European Security Order Has Passed the Era of “Permanent Neutrality”

Guest article by Henri Vanhanen. March 2, 2017.

Henri VanhanenkAn institutional approach on a new European security architecture oversimplifies a complex problem and brings about untenable compromises that only Russia stands to gain from. Dealing with current challenges in the security environment requires both a long term strategic vision and a thorough understanding of the core causes of disagreements and conflict, writes Henri Vanhanen. Henri is an author for the Finnish Foreign Policy publication The Ulkopolitist and has written expert articles on Finnish Foreign and Security policy, international relations and analyses of the security environment. Currently Henri is finishing his master’s degree in contemporary history. He is also a student in the Versatile Expertise in Russian and Eastern European Studies (ExpREES) programme coordinated by the Aleksanteri Institute and has studied American history in the University of California Berkeley. Henri has worked for the US State Department and US Department of Defense as an intern. Henri’s writings represent his personal views.


On February 26th, Brookings Institution senior fellow Michael O’Hanlon wrote an opinion piece in The Wall Street Journal titled ‘An Alternative to NATO Expansion That Won’t Antagonize Russia’ where he discussed the possibilities of the Trump administration to improve current Russian-American relations. O’Hanlon introduced an idea of a new European security architecture based on a ‘permanent neutrality’ status of certain North and East European states, namely Finland and Sweden; Ukraine, Moldova and Belarus; Georgia, Armenia and Azerbaijan; Cyprus and Serbia, and possibly some Balkan states. [Read more… 1201 words, 5 min]

Annonser

Without Allies or When Russia Alone Liberated Europe

Modern Russian symbolgy of the Great Patriotic War (Великая Отечественная война).

Modern Russian symbolgy of the Great Patriotic War (Великая Отечественная война).

Introduction

On May 9th Russia celebrated the 71st anniversary of victory over the Nazis in the Great Patriotic War. The Victory Day parade equipment lacked the white hubcaps and red stars of days past. Prominent were green battle dress uniforms and the trademark St. George orange-black stripes adorned with stars. Since 2014, the parade has featured units in combat gear, marching on foot wearing helmets with (silly-looking) goggles atop and riding matte green GAZ Tigr armored jeeps.

The Victory Day parade is becoming a spectacle for linking the new narrative of the Great Patriotic War with contemporary Russian national identity and integrating it to a new Russian patriotism. The parades also serve the Supreme Commander, the President of the Russian Federation, allowing him to cement new policy by declaring pravda. This falls well within the tasks and jurisdiction of the president as his annual Presidential Address to the Federal Assembly is regarded as guidance related to the internal and foreign policy of the State. Some of the provisions of the Russian Military Doctrine, National Security Strategy and the Foreign Policy Concept are specified in the Presidential Addresses. Therefore it is important to regard these speeches as more than just attempts to bolster spirit, national unity and panem et circenses. The speeches should be put in a context of policy and listened to very carefully. What is said is equally important as what is being left out, especially compared to earlier Victory Day speeches, since this gives insight to changes is Russian thinking and policy.

Since 2011, the Victory Day speeches have focused on the battle against fascism and Nazism by the Soviet people, the Red Army and the great sacrifices of the Soviet people to liberate Europe in World War II. There is a stark contrast between the speeches of 2010 and 2014; the latter lacks any mention of Allies. In 2010 military units from the CIS countries and the Allies Great Britain, the United States, France and Poland marched alongside Russian troops with the German chancellor Angela Merkel sitting beside Putin.

Below are word clouds of the Victory Day speeches along with key excerpts from the speeches illustrating a clear shift towards a more isolated Russian position. [Read more… 2049 words, 9 min]

Venäjän uusi uho

Vieraskynä 5.12.2014, Aleksi Roinila ja Atte Kaleva.

Aleksi Roinila

Atte Kaleva

Ukrainan sota on osoittanut, ettei sotilaallisten konfliktien aikakausi Euroopassa ole ohi. Todennäköisimpiä Venäjän sotilaalliset toimet ovat lähikuukausina Moldovan ja Georgian alueilla. Sotilaallisen suorituskyvyn nostaminen uskottavalle tasolle on yksinäiselle ja sotilaallisesti liittoutumattomalle Suomelle ylivoimaisen kallista. Paras vaihtoehto Suomelle olisi Venäjä, joka kunnioittaa naapureitaan ja haluaa yhteistyötä Euroopan kanssa. Mutta sitä odotellessa Suomen on varauduttava myös pahimpaan, kirjoittavat Aleksi Roinila, yhteiskuntatieteiden maisteri ja Atte Kaleva, sotatieteiden maisteri ja kapteeni evp.

