Russia and Ukraine: From sanctions to deterrence –– or war

Guest post by Aleksi Roinila. 7 August 2014. (Edited 7 Aug 8.17 pm GMT)

Aleksi RoinilaThe United States and the EU have a chance to stop further escalation in Ukraine and to avoid having to resort to military force themselves further down the line – but only if they act swiftly and resolutely enough. Sanctions that hit the Russian economy will only hinder Putin if they are turned from after-the-fact punishments to an actual deterrence, writes Aleksi Roinila.

Aleksi is a Master of Social Sciences from the University of Tampere and has studied Strategy and Defence at the Finnish National Defence University, International Relations at Aberystwyth University, and served as an analyst with the Finnish Defence Forces in the ISAF and KFOR operations for nearly three years.

Vladimir Putin. Photo: AFP/AFP/Getty Images
Vladimir Putin. Photo: AFP/AFP/Getty Images

Russia is currently preparing the invasion and occupation of Eastern Ukraine. It has stationed tens of thousands of troops on the Ukrainian border, some of which have for months been equipped with the insignias and markings of Russia’s “peacekeeping forces”. Russia will attempt to justify its invasion of Ukraine by mimicking the precedent set by the Kosovo War of 1999: It will cite the humanitarian crisis in Eastern Ukraine – a crisis which it has itself both created and fabricated – pleading the UN Security Council to authorize a “humanitarian” intervention. Once it fails in acquiring a UN mandate, it will invoke the Kosovo precedent and invade anyway, under the guise of “peacekeeping”. The first phase of this operation is already being executed: Russia called the UNSC to an emergency session on Tuesday. The second phase, an open war against Ukrainian armed forces, may begin within hours, days or weeks, depending on the state of Russia’s own political, military and propaganda preparations and the tactical situation on the ground in Ukraine: the Russian separatist army in Eastern Ukraine is on the verge of collapse, and the window of opportunity for Putin to save them is rapidly closing. Given that the humanitarian crisis of Eastern Ukraine – the only available source of any legitimacy for an intervention – is over as soon as the separatists fold, Putin may have to act sooner rather than later.

Contrary to Russia’s best spin-doctoring to claim otherwise, in reality there are no grounds for invoking the Kosovo precedent in Ukraine. Unlike in Kosovo, where Slobodan Milosevic’s Serbia tried to violently crush the autonomy of the country’s Albanian-majority province, there is no humanitarian crisis or ethnic conflict in Ukraine apart from the ‘shadow war’ started by none other than Russia itself. And unlike in Kosovo, where the NATO Allied Force and Kosovo Force operations enjoyed broad support from the international community – including from non-NATO members such as Sweden and Finland – no UN member state apart from Russia has yet supported a Russian intervention in Ukraine.

Russia is unfazed by the prospect of inflicting civilian casualties

It is true that Ukrainian civilians have been killed and injured in the crossfire between the separatists and Ukrainian armed forces. The separatists’ resistance stiffened considerably after Russia equipped them with surface-to-air missiles, multiple-rocket launchers and other heavy weaponry. When the Ukrainian forces still kept closing in on the last rebel strongholds, Russia launched artillery strikes across the border on Ukrainian troops. To overcome such resistance the fledgling Ukrainian armed forces have had to resort to heavy weaponry of their own, to include artillery, rocket and air strikes. The Ukrainian armed forces lack the GPS-guided precision munitions that we have become accustomed to seeing in the 21st century wars waged by the United States and its allies; munitions that would allow them to hit targets in or in close proximity to built-up areas with limited collateral damage.

Russia is well aware of this limitation, and so are the separatists, and they do not shy away from using it to their advantage.  Russia is unfazed by the prospect of inflicting civilian casualties even when it is directly responsible for causing them, as was the case with the shooting-down of Malaysia Airlines Flight MH17 some three weeks ago. If Russia would truly care about the suffering of civilians as its propaganda suggests, it would have withdrawn its support from the separatists immediately after the downing of the MH17, at the very latest. If protection of civilians were a priority, Russia would have found no difficulty cooperating with the OSCE and the Ukrainian government to see peace restored and humanitarian aid delivered to the war zones of Donetsk and Luhansk. Instead, Russia’s reaction has been completely the opposite: Moscow has only increased its materiel and direct armed support to the separatists after the downing of MH17.

