venäjä

Syventyminen Venäjään, osa 2

James säkerhet , , , , , , , ,

Venäjän sotilasdoktriinit vertailussa

Minulla on ollut vuoden alusta alkaen kunnia osallistua UPIn mahdolliseksi tekemän Venäjän sotilasdoktriineja vertailevan raportin kirjoittamiseen. Itselläni oli työn suhteen pari toivetta — että siitä syntyisi tuotteena korkeatasoiset suomenkieliset käännökset sotilasdoktriineista ja niiden yksinkertainen vertailu ja/tai kommentaari. Käännöksistä on kiittäminen FM Martti J. Karia ja Yleisradiota, joka nosti ne saataville verkkosivuilleen. Myös yksinkertainen side-by-side vertailu syntyi tammikuussa ja se on jaettu tarvitsijoille. Lopuksi aineistoa oli niin paljon, että siitä tuli pitkä raportti. Suurkiitos tästä UPIn tri Katri Pynnöniemelle! Kiitokset myös mainitsemattomille työkavereilleni, jotka minun tavoin ovat antaneet vapaa-aikaansa tämän projektin käyttöön. Toivottavasti lopputuotteet palvelevat sotatieteellistä tutkimusta! Alla julkaisutiedote ja linkki raporttiin.

Venäjä hyväksyi vuoden 2014 lopulla uudistetun sotilasdoktriinin. Uusi asiakirja korvaa helmikuussa 2010 presidentti Dmitri Medvedevin virkakaudella hyväksytyn doktriinin. Sotilasdoktriinin päivitystyö tehtiin erittäin nopealla aikataululla ja ajankohtana, jolloin Venäjän ja Ukrainan välillä on käynnissä vakava konflikti. Uudistettu doktriini sisältääkin useita epäsuoria viittauksia Ukrainan konfliktiin.

Ulkopoliittinen instituutti. Raportti 42 (2015). Klikkaa kuvaa avataksesi raportti
Ulkopoliittinen instituutti. Raportti 42 (2015). Klikkaa kuvaa avataksesi raportti

Raportissa tarkastellaan keskeisiä sotilasdoktriiniin tehtyjä muutoksia ja niiden merkitystä Venäjän ulko- ja turvallisuuspolitiikan kannalta. Muutosten erittely auttaa ymmärtämään Venäjän turvallisuuspolitiikan keskeisiä lähtökohtia ja tavoitteita. Analyysin keskeinen johtopäätös on, että päivitystyön tuloksena sotilasdoktriini on viritetty kriisiajan tarpeisiin. Maailmanpolitiikan yleistilanteen kuvaus noudattelee Venäjän pyrkimystä määritellä maailmanpolitiikan ilmiöt erilaisten arvomaailmojen ja kehitysmallien väliseksi kamppailuksi. Uudet muotoilut korostavat ulkoisten sotilaallisten vaarojen ja Venäjän sisäisen vakauden välistä dynamiikkaa. Sotilasdoktriinien vertailu tekee myös selväksi, mihin suuntaan Venäjän asevoimien organisaatiota ollaan uudistamassa. Doktriinista on poistettu aiempi muotoilu, joka korosti Venäjän poliittisen järjestelmän kokonaisvaltaista muutosta. Sen sijaan sotilaspolitiikan keskiössä on asevoimien uusien toimintamuotojen käyttöönotto ja liikekannallepanovalmiuden nosto.

Syventyminen Venäjään

Ensimmäisessä osassa – kaksi vuotta sitten – käänsin turvallisuuspoliittisen bloggaajan Oscar Jonssonin sivun ”Fördjupning i Ryssland” suomeksi, joka on erinomainen koonnos Venäjän asevoimia, puolustuspolitiikkaa ja turvallisuuspolitiikkaa koskevasta tutkimusaineistoista. Tässä osassa päivitän listaa ja nostan esille 6. toukokuuta 2015 julkaistussa raportissa esiintyneet keskeiset lähteet ja tuon niihin liittyvää uutta sisältöä.

Venäjän turvallisuusstrategiat ja ohjaavat asiakirjat

Muut strategia-asiakirjat

  • Venäjän federaation asevoimien kehittämisen ajankohtaiset tehtävät, Moskova 2003. [ en | ru ]
  • Venäjän tietoturvallisuustrategia, 2000. [ en | ru ]

Puheet ja muuta luettavaa

Kommentoi rohkeasti, otan mielelläni vastaan korjauksia, linkkejä, tietopyyntöjä, kysymyksiä ja asiallista keskustelua!

