä kansainvälisen politiikan heikkoon tuntemukseen; jos esimerkiksi Yhdysvallat epäröisi toimia toisen jäsenmaan joutuesssa hyökkäyksen kohteeksi, merkitsisi tämä Yhdysvaltain kansainvälisen vaikutusvallan perustana olevan järjestelmän täydellistä ja silmänräpäyksellistä romahtamista.

Puola vetosi maaliskuun alussa Naton perussopimuksen neljänteen artiklaan, jonka mukaan kuka tahansa liittolainen voi pyytää milloin tahansa neuvotteluja, jos se uskoo alueellisen integriteettinsä, poliittisen itsenäisyytensä tai turvallisuutensa olevan uhattuna. Tämä johti kaikkien jäsenmaiden konsultaatioihin maaliskuun 2. päivänä. Tämä oli neljäs kerta kun vastaavaa on tapahtunut sitten Naton perustamisen.

On merkillistä, että näiden mekanismien merkitys ei avaudu suomalaisille — kylmän sodan politiikkamme tavoitteena oli kaikin keinoin välttää tilanne, jossa Moskova kutsuisi Suomen YYA-sopimuksen 2. artiklan mukaisiin konsultaatioihin. Yksi siistimpi ratkaisu tähän oli luoda Neuvostoliiton tunnustama uskottava ja itsenäinen puolustus, johon voitiin vedota.

70- ja 80-lukujen puolustuksemme välineellinen arvo oli paljon sen kyvykkyyttä suurempi. Silloin oli myös Neuvostoliiton intressien mukaista tukea suomalaista narratiivia uskottavasta puolustuksesta. Tämä tilanne loppui yli 20 vuotta sitten, jolloin tunnustetusti uskottavasta puolustuksesta tuli paljon, paljon kalliimpi. Nyt vuonna 2014 olemme tulossa pisteeseen, jossa rahat eivät enää riitä. Siksi edessämme on puolustusuudistus. Uskottava puolustusratkaisu vaatii joko

  1. lisää rahaa kehyksiin tai
  2. turvatakuiden etsimistä.

Kevytmaitoa ei ole hyllyssä.