Ukraine became a proving ground for [Putin’s] strategy even before the invasion of Crimea.

Russia’s indifference towards civilian casualties should not come as a surprise to anyone, however. Russia’s complete disregard of the fates of Ukrainian civilians is entirely consistent with Russia’s previous wars in Moldova, Chechnya and Georgia, as well as with its ever-increasing violent oppression of its own citizens. With both its ongoing ‘shadow war’ in Eastern Ukraine and its no-holds-barred propaganda campaign, launched since before its invasion of Crimea, Russia has tried to manufacture a humanitarian crisis in Ukraine and to foster a conflict between Ukraine’s different language groups. Its aim has likely been from the start to use both to either justify a possible later military intervention, now drawing near, or to create a situation where it can achieve its objectives through negotiations rather than military force: Whichever the method, Russia’s most likely intention is to secure its continued influence over Ukrainian domestic and foreign policy and to force Ukraine to recognize the annexation of Crimea in return for peace in the East.

It is unlikely that Russia would seek to annex the East Ukrainian oblasts into Russia-proper as it did with Crimea. Instead, it likely considers it more beneficial to see the eastern provinces gain a measure of “autonomy” from the central government in Kiev, whether officially or through Russian occupation, thereby ensuring that Eastern Ukraine becomes a Russian vassal in a fashion similar to South Ossetia and Abkhazia in Georgia and Transnistria in Moldova. Unless Russia can make Ukraine and the Western powers to agree to a formal peace agreement to that effect, it is likely to be content with simply ‘freezing’ the conflict – with or without direct occupation. Any one of these outcomes guarantees that Ukraine cannot function as an independent, sovereign state, and cannot therefore defy Russia’s dominance of its “near abroad” by getting too close with either the European union or NATO.

While a plan to invade Eastern Ukraine may have been on the table from the start, it seems highly likely that Putin nevertheless hoped that his objectives in Ukraine could be met without an open invasion of Ukraine. However, Russia overestimated the willingness of Ukraine’s Russian-speaking population to stand up in open revolt to Kiev led by Kremlin’s thugs, while simultaneously underestimating the morale and battle-readiness of the Ukrainian armed forces. Already on the path to defeat several weeks ago, Russia’s “special war” strategy was finally dealt a self-inflicted lethal blow with the destruction of Malaysia Airlines Flight MH17: The separatists can no longer win or even hope to stabilize the situation in Eastern Ukraine without direct and overt Russian intervention. However, despite the separatists’ looming defeat Russia’s objectives in Ukraine haven’t yet escaped its reach.

Having succeeded first in manufacturing a one-part real, one-part imaginary humanitarian crisis in Ukraine and then in convincing its own public at home, as well some portion of the Western audience, that the crisis is not of its own doing, Russia can now invoke both the Kosovo precedent and the UN-approved “Responsibility to Protect” (R2P) principle to legitimize its invasion of Ukraine as a “humanitarian intervention”. In addition to serving its primary geopolitical objectives, the operation will also serve Russia’s domestic, ultra-nationalist and anti-Western propaganda-drive by “saving” the Russian-speaking population of Eastern Ukraine. Putin has made “protecting” the ‘Sudeten Russians’ living beyond the borders of Mother Russia a cornerstone of his expansionist, nationalist ideology, and Ukraine became a proving ground for his strategy even before the invasion of Crimea. Unless the European Union and the United States succeed in stopping Putin with measures strong and clear enough to deter Russia’s aggression, Putin will win a propaganda victory in Ukraine matched only by the victory given to Adolf Hitler with the Münich Agreement of 1938 which, together with the subsequent invasion and occupation of the actual Sudetenland of Czechoslovakia, sealed Hitler’s rule at the helm of the Third Reich. After such a victory no economic sanctions will hold Putin back.