//James

Hyvää joulua!

James puolustusvoimat , , , , , , , , ,

Blogi hiljenee muutamaksi päiväksi joulunpyhien ajan. Odotettavissa ei ole turvallisuuspoliittisen vuoden kertausta viime vuoden tavoin [1,2], vaan tähtäimet ovat tammikuun 11–13 päivässä Ruotsin Sälenissä. Suosittelen kuitenkin katsomaan viime vuoden #turpo palkintojenjaon ja pohtimaan ovatko palkitut edelleen ansainneet mainintansa. Ainakin vuoden 2013 pronssipallin haltija on tehnyt paljon päästäkseen kiinni ykköspaikan syrjään.

Tässä vaiheessa vuotta tahdon kiittää kaikkia lukijoitani ja toivottaa kaikille rauhallista joulua ja hyvää uutta vuotta. Samalla tahdon muistuttaa kaikkia enemmän ja vähemmän huolestuneita — kukaan tuskin lienee huoleton — siitä, että valtakunta on turvassa ja koskemattomuuttamme valvotaan. 24/7 tänäkin jouluna.

Tupolev Tu-95
Tu-95 kansainvälisessä ilmatilassa Suomen lähistöllä. Kuva: Ilmavoimat.

Kunnianosoitus menee niille puolustusvoimien ja rajavartiolaitoksen naisille ja miehille, jotka tänäänkin ovat poissa omaistensa ja ystäviensä luota tekemässä mittaamattoman arvokasta työtä. Merivoimien esikuntapäällikkö, amiraali Juha Vauhkonen julkaisi Twitterissä muutaman kuvan, jotka muistuttavat meitä siitä, että työtä tehdään niin ilmassa, kuin myös merellä ja maalla.

//James

Venäjän uusi uho

James säkerhet , , , , , , , , , ,

Vieraskynä 5.12.2014, Aleksi Roinila ja Atte Kaleva.

Aleksi Roinila

Atte Kaleva

Ukrainan sota on osoittanut, ettei sotilaallisten konfliktien aikakausi Euroopassa ole ohi. Todennäköisimpiä Venäjän sotilaalliset toimet ovat lähikuukausina Moldovan ja Georgian alueilla. Sotilaallisen suorituskyvyn nostaminen uskottavalle tasolle on yksinäiselle ja sotilaallisesti liittoutumattomalle Suomelle ylivoimaisen kallista. Paras vaihtoehto Suomelle olisi Venäjä, joka kunnioittaa naapureitaan ja haluaa yhteistyötä Euroopan kanssa. Mutta sitä odotellessa Suomen on varauduttava myös pahimpaan, kirjoittavat Aleksi Roinila, yhteiskuntatieteiden maisteri ja Atte Kaleva, sotatieteiden maisteri ja kapteeni evp.

Venäjän federaation presidentti Vladimir Putin. Lähde: www.epictimes.com
Venäjän federaation presidentti Vladimir Putin. Lähde: http://www.epictimes.com

Otimme edellisissä blogimerkinnöissämme kantaa Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan viime viikolla julkaiseman raportin yltiöoptimistiseen väitteeseen, jonka mukaan Suomeen ei voi kohdistua sotilaallista uhkaa ilman uutta maailmanlaajuista suursotaa. Väitteen ylimielisyyttä kuvaa, että Venäjä itse valmistautuu käymään Euroopassa rajoitettua sotaa, jonka eskaloitumisen suursodaksi se aikoo tarvittaessa estää ydinaseisiinsa turvautumalla. Mutta jos Venäjä onkin parin vuosikymmenen tauon jälkeen jälleen sotilaallinen uhka, onko se sitä myös Suomelle?