Venäjän federaation presidentti Vladimir Putin. Lähde: www.epictimes.com
Venäjän federaation presidentti Vladimir Putin. Lähde: http://www.epictimes.com

Otimme edellisissä blogimerkinnöissämme kantaa Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan viime viikolla julkaiseman raportin yltiöoptimistiseen väitteeseen, jonka mukaan Suomeen ei voi kohdistua sotilaallista uhkaa ilman uutta maailmanlaajuista suursotaa. Väitteen ylimielisyyttä kuvaa, että Venäjä itse valmistautuu käymään Euroopassa rajoitettua sotaa, jonka eskaloitumisen suursodaksi se aikoo tarvittaessa estää ydinaseisiinsa turvautumalla. Mutta jos Venäjä onkin parin vuosikymmenen tauon jälkeen jälleen sotilaallinen uhka, onko se sitä myös Suomelle?

Ukrainan sota on viimeistään osoittanut todeksi A. W. Yrjänän vuonna 2010 esittämän väitteen, ettei sotilaallisten konfliktien aikakausi Euroopassa ole ohi. Naapurissamme on valtio, joka on viimeisen kuuden vuoden aikana hyökännyt kahteen naapurimaahansa ja painostanut useita muita sekä sotilaallisesti, poliittisesti, että taloudellisesti. Painostuskeinoihin ovat kuuluneet uhkailun, ilmatilaloukkausten, kaappausten ja ydiniskuharjoitusten lisäksi muun muassa energiatoimituksilla, ylilento-oikeuksilla ja tuontikielloilla kiristäminen. Mutta painostuksen ja sotilaallisen ärhentelyn lisäksi Venäjä on Putinin johdolla myös konkreettisesti nostanut valmiuttaan hyökkäykselliseen sodankäyntiin Euroopassa; asehankintoja ja asevoimien valmiusharjoituksia on vain kiihdytetty Venäjän nopeasti kurjistuvasta taloustilanteesta huolimatta.

Myös kansaa on valmisteltu sotaan. Venäläisväestölle suunnattu propagandavalmistelu saavutti viimeistään kesällä Natsi-Saksaan ja Pohjois-Koreaan verrattavissa olevan hurmoksellisuuden, kun Ukrainalta vallatulla Krimin niemimaalla esitettiin ilotulituksen ja ”suuren ja mahtavan Neuvostoliiton” säestämänä Moskovan näkemyksen mukainen spektaakkelikuvaelma Ukrainan vallankumouksesta. Mahtipontisen esityksen kohokohtiin lukeutuivat neuvostosymbolien lisäksi panssarivaunut, hakaristit, hirttäjäiset, palavat ihmiset ja ruudinkatkuiset taistelukuvaukset. Sanoma oli selvä: Neuvostoliitolle (ja Stalinille) kunnianpalautuksen antanut Putin on uuden Venäjän Suuri Johtaja, joka pelastaa venäjänkielisen maailman länsimaiden fasismilta.

Kuin Orwellia oppikirjanaan käyttäen Venäjän valtionpropaganda on jo kääntänyt sodan rauhaksi, hyökkäyksen puolustukseksi ja vapauden orjuudeksi. Propagandan maalaaman viholliskuvan kohteena ei ole pelkästään Ukraina, vaan koko läntinen maailma ja sen demokraattinen yhteiskuntajärjestys ja ihmisoikeuksia kunnioittava arvomaailma. Euroopasta on tehty demoni, jota vastaan Venäjän ja sen kansan on valmistauduttava käymään sotaa ”venäläisen maailman puolustamiseksi” – tarvittaessa vaikka ydinasein. Propagandan ensisijaisena tavoitteena on todennäköisesti Putinin vallan pönkittäminen ulkoisen uhan varjolla, mutta ei ole vaikea kuvitella missä muussa tilanteessa propagandan venäläisiin iskostamasta sotavalmiudesta olisi Putinille hyötyä.

‘Pieniä vihreitä miehiä’ Suomessakin?