The West is left with either accepting the situation, intervening militarily, or a prolonged trade-war

For now, though, the United States and the EU still have a chance to stop further escalation in Ukraine and to avoid having to resort to military force themselves further down the line – but only if they act swiftly and resolutely enough. Sanctions that hit the Russian economy will only hinder Putin if they are turned from after-the-fact punishments to an actual deterrence. Like a nuclear deterrent, an economic deterrent is only effective if its contents are known in advance, their effect is sufficiently immediate and powerful, and they will be triggered automatically should Putin invade Ukraine. To function as an effective deterrent, the sanctions must, if triggered, be so prohibitively expensive for Russia that Putin’s backers cannot even begin to contemplate accepting them.

The EU, struggling with its own economic woes, is understandably wary of enacting sanctions that would be hard-hitting enough to actually act as a deterrent. But both the European and the American leaders must re-learn the vital lesson of the Cold War that a successful deterrence is cheaper than any after-the-fact sanction imposed upon Russia to this date. Sanctions decided upon and enacted only after Russia’s transgressions do nothing to stop further aggression – as they haven’t – but end up being far more expensive to both their target and their source than a successful deterrence.

If the European Union and the United States fail to create a sufficiently strong deterrence against Russia in the next hours or days, the result will very likely be an open invasion of Ukraine by Russian armed forces. If that happens, Eastern Ukraine and Crimea will fall under a permanent Russian occupation – no amount of sanctions will force Putin to back down from positions already occupied. The West is left with either accepting the situation, intervening militarily, or a prolonged trade-war costly to all sides. A trade-war will not change the situation in Ukraine nor will it make Putin to change course after having just won one of his greatest victories in Ukraine. It would be folly to expect that after seizing his objectives in Ukraine, Putin would simply return to a peaceful and constructive cooperation with the West. Russia’s propaganda war against the West and its liberal values has already become a self-reinforcing phenomenon, requiring Putin to take new action both at home and abroad. Should Russia succeed in Ukraine, one can only guess which country Putin will target next. However, countries in the highest risk category include with certainty at least Moldova, Georgia and Belarus – should anyone rock the boat in the latter, as happened in Ukraine this spring. The threat hangs over all of Russia’s neighbors, however – including the Baltic States and Finland. Russia has already launched preparatory propaganda campaigns against all of them.

//Aleksi Roinila


You can follow Aleksi (@aleroi) on Twitter.

Ukrainasta, Venäjästä ja tulitauoista

Vieraskynä 26.7.2014, Aleksi Roinila.

Aleksi RoinilaPutin ei tule perääntymään Ukrainassa; konflikti tulee eskaloitumaan niin kauan, että Putin joko saavuttaa tavoitteensa tai länsi nostaa aggression hinnan niin korkeaksi, ettei edes Putinin oma lähipiiri ja Venäjän asevoimat sitä suostu maksamaan, kirjoittaa Aleksi Roinila, valtio-opin maisteriopiskelija Tampereen yliopistolla. Roinila on opiskellut strategiaa Maanpuolustuskorkeakoululla, kansainvälistä politiikkaa Aberystwyth Universityssä ja palvellut lähes kolme vuotta tutkijana ISAF- ja KFOR-operaatioissa.

"Game changer?"
”Game changer?”

Ukrainan ja Venäjän välinen sota sai uuden käänteen, kun Venäjän aseistamat, varustamat ja johtamat venäläisseparatistit Itä-Ukrainassa ampuivat alas Malaysia Airlinesin matkustajakoneen, ilmeisesti luullen konetta Ukrainan armeijan Antonov-rahtikoneeksi. Kun viitteet separatistien ja Venäjän syyllisyydestä tekoon alkoivat vahvistua, ehdittiin joukkosurmasta povata lopun alkua sekä Itä-Ukrainan separatisteille että Venäjän voimapolitiikalle alueella. Viikko tapahtuneen jälkeen tilanne näyttää kuitenkin täysin päinvastaiselta.

Euroopan ja Yhdysvaltojen vastareaktio tapahtuneeseen on jäänyt niin laimeaksi, että Venäjä on perääntymisen sijaan vain lisännyt suoraa sotilaallista tukeaan johtamilleen separatisteille. Lännen uhkaukset kovista pakotteista Venäjää vastaan eivät ole toteutuneet, vaan rimaa tuntuvien pakotteiden asettamiselle on kerta toisensa jälkeen nostettu. Ukrainan pyynnöt suorasta sotilaallisesta avusta eivät liioin ole saaneet vastakaikua sen Nato-naapuri Puolaa lukuun ottamatta.