Ukrainan sota on viimeistään osoittanut todeksi A. W. Yrjänän vuonna 2010 esittämän väitteen, ettei sotilaallisten konfliktien aikakausi Euroopassa ole ohi. Naapurissamme on valtio, joka on viimeisen kuuden vuoden aikana hyökännyt kahteen naapurimaahansa ja painostanut useita muita sekä sotilaallisesti, poliittisesti, että taloudellisesti. Painostuskeinoihin ovat kuuluneet uhkailun, ilmatilaloukkausten, kaappausten ja ydiniskuharjoitusten lisäksi muun muassa energiatoimituksilla, ylilento-oikeuksilla ja tuontikielloilla kiristäminen. Mutta painostuksen ja sotilaallisen ärhentelyn lisäksi Venäjä on Putinin johdolla myös konkreettisesti nostanut valmiuttaan hyökkäykselliseen sodankäyntiin Euroopassa; asehankintoja ja asevoimien valmiusharjoituksia on vain kiihdytetty Venäjän nopeasti kurjistuvasta taloustilanteesta huolimatta.

Myös kansaa on valmisteltu sotaan. Venäläisväestölle suunnattu propagandavalmistelu saavutti viimeistään kesällä Natsi-Saksaan ja Pohjois-Koreaan verrattavissa olevan hurmoksellisuuden, kun Ukrainalta vallatulla Krimin niemimaalla esitettiin ilotulituksen ja ”suuren ja mahtavan Neuvostoliiton” säestämänä Moskovan näkemyksen mukainen spektaakkelikuvaelma Ukrainan vallankumouksesta. Mahtipontisen esityksen kohokohtiin lukeutuivat neuvostosymbolien lisäksi panssarivaunut, hakaristit, hirttäjäiset, palavat ihmiset ja ruudinkatkuiset taistelukuvaukset. Sanoma oli selvä: Neuvostoliitolle (ja Stalinille) kunnianpalautuksen antanut Putin on uuden Venäjän Suuri Johtaja, joka pelastaa venäjänkielisen maailman länsimaiden fasismilta.

Kuin Orwellia oppikirjanaan käyttäen Venäjän valtionpropaganda on jo kääntänyt sodan rauhaksi, hyökkäyksen puolustukseksi ja vapauden orjuudeksi. Propagandan maalaaman viholliskuvan kohteena ei ole pelkästään Ukraina, vaan koko läntinen maailma ja sen demokraattinen yhteiskuntajärjestys ja ihmisoikeuksia kunnioittava arvomaailma. Euroopasta on tehty demoni, jota vastaan Venäjän ja sen kansan on valmistauduttava käymään sotaa ”venäläisen maailman puolustamiseksi” – tarvittaessa vaikka ydinasein. Propagandan ensisijaisena tavoitteena on todennäköisesti Putinin vallan pönkittäminen ulkoisen uhan varjolla, mutta ei ole vaikea kuvitella missä muussa tilanteessa propagandan venäläisiin iskostamasta sotavalmiudesta olisi Putinille hyötyä.

‘Pieniä vihreitä miehiä’ Suomessakin?

Ajatus siitä, että Suomi olisi hyvien Venäjä-suhteidensa, nöyristelevän ulkopolitiikkansa ja päättämättömän Nato-aidalla keikkumisen takia muusta Euroopasta tai länsimaailmasta irrallinen saareke, jota Venäjän mahdolliset sotilaalliset toimet eivät missään tilanteessa voisi koskea, on paitsi äärimmäisen itsekäs, myös vailla perusteita.

Ajatus on itsekäs, koska se sotii sitä eurooppalaisen solidaarisuuden periaatetta vastaan, jota Suomi on itse ollut EU:ssa edistämässä. Juuri Lissabonin sopimuksen solidaarisuuslausekkeeseen vetoamalla Suomessa on toistuvasti perusteltu Nato-jäsenyyden tarpeettomuutta. Solidaarisuus edellyttää kuitenkin vastavuoroisuutta, jota oman, muusta EU:sta erillisen Venäjä-politiikan rakentaminen ei edusta. Jos Suomi kuvittelee kriisitilanteessa saavansa apua Euroopan unionilta tai Natolta, vaikka se ei itse ole valmis osoittamaan samaa solidaarisuutta muille, saamme apua pyytäessämme todennäköisesti saman vastauksen, jonka nyt olemme antaneet Ukrainalle.