Ajatus siitä, että Suomi olisi hyvien Venäjä-suhteidensa, nöyristelevän ulkopolitiikkansa ja päättämättömän Nato-aidalla keikkumisen takia muusta Euroopasta tai länsimaailmasta irrallinen saareke, jota Venäjän mahdolliset sotilaalliset toimet eivät missään tilanteessa voisi koskea, on paitsi äärimmäisen itsekäs, myös vailla perusteita.

Ajatus on itsekäs, koska se sotii sitä eurooppalaisen solidaarisuuden periaatetta vastaan, jota Suomi on itse ollut EU:ssa edistämässä. Juuri Lissabonin sopimuksen solidaarisuuslausekkeeseen vetoamalla Suomessa on toistuvasti perusteltu Nato-jäsenyyden tarpeettomuutta. Solidaarisuus edellyttää kuitenkin vastavuoroisuutta, jota oman, muusta EU:sta erillisen Venäjä-politiikan rakentaminen ei edusta. Jos Suomi kuvittelee kriisitilanteessa saavansa apua Euroopan unionilta tai Natolta, vaikka se ei itse ole valmis osoittamaan samaa solidaarisuutta muille, saamme apua pyytäessämme todennäköisesti saman vastauksen, jonka nyt olemme antaneet Ukrainalle.

Pieniä vihreitä miehiä. Lähde: antrhopoliteia.net

Ajatus on perusteeton, koska Venäjä laskee Suomen jo nyt osaksi länttä ja venäläinen propaganda maalaa muun Euroopan tavoin myös Suomesta kuvaa venäläisvihamielisenä ja liberalismin turmelemana maana, joka on ”moraalittomuutensa” ja länsimielisyytensä vuoksi uhka Venäjälle. Muun Euroopan ja Venäjän välisessä yhteenotossa Suomi olisi EU-jäsenyytensä ja Nato-kumppanuutensa vuoksi Venäjän silmissä potentiaalinen uhka myös sotilaallisesti, eikä Venäjä voisi rajoitetunkaan konfliktin aikana ottaa riskiä siitä, että Suomen etelärannikkoa tai ilmatilaa voitaisiin käyttää sitä vastaan. Riittihän Krimin niemimaan valtaukseen pelkkä mahdollisuus siitä, että Ukraina saattaa tulevaisuudessa havitella EU- ja Nato-jäsenyyttä, ja Suomenlahti, Pietari ja yhteys Kaliningradiin ovat Venäjälle monin verroin tärkeämpiä kuin sen tukikohdat Krimillä. Toisin kuin kylmän sodan aikana, nyky-Venäjällä tuskin kukaan kuvittelee Suomen puolustavan Venäjän lounaisrajaa Natoa tai muuta EU:ta vastaan sen jälkeen, kun Venäjä on hyökännyt johonkin toiseen EU-maahan.

Eurooppalaista suursotaa huomattavasti todennäköisempi tapahtumaketju on Venäjän naapurimaihinsa kohdistaman sotilaallisen painostuksen kärjistyminen aseellisiksi yhteenotoiksi – joko suunnitellusti tai vahingossa – ja joko siitä seuraava tai siitä itsenäinen Krimin miehityksen kaltainen nopea ja veretön sotilasoperaatio jonkin EU-maan alueella. Kuten Ukrainassa, myös muualla Venäjä pyrkii todennäköisesti saavuttamaan sotilaalliset tavoitteensa ensisijassa välttäen avointa sotaa. Sabotaasit, kaappaukset, mellakat, murhat, tietoverkkohyökkäykset ja viime kädessä tunnuksettomat ”vihreät miehet” ovat varsinkin konfliktin alkuvaiheessa huomattavasti todennäköisempiä keinoja kuin rajan yli vyöryvät panssarikolonnat. Jälkimmäisetkin voivat tulla kyseeseen, mutta todennäköisesti vasta muiden keinojen osoittautuessa riittämättömiksi, ja silloinkin viimeiseen saakka Venäjän osallisuus kiistäen. Georgian sodan kaltaista, täysin avointa aseellista voimankäyttöä ei kuitenkaan voida sulkea pois – etenkään Suomen tapauksessa, jossa Venäjä ei voi millään tapaa uskottavasti esittää joukkojensa olevan paikallisia asukkaita, toisin kuin Ukrainassa, Moldovassa tai Baltiassa.