Toistaiseksi Putin pelaa Ukrainassa pokeria vielä tyhjällä kädellä

Konkreettisten vastatoimien sijaan niin Washingtonista kuin Euroopankin pääkaupungeista, Helsinki mukaan lukien, on esitetty laimeita vaatimuksia tulitauosta ja ”lentoturman puolueettomasta tutkinnasta”. Sinänsä järkeviltä kuulostavat ja siviilien suojelemisella perustellut vaatimukset uppoavat amerikkalaisiin ja eurooppalaisiin äänestäjiin, jotka on Venäjän massiivisen informaatiosodankäynnin avulla saatu epäilemään Venäjän osallisuutta koko sotaan. Samalla ne antavat lausujilleen helpon tavan esittää kovalta kuulostavia vaatimuksia ilman, että ne lisäisivät painetta millekään todellisille toimenpiteille Venäjän aggression hillitsemiseksi. Tosiasiassa ne kuitenkin palvelevat ainoastaan Venäjän sotilaallisten ja poliittisten tavoitteiden saavuttamista Ukrainassa.

Venäjälle konfliktin ’jäädyttäminen’ tulitauolla olisi voitto. Se pelastaisi separatistit vääjäämättömältä tappiolta ilman Venäjän asevoimien suoraa hyökkäystä Ukrainan alueelle, vakiinnuttaisi Venäjän miehitysvallan Itä-Ukrainassa samoin kuin aiemmin Georgian Etelä-Ossetiassa ja Moldovan Transnistriassa, ja antaisi Venäjälle neuvotteluvaltin, jolla se saa sekä länsimaat että Ukrainan hyväksymään Krimin niemimaan liittämisen Venäjään. Vastineeksi sen ei tarvitse luopua mistään. Lisäksi vaatimukset Venäjän tuesta ”puolueettomalle tutkinnalle” validoivat Venäjän propagandan, jolla se on pyrkinyt hämärtämään muuten jo täysin selväksi käyneen osallisuutensa Amsterdamista lentäneen MH17:n alasampumiseen.

Venäjä tietää, että länsimaat – ja aivan erityisesti Eurooppa – ovat ajatukselle myötämielisiä; ovathan ne noudattaneet konfliktien jäädyttämistä YK:n kylmän sodan aikaisen rauhanturvaamisdoktriinin mukaisesti jo vuosikymmeniä. Näin siitä huolimatta, että tuo sama vuosikymmenien kokemus on osoittanut konfliktien jäädyttämisen useimmiten johtaneen vain konfliktien pitkittymiseen eikä suinkaan niiden ratkeamiseen. Lisäksi Venäjä tietää, etteivät länsimaat todellisuudessa halua ryhtyä mihinkään sellaisiin Venäjän vastaisiin toimiin, jotka voisivat vaarantaa niiden lyhyen aikavälin taloudelliset intressit.

Länsi voi hyvinkin suostua ”kompromissiin”, jossa Venäjä suostuu ”taivuttelemaan” Itä-Ukrainassa taistelevat asejoukkonsa tulitaukoon sekä mahdollisesti antamaan tulitaukosopimuksen valvonnan jollekin sopivan lihaksettomalle Etyjin rauhanturva- tai tarkkailuoperaatiolle. Näin länsi pääsee huokaamaan helpotuksesta ja juhlimaan omaa ”peace in our time” -hetkeään tajuamatta lainkaan, että syntynyt ”kompromissi” on todellisuudessa ainoastaan Venäjän voitto – aivan niin kuin Tšekkoslovakian jakaminen Münchenin sopimuksella vuonna 1938 oli voitto Natsi-Saksalle eikä suinkaan silloisille länsivalloille saati puolustuskyvyttömäksi rampautetulle Tšekkoslovakialle.