Pieniä vihreitä miehiä. Lähde: antrhopoliteia.net

Ajatus on perusteeton, koska Venäjä laskee Suomen jo nyt osaksi länttä ja venäläinen propaganda maalaa muun Euroopan tavoin myös Suomesta kuvaa venäläisvihamielisenä ja liberalismin turmelemana maana, joka on ”moraalittomuutensa” ja länsimielisyytensä vuoksi uhka Venäjälle. Muun Euroopan ja Venäjän välisessä yhteenotossa Suomi olisi EU-jäsenyytensä ja Nato-kumppanuutensa vuoksi Venäjän silmissä potentiaalinen uhka myös sotilaallisesti, eikä Venäjä voisi rajoitetunkaan konfliktin aikana ottaa riskiä siitä, että Suomen etelärannikkoa tai ilmatilaa voitaisiin käyttää sitä vastaan. Riittihän Krimin niemimaan valtaukseen pelkkä mahdollisuus siitä, että Ukraina saattaa tulevaisuudessa havitella EU- ja Nato-jäsenyyttä, ja Suomenlahti, Pietari ja yhteys Kaliningradiin ovat Venäjälle monin verroin tärkeämpiä kuin sen tukikohdat Krimillä. Toisin kuin kylmän sodan aikana, nyky-Venäjällä tuskin kukaan kuvittelee Suomen puolustavan Venäjän lounaisrajaa Natoa tai muuta EU:ta vastaan sen jälkeen, kun Venäjä on hyökännyt johonkin toiseen EU-maahan.

Eurooppalaista suursotaa huomattavasti todennäköisempi tapahtumaketju on Venäjän naapurimaihinsa kohdistaman sotilaallisen painostuksen kärjistyminen aseellisiksi yhteenotoiksi – joko suunnitellusti tai vahingossa – ja joko siitä seuraava tai siitä itsenäinen Krimin miehityksen kaltainen nopea ja veretön sotilasoperaatio jonkin EU-maan alueella. Kuten Ukrainassa, myös muualla Venäjä pyrkii todennäköisesti saavuttamaan sotilaalliset tavoitteensa ensisijassa välttäen avointa sotaa. Sabotaasit, kaappaukset, mellakat, murhat, tietoverkkohyökkäykset ja viime kädessä tunnuksettomat ”vihreät miehet” ovat varsinkin konfliktin alkuvaiheessa huomattavasti todennäköisempiä keinoja kuin rajan yli vyöryvät panssarikolonnat. Jälkimmäisetkin voivat tulla kyseeseen, mutta todennäköisesti vasta muiden keinojen osoittautuessa riittämättömiksi, ja silloinkin viimeiseen saakka Venäjän osallisuus kiistäen. Georgian sodan kaltaista, täysin avointa aseellista voimankäyttöä ei kuitenkaan voida sulkea pois – etenkään Suomen tapauksessa, jossa Venäjä ei voi millään tapaa uskottavasti esittää joukkojensa olevan paikallisia asukkaita, toisin kuin Ukrainassa, Moldovassa tai Baltiassa.

Kokonaan oma lukunsa ovat tietoverkkohyökkäykset, joita Venäjä on jo tehnyt ainakin Viroa vastaan. Myös Suomen Ulkoministeriöön kohdistuneen, vuosia jatkuneen tietoverkkourkinnan taustalla oli mahdollisesti Venäjä. Nämä niin sanotut kyberuhat eivät ole perinteinen sotilaallinen uhka, mutta myös niillä voi olla vakavia, kansalaisten turvallisuuteen ja terveyteen ulottuvia vaikutuksia, jos hyökkäyksillä lamautetaan yhteiskunnan perustoimintoja kuten sairaanhoitoa, sähkönjakelua tai elintarvikehuoltoa. Vieläkin suuremmat vaikutukset niillä voi olla maamme talouteen – erityisesti jos yhteiskuntaamme samaan aikaan häiritään fyysisin sabotaasein, ääriaineksia väkivallantekoihin usuttamalla tai perinteisiin sotilaallisin keinoin turvautuen.

 Varautuminen on halpa vakuutus – ja Nato uskottavin vakuuttaja

Naton ja Venäjän välinen perinteinen suursota Euroopassa on onneksi edelleen erittäin epätodennäköinen. Mutta vain reilu vuosi sitten sitä pidettiin lähes mahdottomana ajatuksena –myös meidän allekirjoittaneiden mielestä. Se, että Moskovan eliitti on ylipäätään alkanut pitää sotaa Euroopan unionia ja Natoa vastaan mahdollisena, on paitsi hälyttävää, myös selkeä muistutus siitä, kuinka nopeasti ja ennalta-arvaamattomasti maailmanpolitiikka voi muuttua.