Kokonaan oma lukunsa ovat tietoverkkohyökkäykset, joita Venäjä on jo tehnyt ainakin Viroa vastaan. Myös Suomen Ulkoministeriöön kohdistuneen, vuosia jatkuneen tietoverkkourkinnan taustalla oli mahdollisesti Venäjä. Nämä niin sanotut kyberuhat eivät ole perinteinen sotilaallinen uhka, mutta myös niillä voi olla vakavia, kansalaisten turvallisuuteen ja terveyteen ulottuvia vaikutuksia, jos hyökkäyksillä lamautetaan yhteiskunnan perustoimintoja kuten sairaanhoitoa, sähkönjakelua tai elintarvikehuoltoa. Vieläkin suuremmat vaikutukset niillä voi olla maamme talouteen – erityisesti jos yhteiskuntaamme samaan aikaan häiritään fyysisin sabotaasein, ääriaineksia väkivallantekoihin usuttamalla tai perinteisiin sotilaallisin keinoin turvautuen.

 Varautuminen on halpa vakuutus – ja Nato uskottavin vakuuttaja

Naton ja Venäjän välinen perinteinen suursota Euroopassa on onneksi edelleen erittäin epätodennäköinen. Mutta vain reilu vuosi sitten sitä pidettiin lähes mahdottomana ajatuksena –myös meidän allekirjoittaneiden mielestä. Se, että Moskovan eliitti on ylipäätään alkanut pitää sotaa Euroopan unionia ja Natoa vastaan mahdollisena, on paitsi hälyttävää, myös selkeä muistutus siitä, kuinka nopeasti ja ennalta-arvaamattomasti maailmanpolitiikka voi muuttua.

Kun Talvisodan syttymisestä on tänä talvena tullut kuluneeksi 75 vuotta, on muistutusta riskien kieltämisen vaarallisuudesta ja tulevaisuuden ennustamisen vaikeudesta hyvä hakea myös omasta historiastamme: 1930-luvun Suomessa sodan syttymistä pidettiin niin epätodennäköisenä, että alle vuosi ennen Neuvostoliiton hyökkäystä Suomeen hankitut uudet panssarivaunut ostettiin säästösyistä ilman tykkejä. Sotaa edeltäneiden vuosien hyväuskoinen luottamus erityisasemaamme maksettiin lopulta kalliisti suomalaisten verellä.

Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan tilaaman tutkimuksen kaltaiseen silmien ummistamiseen ei siis ole varaa aikana, jolloin naapurivaltiomme käy Euroopassa itse aloittamaansa sotaa maassa, joka on lähempänä Helsinkiä kuin Ivalo. (Kotkasta Kiovaan on linnuntietä lyhyempi matka kuin Hangosta Utsjoelle.) Myös perinteiseen sotilaalliseen uhkaan on varauduttava.

Sotilaallisen suorituskyvyn nostaminen uskottavalle tasolle on kuitenkin yksinäiselle ja sotilaallisesti liittoutumattomalle Suomelle ylivoimaisen kallista. Naton viidennen artiklan antaman vahvan selkänojan turvin Suomi voisi kehittää itselleen sellaisen itsenäisen sotilaallisen maanpuolustuksen, joka olisi riittävän vahva paitsi torjuakseen meihin mahdollisesti kohdistettavat uhat, mutta myös ehkäisemään ne riittävällä pelotevaikutuksella.

Sotilaallinen varautuminen ei yksin riitä. Sotilaallisen maanpuolustuksen tulisi olla riittävän vahva paitsi torjuakseen meihin mahdollisesti kohdistettavat uhat, mutta mieluummin myös ehkäisemään ne riittävällä pelotevaikutuksella. Sotilaallisen varautumisen lisäksi tarvitaan kuitenkin nykyistä vahvempaa tiedustelua ja vastatiedustelua, joka kykenee tuottamaan päättäjillemme ajantasaista ja analysoitua tietoa kiihtyvänkin informaatiosodan keskellä ja torjumaan Venäjän vakoilun, vaikuttamisen, ja sabotaasiyritykset.