Venäjälle konfliktin ’jäädyttäminen’ tulitauolla olisi voitto

Tulitauko olisi Ukrainan laillisen hallinnon kannalta ehkä pahin mahdollinen skenaario ja palvelisi todellisuudessa vain Venäjän etuja. Alakynteen jääneet separatistit saavat tulitauosta hengähdystauon, jonka myötä he voivat vakiinnuttaa oman asemansa Itä-Ukrainan hallitsijoina. Venäjän puolestaan onnistuu tehdä Itä-Ukrainasta uusi Transnistria, Abhasia tai Etelä-Ossetia – Venäjän miehittämä vasallialue konfliktissa, jonka miehitykselle ei konfliktin jäädyttämisen jälkeen näy enää loppua. Ukraina jäisi Georgian ja Moldovan tavoin pysyvästi jaetuksi ja osin miehitetyksi maaksi. EU ja Yhdysvallat saisivat vastalahjaksi ainoastaan helpon ulospääsyn konfliktista ilman, että ne joutuisivat todellisuudessa tekemään mitään Venäjän voimapolitiikan suitsimiseksi. Samalla ne tulisivat käytännössä palkinneeksi separatistit ja Venäjän Malaysia Airlinesin lennon alasampumisesta ja lähes 300 siviilin surmaamisesta.

Venäjä ei todellisuudessa välttämättä edes tavoittele Itä-Ukrainan todellista irtautumista Ukrainasta saati sen liittämistä Krimin tavoin Venäjään. Koko Itä-Ukrainan epävakauttamisen taustalla voi hyvin olla pyrkimys ainoastaan saada Ukraina, EU ja Yhdysvallat taipumaan Krimin Venäjään liittämisen tunnustamiseen ”vastakauppana” siitä, että Venäjä toimii ”välittäjänä” Itä-Ukrainan konfliktin jäädyttämiseksi. Strategia on ollut erinomaisen onnistunut jo nyt, sillä Itä-Ukrainan tapahtumat ovat saaneet länsimaiden johtajat käytännössä unohtamaan vain muutama kuukausi sitten tapahtuneen Krimin miehityksen; Kukaan Euroopan ja Yhdysvaltojen mahtimiehistä ja -naisista ei enää puhu niemimaan palauttamisesta Ukrainalle, saati pidä sitä ehtona uusista Venäjän vastaisista pakotteista luopumiselle. Mikäli Venäjä hyväksytään välittäjäksi Itä-Ukrainaan loihdittavalle tulitaukosopimukselle, on Krimin liittäminen Venäjään käytännössä sinetöity.

Baltian maat, Puola ja Moldova ovat jo nyt varpaillaan

Ajatus Venäjän toimimisesta välittäjänä konfliktissa, johon se on itse osallinen, olisi tietysti täysin absurdi, ellei niin olisi käynyt jo aiemmin. Venäjä toimi tismalleen samalla strategialla jo Syyriassa, jossa se Assadin hallintoa aseistettuaan ja YK:n turvallisuusneuvostolta suojeltuaan ryhtyi esiintymään konfliktin välittäjänä, kun Yhdysvallat pohti ilmaiskujen aloittamista Assadin hallinnon kukistamiseksi sen käytettyä kemiallisia aseita omia kansalaisiaan vastaan. Tällöin Venäjä tarjosi kompromissiksi Syyrian luopumista kemiallisista aseistaan, mihin Yhdysvallat tunnetusti suostui. Palkinnoksi tästä ”kompromissista” Venäjä varmisti Assadin pysymisen vallassa ja sodan jatkumisen, eli saavutti kaikki tärkeimmät sotilaspoliittiset tavoitteensa. Lännelle jäi merkityksettömäksi osoittautunut diplomaattinen voitto, jolla se käytännössä osti Venäjältä ulospääsyn konfliktista, johon se ei todellisuudessa halunnut sekaantua. Nyt sama uhkaa toistua Ukrainassa.

Mikäli Ukraina pakotetaan tulitaukoon ennen kuin Venäjän separatistit on riisuttu aseista tai ajettu maasta, voimme vain jäädä odottamaan, missä Venäjä seuraavaksi soveltaa toimivaksi osoittautunutta voimapolitiikkaansa. Baltian maat, Puola ja Moldova ovat jo nyt varpaillaan. Venäjän pyrkimykset eivät nimittäin rajoitu pelkästään Ukrainaan, vaan Putinin käy oman asemansa turvaamiseksi ideologista sotaa koko läntistä poliittista järjestystä ja arvomaailmaa vastaan. Jokainen diktatuuri tarvitsee elääkseen vihollisia, ja Putinin tapauksessa niiksi ovat valikoituneet – seksuaalivähemmistöjen lisäksi – eurooppalaisten yleismaailmallisiksi mielellään mieltämät arvot ihmisoikeuksista, demokratiasta, suvaitsevaisuudesta ja tasa-arvosta. Kremlin propagandakoneisto on luonut näistä arvoista hirviön, joka uhkaa koko Venäjän kansan olemassaoloa, ja joka siksi täytyy nujertaa – joko mielikuvin tai asein.