Kun Talvisodan syttymisestä on tänä talvena tullut kuluneeksi 75 vuotta, on muistutusta riskien kieltämisen vaarallisuudesta ja tulevaisuuden ennustamisen vaikeudesta hyvä hakea myös omasta historiastamme: 1930-luvun Suomessa sodan syttymistä pidettiin niin epätodennäköisenä, että alle vuosi ennen Neuvostoliiton hyökkäystä Suomeen hankitut uudet panssarivaunut ostettiin säästösyistä ilman tykkejä. Sotaa edeltäneiden vuosien hyväuskoinen luottamus erityisasemaamme maksettiin lopulta kalliisti suomalaisten verellä.

Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan tilaaman tutkimuksen kaltaiseen silmien ummistamiseen ei siis ole varaa aikana, jolloin naapurivaltiomme käy Euroopassa itse aloittamaansa sotaa maassa, joka on lähempänä Helsinkiä kuin Ivalo. (Kotkasta Kiovaan on linnuntietä lyhyempi matka kuin Hangosta Utsjoelle.) Myös perinteiseen sotilaalliseen uhkaan on varauduttava.

Sotilaallisen suorituskyvyn nostaminen uskottavalle tasolle on kuitenkin yksinäiselle ja sotilaallisesti liittoutumattomalle Suomelle ylivoimaisen kallista. Naton viidennen artiklan antaman vahvan selkänojan turvin Suomi voisi kehittää itselleen sellaisen itsenäisen sotilaallisen maanpuolustuksen, joka olisi riittävän vahva paitsi torjuakseen meihin mahdollisesti kohdistettavat uhat, mutta myös ehkäisemään ne riittävällä pelotevaikutuksella.

Sotilaallinen varautuminen ei yksin riitä. Sotilaallisen maanpuolustuksen tulisi olla riittävän vahva paitsi torjuakseen meihin mahdollisesti kohdistettavat uhat, mutta mieluummin myös ehkäisemään ne riittävällä pelotevaikutuksella. Sotilaallisen varautumisen lisäksi tarvitaan kuitenkin nykyistä vahvempaa tiedustelua ja vastatiedustelua, joka kykenee tuottamaan päättäjillemme ajantasaista ja analysoitua tietoa kiihtyvänkin informaatiosodan keskellä ja torjumaan Venäjän vakoilun, vaikuttamisen, ja sabotaasiyritykset.

Todennäköisimpiä Venäjän sotilaalliset toimet ovat lähikuukausina Moldovan ja Georgian alueilla, mutta mahdottomia ne eivät ole Itämeren alueellakaan, kuten viime kuukausien tapahtumat ovat osoittaneet. Suomi ei voi pitää itseään muusta Euroopasta irrallisena saarekkeena johon Venäjän sotilaallinen voimankäyttö ei voi ulottua, mutta sen ei myöskään tule hakea Venäjästä turvaa muun Euroopan kustannuksella lyhytnäköisesti vain omia “hyviä naapurisuhteitaan” vaalien. Paras vaihtoehto Suomelle olisi toki liberaali ja demokraattinen Venäjä, joka kunnioittaa naapureitaan ja haluaa yhteistyötä Euroopan kanssa. Mutta sitä odotellessa Suomen on varauduttava myös pahimpaan.

//Aleksi Roinila, Atte Kaleva

Tiesithän, että voit seurata Aleksia ja Attea Twitterissä.

Kun Niinistöstä tuli Paasikivi

James säkerhet, säkerhetspolitik , , , , , , , , ,
J.K. Paasikivi. 1944. Kuva: Hede Foto/SKOY.

Muuan historioitsija-ajattelija on sanonut, että kaiken viisauden alku on tosiasiain tunnustaminen.

J.K. Paasikivi, itsenäisyydenpäivänä 1944.

Suomen tasavallan 7. presidentti, Juho Kusti Paasikivi oli ankarien olojen edessä ollessaan pääministerinä ja valtionpäämiehenä sodan jälkeen. Paasikiven linja oli viisas ja länsimaisen yhteiskunnan turva. Presidentti tunnusti tosiasiat. Tärkeimmät tunnustetut tosiasiat olivat toisiinsa liittyvät

  • Neuvostoliiton suuruus ja mahtavuus, ja
  • maantieteellinen asemamme Neuvostoliiton naapurina.

Tästä Paasikivi johti Suomen ulkopolitiikan linjan.