Todennäköisimpiä Venäjän sotilaalliset toimet ovat lähikuukausina Moldovan ja Georgian alueilla, mutta mahdottomia ne eivät ole Itämeren alueellakaan, kuten viime kuukausien tapahtumat ovat osoittaneet. Suomi ei voi pitää itseään muusta Euroopasta irrallisena saarekkeena johon Venäjän sotilaallinen voimankäyttö ei voi ulottua, mutta sen ei myöskään tule hakea Venäjästä turvaa muun Euroopan kustannuksella lyhytnäköisesti vain omia “hyviä naapurisuhteitaan” vaalien. Paras vaihtoehto Suomelle olisi toki liberaali ja demokraattinen Venäjä, joka kunnioittaa naapureitaan ja haluaa yhteistyötä Euroopan kanssa. Mutta sitä odotellessa Suomen on varauduttava myös pahimpaan.

//Aleksi Roinila, Atte Kaleva


Tiesithän, että voit seurata Aleksia ja Attea Twitterissä.

Ukrainasta, Venäjästä ja tulitauoista

Vieraskynä 26.7.2014, Aleksi Roinila.

Aleksi RoinilaPutin ei tule perääntymään Ukrainassa; konflikti tulee eskaloitumaan niin kauan, että Putin joko saavuttaa tavoitteensa tai länsi nostaa aggression hinnan niin korkeaksi, ettei edes Putinin oma lähipiiri ja Venäjän asevoimat sitä suostu maksamaan, kirjoittaa Aleksi Roinila, valtio-opin maisteriopiskelija Tampereen yliopistolla. Roinila on opiskellut strategiaa Maanpuolustuskorkeakoululla, kansainvälistä politiikkaa Aberystwyth Universityssä ja palvellut lähes kolme vuotta tutkijana ISAF- ja KFOR-operaatioissa.

"Game changer?"
”Game changer?”

Ukrainan ja Venäjän välinen sota sai uuden käänteen, kun Venäjän aseistamat, varustamat ja johtamat venäläisseparatistit Itä-Ukrainassa ampuivat alas Malaysia Airlinesin matkustajakoneen, ilmeisesti luullen konetta Ukrainan armeijan Antonov-rahtikoneeksi. Kun viitteet separatistien ja Venäjän syyllisyydestä tekoon alkoivat vahvistua, ehdittiin joukkosurmasta povata lopun alkua sekä Itä-Ukrainan separatisteille että Venäjän voimapolitiikalle alueella. Viikko tapahtuneen jälkeen tilanne näyttää kuitenkin täysin päinvastaiselta.

Euroopan ja Yhdysvaltojen vastareaktio tapahtuneeseen on jäänyt niin laimeaksi, että Venäjä on perääntymisen sijaan vain lisännyt suoraa sotilaallista tukeaan johtamilleen separatisteille. Lännen uhkaukset kovista pakotteista Venäjää vastaan eivät ole toteutuneet, vaan rimaa tuntuvien pakotteiden asettamiselle on kerta toisensa jälkeen nostettu. Ukrainan pyynnöt suorasta sotilaallisesta avusta eivät liioin ole saaneet vastakaikua sen Nato-naapuri Puolaa lukuun ottamatta.

Toistaiseksi Putin pelaa Ukrainassa pokeria vielä tyhjällä kädellä

Konkreettisten vastatoimien sijaan niin Washingtonista kuin Euroopankin pääkaupungeista, Helsinki mukaan lukien, on esitetty laimeita vaatimuksia tulitauosta ja ”lentoturman puolueettomasta tutkinnasta”. Sinänsä järkeviltä kuulostavat ja siviilien suojelemisella perustellut vaatimukset uppoavat amerikkalaisiin ja eurooppalaisiin äänestäjiin, jotka on Venäjän massiivisen informaatiosodankäynnin avulla saatu epäilemään Venäjän osallisuutta koko sotaan. Samalla ne antavat lausujilleen helpon tavan esittää kovalta kuulostavia vaatimuksia ilman, että ne lisäisivät painetta millekään todellisille toimenpiteille Venäjän aggression hillitsemiseksi. Tosiasiassa ne kuitenkin palvelevat ainoastaan Venäjän sotilaallisten ja poliittisten tavoitteiden saavuttamista Ukrainassa.