Putinin kotimaan yleisöönsä kohdistama sotapropaganda on jo saavuttanut pisteen, jossa siitä on neuvostopropagandan tavoin tullut itseään ruokkiva ilmiö: valheita peitetään toisilla valheilla, eikä valtiojohto voi mistään hinnasta paljastaa kansalaisilleen olleensa väärässä, saati että sen koko huolella rakennettu fasistinen valtionideologia perustuisi systemaattiselle valheelle. Tästä syystä Putin ei myöskään tule perääntymään Ukrainassa; konflikti tulee eskaloitumaan niin kauan, että Putin joko saavuttaa tavoitteensa tai länsi nostaa aggression hinnan niin korkeaksi, ettei edes Putinin oma lähipiiri ja Venäjän asevoimat sitä suostu maksamaan. Venäjän ja Putinin asema ei ole niin vahva kuin se ulospäin näyttää, mutta jokainen Putinin lännestä saama arvovaltavoitto vahvistaa hänen sisäpoliittista selkänojaansa. Toistaiseksi Putin pelaa Ukrainassa pokeria vielä tyhjällä kädellä, mutta niin kauan kuin bluffi toimii, pysyvät kaikki pelimerkit Putinin käsissä.

//Aleksi Roinila


Tiesithän, että voit seurata Aleksia Twitterissä.

Risteilyohjuksia!

Ruotsissa keskustelu hallituksen 5,5 miljardin satsauksesta puolustuskseen kuumeni, varsinkin kun useimmat pääsivät ohuen paketin viimeiselle sivulle. Hallitus esittää seuraavan selvän aikeen:

Varustetaan JAS pitkän kantaman ilmasta-maahan ohjusjärjestelmällä 

Puolustusvoimien vuoden 2013 strategisen tutkimuksen selostuksessa mainitaan yhä tärkeämpänä kyky kauaskantoiseen täsmävaikutukseeen ja että Ruotsin tulisi harkita tällaisen kyvyn hankkimista. Kyky voidaan rakentaa maa-, ilma- tai meripuolustuksen järjestelmillä. Hankinta parantaisi Gripen-järjestelmän vaikutusta ja nostaisi kynnystä hyökkäykselle.

(vapaa suomennos minun)

Syksyllä laulettiin muita lauluja, kun bloggaajakollega Wiseman sai ulkoministeri Carl Bildtin hylkäämään risteilyohjukset, koska ne ovat hyökkäysaseita.

Ulkoministeri jatkoi vielä esittämällä – virheellisesti tosin – että Ruotsilla ei koskaan olisi ollut tällaista kykyä. Tämän Wiseman osoittaa selvästi epätodeksi. .

Suosittelen lukemaan Wisemanin aiempia merkintöjä aiheesta. [1, 2]

Suomi ja JASSM

Yhdysvaltain kongressi hyväksyi vuoden 2011 lopulla Suomen aikeet hankkia 70 JASSM-ohjusta noin 255 mijoonan dollarin hintaan (179 milj euroa). Kansallinen päätös Suomen kaupoista saatiin maaliskuun 1. päivänä 2012 kuin puolustusministeriö valtuutti puolustusvoimat hankkimaan järjestelmän sisältäen mm. lentokoneen ohjelmistojen muutokset, harjoitus- ja taisteluohjuksia, teknistä dokumentaatiota ja koulutusta.