Suomen ulkopolitiikassa on kaikkea hallitsevana maamme suhde suureen itäiseen naapuriimme Neuvostoliittoon. […] Kansamme perusetujen mukaista, vakaumukseni mukaan, on, että tulevaisuudessa Suomen ulkopolitiikkaa niin johdetaan, ettei se tule kulkemaan Neuvostoliittoa vastaan. Rauha ja sopu sekä luottamuksellinen naapuruussuhde suuren Neuvostoliiton kanssa on meidän valtiollisen toimintamme ensimmäinen ohje.

J.K. Paasikivi, itsenäisyydenpäivänä 1944.

Konservatismista analyyttiseen reaalipolitiikkaan kasvanut Paasikivi kääntyisi haudassaan, jos kuulisi kuinka hänen linjaansa toistetaan sitä nykytilanteeseen sovittaen. Tosiasiat eivät tänään välttämättä näyttäydy samassa valossa kuin 70 vuotta sitten. Paasikiveä tähän tarvittaisiin, joten tyydyn esittämään tosiasiain sijasta väittämiä ja oletuksia, jotka itse aion alistaa jatkuvalle tosi-epätosi kokeelle. Kehotan muitakin kokeilemaan tällaista lähestymistapaa kiveen hakkaamisen sijaan.

Venäjä ei ole Neuvostoliitto

Venäjä ei ole Neuvostoliitto. Ei poliittiselta vaikuttavuudeltaan, ei sotavoimaltaan, eikä taloudeltaan. Venäjä haluaa kuitenkin olla Neuvostoliitto. Se haluaa olla suurvalta. Venäjän suurvaltapyrkimykset ja niiden vastavoimana Yhdysvallat ovat luomassa kaksinapaisen maailman –– ainakin Euroopasta katsoen.

Näin väittäen tilanne tänään voi näyttäytyä yhtäältä samankaltaisena ja toisaalta erilaisena kuin sodan jälkeen 70 vuotta sitten. Samankaltaisena sillä tavoin, että sodan jälkeisessä Suomessa Neuvostoliitto oli suurvalta ja kaksinapainen maailmanjärjestys oli muovautumassa nopeasti. Historiallisten analogioiden kautta tähän on helppo päätyä. Erilaisena juuri siksi, että Venäjä ei ole hegemoni, eikä se sellaiseksi voi kasvaa. Yhdysvaltojenkin hegemonin asema on viimeistään talouskriisin jälkimainingeissa vähintään heikentynyt. Näin ollen kaksinapaista maailmanjärjestystä ei voi keskipitkällä aikavälillä syntyä. Erilaisena myös siksi, että Suomi oli välirauhansopimuksen myötä tiensä jo joutunut valitsemaan. Tänään Suomea eivät sido raskaat rauhanehdot tai YYA-sopimus, vaikka Suomi-Venäjä seuran puheenjohtaja, kansanedustaja Paula Lehtomäki (kesk) näin asian näkeekin.

Sopimuspuolet eivät käytä eivätkä salli aluettaan käytettävän aseelliseen hyökkäykseen toista sopimuspuolta vastaan.

Siinä tapauksessa, että Suomi tai Venäjä joutuu aseellisen hyökkäyksen kohteeksi, toinen sopimuspuoli myötävaikuttaa ristiriidan selvittämiseen YK:n peruskirjan ja ETYKin asiakirjojen periaatteiden ja määräysten mukaisesti ja pidättyy sotilaallisen avun antamisesta hyökkääjälle.

Suomen tasavallan ja Venäjän federaation välinen sopimus suhteiden perusteista, 4 artikla

Lehtomäen Venäjän naapuruussopimuksen avulla tapahtuvaa Nato-vastaista argumentointia kiinnostavampi on kuitenkin se tosiseikka, että Ukraina ja Venäjä allekirjoittivat vastaavan naapuruussopimuksen vuonna 1997, jossa osapuolet sitoutuivat YK:n peruskirjan ja ETYKin päätösasiakirjan mukaisesti kansainvälisen oikeuden periaatteisiin, pidättymiseen voimakeinoilla uhkaamisesta tai niiden käytöstä, rajojen loukkaamattomuuteen, alueelliseen koskemattomuuteen, riitojen rauhanomaiseen ratkaisemiseen, sisäisiin asioihin puuttumattomuuteen, ihmisoikeuksien ja perusvapauksien kunnioittamiseen sekä kansojen oikeuksien samanarvoisuuteen ja itsemääräämisoikeuteen.