Venäjälle konfliktin ’jäädyttäminen’ tulitauolla olisi voitto. Se pelastaisi separatistit vääjäämättömältä tappiolta ilman Venäjän asevoimien suoraa hyökkäystä Ukrainan alueelle, vakiinnuttaisi Venäjän miehitysvallan Itä-Ukrainassa samoin kuin aiemmin Georgian Etelä-Ossetiassa ja Moldovan Transnistriassa, ja antaisi Venäjälle neuvotteluvaltin, jolla se saa sekä länsimaat että Ukrainan hyväksymään Krimin niemimaan liittämisen Venäjään. Vastineeksi sen ei tarvitse luopua mistään. Lisäksi vaatimukset Venäjän tuesta ”puolueettomalle tutkinnalle” validoivat Venäjän propagandan, jolla se on pyrkinyt hämärtämään muuten jo täysin selväksi käyneen osallisuutensa Amsterdamista lentäneen MH17:n alasampumiseen.

Venäjä tietää, että länsimaat – ja aivan erityisesti Eurooppa – ovat ajatukselle myötämielisiä; ovathan ne noudattaneet konfliktien jäädyttämistä YK:n kylmän sodan aikaisen rauhanturvaamisdoktriinin mukaisesti jo vuosikymmeniä. Näin siitä huolimatta, että tuo sama vuosikymmenien kokemus on osoittanut konfliktien jäädyttämisen useimmiten johtaneen vain konfliktien pitkittymiseen eikä suinkaan niiden ratkeamiseen. Lisäksi Venäjä tietää, etteivät länsimaat todellisuudessa halua ryhtyä mihinkään sellaisiin Venäjän vastaisiin toimiin, jotka voisivat vaarantaa niiden lyhyen aikavälin taloudelliset intressit.

Länsi voi hyvinkin suostua ”kompromissiin”, jossa Venäjä suostuu ”taivuttelemaan” Itä-Ukrainassa taistelevat asejoukkonsa tulitaukoon sekä mahdollisesti antamaan tulitaukosopimuksen valvonnan jollekin sopivan lihaksettomalle Etyjin rauhanturva- tai tarkkailuoperaatiolle. Näin länsi pääsee huokaamaan helpotuksesta ja juhlimaan omaa ”peace in our time” -hetkeään tajuamatta lainkaan, että syntynyt ”kompromissi” on todellisuudessa ainoastaan Venäjän voitto – aivan niin kuin Tšekkoslovakian jakaminen Münchenin sopimuksella vuonna 1938 oli voitto Natsi-Saksalle eikä suinkaan silloisille länsivalloille saati puolustuskyvyttömäksi rampautetulle Tšekkoslovakialle.

Venäjälle konfliktin ’jäädyttäminen’ tulitauolla olisi voitto

Tulitauko olisi Ukrainan laillisen hallinnon kannalta ehkä pahin mahdollinen skenaario ja palvelisi todellisuudessa vain Venäjän etuja. Alakynteen jääneet separatistit saavat tulitauosta hengähdystauon, jonka myötä he voivat vakiinnuttaa oman asemansa Itä-Ukrainan hallitsijoina. Venäjän puolestaan onnistuu tehdä Itä-Ukrainasta uusi Transnistria, Abhasia tai Etelä-Ossetia – Venäjän miehittämä vasallialue konfliktissa, jonka miehitykselle ei konfliktin jäädyttämisen jälkeen näy enää loppua. Ukraina jäisi Georgian ja Moldovan tavoin pysyvästi jaetuksi ja osin miehitetyksi maaksi. EU ja Yhdysvallat saisivat vastalahjaksi ainoastaan helpon ulospääsyn konfliktista ilman, että ne joutuisivat todellisuudessa tekemään mitään Venäjän voimapolitiikan suitsimiseksi. Samalla ne tulisivat käytännössä palkinneeksi separatistit ja Venäjän Malaysia Airlinesin lennon alasampumisesta ja lähes 300 siviilin surmaamisesta.

Venäjä ei todellisuudessa välttämättä edes tavoittele Itä-Ukrainan todellista irtautumista Ukrainasta saati sen liittämistä Krimin tavoin Venäjään. Koko Itä-Ukrainan epävakauttamisen taustalla voi hyvin olla pyrkimys ainoastaan saada Ukraina, EU ja Yhdysvallat taipumaan Krimin Venäjään liittämisen tunnustamiseen ”vastakauppana” siitä, että Venäjä toimii ”välittäjänä” Itä-Ukrainan konfliktin jäädyttämiseksi. Strategia on ollut erinomaisen onnistunut jo nyt, sillä Itä-Ukrainan tapahtumat ovat saaneet länsimaiden johtajat käytännössä unohtamaan vain muutama kuukausi sitten tapahtuneen Krimin miehityksen; Kukaan Euroopan ja Yhdysvaltojen mahtimiehistä ja -naisista ei enää puhu niemimaan palauttamisesta Ukrainalle, saati pidä sitä ehtona uusista Venäjän vastaisista pakotteista luopumiselle. Mikäli Venäjä hyväksytään välittäjäksi Itä-Ukrainaan loihdittavalle tulitaukosopimukselle, on Krimin liittäminen Venäjään käytännössä sinetöity.