Eduskunnassa vasenryhmän Jyrki Yrttiaho teki esitti asiasta kirjallisen kysymyksen, johon puolustusministeri Stefan Wallin vastasi. Päätös ajoittui presidentti Sauli Niinistön virkaanastujaisiin ja välikysymykseen puolustusvoimien säästöistä, mikä nosti esille tiettyjä salaliittoteorioita [1, 2]. JASSM ja MGM-140 ATACMS -järjestelmien hankinnan perusteet ovat vuonna 2001 käynnistyneessä ja vuonna 2004 valmistuneessa maavoimien iskukykytutkimuksessa, josta ote alla.

[Iskukykytutkimuksessa] tarkasteltiin millaisella useamman asejärjestelmän muodostamalla kokonaisuudella parhaiten kehitetään kokonaispuolustusjärjestelmää suorituskykyvaatimusten mukaisesti. Iskukykytutkimuksen tuloksena esitettiin, että iskukyvyn kehittämiseksi hankitaan uusia kaukotorjuntaan tarkoitettuja asejärjestelmiä: raskaita raketinheittimiä, erikoisammuksia tykistölle sekä ilmasta-maahan- aseistusta Hornet -hävittäjiin. Ilmavoimat otti vastuulleen ilmasta-maahan -kyvyn kehittämisen. Kaukovaikutteisten aseiden tulivoima on kohdennettavissa avainkohteisiin koko operaatioalueella alle tuntiluokassa, mitä ei kyetä saavuttamaan muilla iskukykytutkimuksessa tarkastelluilla lavetin ja aseen yhdistelmillä.

Tutkimuksen suositukset vaikuttamiskyvyn kehittämisestä kirjattiin vuoden 2004 ja 2009 selontekoihin, mutta tästäkin huolimatta Suomessakin siis nousi keskustelu inhottavista amerikkalaisista hyökkäysaseista.

Foto på AGM-158 JASSM
Foto: Lockheed Martin

Ruotsissa käytössä oli aiemmin hirvittävä rypälease nimeltään BK90 Mjölner, mutta Suomelle tämä on ensimmäinen kerta sitten Suomen sotien 1939–1945, kun ilmavoimillamme luodaan kyky iskeä ilmasta maahan. Sodan jälkeen Pariisin rauhansopimus kielsi ohjusaseet ja asetti rajoituksia joukkojen ja kaluston lukumääriin ja lajeihin. Suomi sanoutui irti sopimuksen velvoitteista syyskuussa 1990 Neuvostoliiton romahdettua.

Kaukovaikuttaminen

Suomi vetäytyi pari kuukautta sitten ATACMS-hankinnasta. Enimmillään 70 ohjusta tulivat liian kalliiksi, kun hankintaa ei voitu tehdä yhdessä muiden kanssa. Päätös luopua hankinnasta merkitsee isoa lovea pitkän kantaman vaikuttamisen kykyyn, vaikkakin vaihtoehtoja tarkastellaan. Asejärjestelmät valittiin iskukykytutkimuksen tulosten ja suositusten perusteella ja ne olisivat muodostaneet keskeisen osan puolustusvoimien kaukovaikuttamisen kykyä. Tämä on huomioitu vähennettäessä muuta kalustoa ja miesmääriä.

Nollasummapelissä päädyttiin nyt selkeästi pakkasen puolelle. 

Yhteinen vaikuttaminen

Ruotsi on nyt saanut lupauksen pitkään tauolla olleen kyvyn (rahoittamaton, lue mahdollisesta) palauttamisesta. Yksi tapa korjata syntymässä olevaa suomalaista suorituskykyvajetta on hakeuttua yhteistyöhön Ruotsin kanssa, jolla on rakenteilla se osuus kyvystä, mikä meiltä ATACMS-kaupan peruuntumisen myötä puuttuu. Tämä voi tapahtua puolustusliitolla, joka on helppo ensiaskel, koska ilmavoimamme ovat jo hyvin yhteensopivia. Toinen mahdollisuus on NATO-jäsenyys, joka periaatteessa on puolustusliitto Ruotsin ja muutaman muun kanssa.

Tai sitten siirrytään onnistuneen puolustusvoimauudistuksen jälkeen asioiden kaunistelun aikakaudelle ja luotetaan siihen että aika hoitaa useimmat asiat.

Kryssningsrobotar!