Kaikki nämä lupaukset löytyvät myös Suomen sopimuksesta.

Krimin vallatessaan Venäjä rikkoi useampaa solmimaansa sopimusta korkealle retoriikassaan arvostamiensa YK:n peruskirjan ja ETYKin päätösasiakirjan lisäksi. Venäjän retoriikkana on moninapaisuus, YK, Etyj ja kansainvälisoikeudelliset normit. Venäjän teot ovat yksinapaisia, häikäilemättömiä ja kahden- sekä monenvälisiä sopimuksia rikkovia.

Suomalainen paradoksi

Kekkosen aikana Paasikiven linja suomettui. Kekkonen esittikin nk. suomalaisen paradoksin, jonka mukaan Suomen liikkumatila lännessä ja läntisen yhteistyön edellytykset olivat suoraan verrannolliset Suomen Neuvostoliiton-suhteiden hyvyyteen ja Neuvostoliiton luottamukseen maamme ulkopolitiikkaa kohtaan. Käytännössä Kekkosen paradoksi merkitsi talouspolitiikan eroa ulkopolitiikasta, mikä taas vuonna 2014 vaikuttaisi lähes järjenvastaiselta. Näkyvin jälki- tai uussuomettuneen politiikan oire on ambivalenssi Venäjään kohdistettujen talouspakotteiden kanssa ja niihin liittyvän ulkopoliittisen vuoropuhelun dissonanssi. Vuonna 2014 Suomen liikkumatilaa lännessä ei rajoita Neuvostoliiton kalpea haamu, Venäjä. Suomen liikkumatilaa lännessä ja läntisen yhteistyön laajuutta rajoittaa vain käsitys Paasikiven-Kekkosen linjasta jonkinlaisena turvallisuuspoliittisena ikonostaasina, josta pyhäinkuvien kautta aukeaa yhteys vanhaan, hyvään Muumilaakson aikaan.

Puolueettomien ja liittoutumattomien Euroopan maiden lukumäärä on pieni. Sitä myötä myös näiden maiden poliittinen painoarvo heikkenee jatkuvasti. Siinä missä 1990-luvulla romahtaneesta Neuvostoliitosta ja Varsovan liitosta erkaantuneet itäblokin maat muodostivat muiden puolueettomien ja liittoutumattomien valtioiden kanssa merkittävän ryhmän, jota sekä Venäjä että Nato kuuntelivat tarkkaavaisesti, ei vuonna 2014 sellaisia valtioita enää ole. Suomea ja Ruotsia ei kuunnella eikä huomioida ellei se tapahdu suuremmassa pöydässä. Äänemme kuuluu Natossa, koska olemme erityisen kyvykkäitä rauhankumppanuusmaita. Nato-Venäjä -neuvostoon meillä ei ole asiaa. Äänemme kuuluu EU:ssa koska taloutemme on kunnossa ja yhteiskuntamme voivat hyvin. Yhdysvallat kuuntelee Ruotsia, koska Ruotsi on sen de facto liittolainen. Venäjä kuuntelee Suomea, koska Suomi ylläpitää taloudelliset siteensä Venäjään ja vie Venäjän näkökulman EU:n pöytiin.

Niinistön linja

Me emme tarvitse Paasikiven-Kekkosen linjaa. Suomettuneisuuden olemme karistaneet Berliinin muurin kaatumisen jälkeen, joistain eteläisiä naapureitamme koskevista kompasteluista ja myöhemmistä heikoista hetkistä huolimatta. Suomen valtiojohdon on nyt arvioitava lähiympäristömme turvallisuuspoliittinen tilanne uudelleen ja luotava uusi linja, joka turvaa suomalaisten kodit ja isänmaan, elinkeinot ja elinmahdollisuudet vähintään seuraavan 50 vuoden ajan. Linjan muodostaminen edellyttää vallitsevain tosiasiain selvittämistä. Vasta sitten ne voidaan tunnustaa.

Suomen tasavallan 12. presidentti Sauli Niinistö on nyt niiden perustavaa laatua olevien valintojen edessä, jotka myös presidenttiä Paasikiveä paljon vaivasivat ja askarruttivat. Toivon ylipäällikölle suurta viisautta ja rohkeutta hänen viedessään Suomen ulkopolitiikkaa uuteen pelottavalta näyttävään aikakauteen.

//James