Baltian maat, Puola ja Moldova ovat jo nyt varpaillaan

Ajatus Venäjän toimimisesta välittäjänä konfliktissa, johon se on itse osallinen, olisi tietysti täysin absurdi, ellei niin olisi käynyt jo aiemmin. Venäjä toimi tismalleen samalla strategialla jo Syyriassa, jossa se Assadin hallintoa aseistettuaan ja YK:n turvallisuusneuvostolta suojeltuaan ryhtyi esiintymään konfliktin välittäjänä, kun Yhdysvallat pohti ilmaiskujen aloittamista Assadin hallinnon kukistamiseksi sen käytettyä kemiallisia aseita omia kansalaisiaan vastaan. Tällöin Venäjä tarjosi kompromissiksi Syyrian luopumista kemiallisista aseistaan, mihin Yhdysvallat tunnetusti suostui. Palkinnoksi tästä ”kompromissista” Venäjä varmisti Assadin pysymisen vallassa ja sodan jatkumisen, eli saavutti kaikki tärkeimmät sotilaspoliittiset tavoitteensa. Lännelle jäi merkityksettömäksi osoittautunut diplomaattinen voitto, jolla se käytännössä osti Venäjältä ulospääsyn konfliktista, johon se ei todellisuudessa halunnut sekaantua. Nyt sama uhkaa toistua Ukrainassa.

Mikäli Ukraina pakotetaan tulitaukoon ennen kuin Venäjän separatistit on riisuttu aseista tai ajettu maasta, voimme vain jäädä odottamaan, missä Venäjä seuraavaksi soveltaa toimivaksi osoittautunutta voimapolitiikkaansa. Baltian maat, Puola ja Moldova ovat jo nyt varpaillaan. Venäjän pyrkimykset eivät nimittäin rajoitu pelkästään Ukrainaan, vaan Putinin käy oman asemansa turvaamiseksi ideologista sotaa koko läntistä poliittista järjestystä ja arvomaailmaa vastaan. Jokainen diktatuuri tarvitsee elääkseen vihollisia, ja Putinin tapauksessa niiksi ovat valikoituneet – seksuaalivähemmistöjen lisäksi – eurooppalaisten yleismaailmallisiksi mielellään mieltämät arvot ihmisoikeuksista, demokratiasta, suvaitsevaisuudesta ja tasa-arvosta. Kremlin propagandakoneisto on luonut näistä arvoista hirviön, joka uhkaa koko Venäjän kansan olemassaoloa, ja joka siksi täytyy nujertaa – joko mielikuvin tai asein.

Putinin kotimaan yleisöönsä kohdistama sotapropaganda on jo saavuttanut pisteen, jossa siitä on neuvostopropagandan tavoin tullut itseään ruokkiva ilmiö: valheita peitetään toisilla valheilla, eikä valtiojohto voi mistään hinnasta paljastaa kansalaisilleen olleensa väärässä, saati että sen koko huolella rakennettu fasistinen valtionideologia perustuisi systemaattiselle valheelle. Tästä syystä Putin ei myöskään tule perääntymään Ukrainassa; konflikti tulee eskaloitumaan niin kauan, että Putin joko saavuttaa tavoitteensa tai länsi nostaa aggression hinnan niin korkeaksi, ettei edes Putinin oma lähipiiri ja Venäjän asevoimat sitä suostu maksamaan. Venäjän ja Putinin asema ei ole niin vahva kuin se ulospäin näyttää, mutta jokainen Putinin lännestä saama arvovaltavoitto vahvistaa hänen sisäpoliittista selkänojaansa. Toistaiseksi Putin pelaa Ukrainassa pokeria vielä tyhjällä kädellä, mutta niin kauan kuin bluffi toimii, pysyvät kaikki pelimerkit Putinin käsissä.

//Aleksi Roinila


Tiesithän, että voit seurata Aleksia Twitterissä.