I Sverige har debatten kring regeringens ”valfläsk” med namnet ”5,5 miljarder till försvaret” gått het när de flesta äntligen kommit fram till den sista sidan. Avsikten som regeringen uttrycker är tydlig:

Utrusta JAS med långräckviddigt markmålsvapen Försvarsmaktens redovisning av perspektivstudien 2013 anges att förmågan att kunna bekämpa mål på stora avstånd med hög precision blir allt viktigare och att Sverige bör överväga att anskaffa en sådan förmåga. Förmågan kan utvecklas med mark-, luft- eller sjöburna system. Anskaffningen skulle öka effekten av Gripensystemet och öka tröskeleffekten för en potentiell motståndare.

Så lät det inte i höstas, då bloggarkollegan Wiseman med flere lyckades få utrikesminister Carl Bildt att underkänna kryssningsrobotar, eftersom de är ett offensivt vapensystem.

Utrikesministern gick även vidare med att felaktigt poängtera att Sverige aldrig haft en dylik angreppsförmågå – något som dementeras av Wiseman i hans senaste inlägg.

Som fortsatt läsning kring detta rekommenderar jag varmt Wisemans tidigare inlägg. [1, 2]

Finland och JASSM

Förenta staternas kongress godkände i slutet av 2011 den finska anskaffningen av 70 stycken JASSM-robotar till ett pris på 255 miljoner USD (179 mrd milj euro; 1,62 mrd kr). Beslut om den finska affären kom den 1 mars 2012 när försvarsministeriet bemyndigade försvarsmakten att upphandla systemet, som alltså inbegriper bl.a. ändringar i flygplanets programvaror, övnings- och stridsmissiler, teknisk dokumentation och utbildning. I riksdagen ställdes ett skriftligt spörsmål om upphandlingen av vänstergruppens Jyrki Yrttiaho, som utförligt besvarades av försvarsminister Stefan Wallin. Beslutet sammanföll med president Sauli Niinistös invigningsceremonier och en interpellaton om försvarets sparåtgärder, vilket ledde till vissa konspiratoriska teorier om mygel i ärendet. Bakgrunden till anskaffningen av JASSM och anskaffningen av MGM-140 ATACMS ligger i arméns verkansstudie (fin. iskukykytutkimus) från 2001. Uppgraderingen av slagkraften i enlighet med denna studie cementerades i de försvars- och säkerhetspolitiska redovisningarna (motsv. sv. försvarsbeslut) från 2004 och 2009, men trots detta väcktes även i Finland debatten om förskräckliga amerikanska angreppsvapen.

Foto på AGM-158 JASSM
Foto: Lockheed Martin

För Finland, i motsats till Sverige med det förhatliga skräckvapnet BK90 Mjölner, är detta första gången sedan Finlands krig 1939–1945, som vårt flyg får kvalificerad förmåga att bekämpa markmål. Efter kriget förbjöds ju robotar och övriga vapen i och med Parisfreden 1947, som även införde strama begränsningar på numerär och art av förband och utrustning. Finland gick ensidigt ur avtalet efter Sovejtunionens kollaps i september 1990.

Verkan

Finland drog sig för ett par månader sedan ur ATACMS-affären. Priset på upp till 70 robotar blev för högt, då man inte kunde samköra med andra länder. Beslutet att hoppa ur betyder – även om man uppger att man söker andra motsvarande system – att numerären på långräckviddiga markmålsrobotar minskar avsevärt. Dessa vapen är valda enligt verkansstudiens resultat och rekommendationer och utgör en central del av försvarets slagkraft. Något som faktorerats i ekvationen när man minskat övriga förmågor. I nollsummespelet är man nu på kraftigt på minus.

Samverkan

Sverige har nu fått efterlängtat besked om att motsvarande system (ofinansierat, läs kanske) kommer att skaffas. Ett sätt att lappa det framtida finska förmågeglappet är att söka samarbete med Sverige som har den biten av förmågan vi tappat i och med ATACMS-haveriet. Detta kan ske genom en försvarsallians, vilket är ett ganska kort steg, våra flygvapen är väl samövade; eller via ett NATO-medlemskap, som i princip också innebär en försvarsallians med Sverige och några andra. Eller så väljer man att gå in för en epok av skönmåleri efter en väl genomförd försvarsmaktsreform och litar på att tiden nog sköter det mesta.