Sanottua: "Epäviralliseksi some-upseeriksi nousseen James Mashirin aina turpo-asioissa ajan tasalla tai vähän edelläkin oleva blogi tapahtumien käänteistä. Suomeksi, och på svenska."
Näin lehdet otsikoivat Tasavallan presidentin Sauli Niinistön kommenttia Venäjän edustajien matkustuskieltoa koskeneesta päätöksestä. [1, 2] Presidentin mukaan Suomi yritti hankkia yksimielisyyttä siihen, että venäläisosallistujat pääsevät osallistumaan kokoukseen sanktioista huolimatta. Yksimielisyyttä ei kuitenkaan syntynyt.
Ukrainian votes in plenary session, Helsinki, 8 July 2015. Photo: OSCE PA.
40 vuotta sitten Suomi oli niin ikään yksin. Kaikki osapuolet kuitenkin tukivat Suomen fasilitoimaa Etykin huippukokousta. Suomi tarjosi vuonna 1975 ja muulloinkin kylmän sodan aikana hyviä palveluksiaan suurvaltojen välisten ristiriitojen ratkaisemiseksi ja rauhan rakenteiden vahvistamiseksi. Näin voi toimia vain aidosti puolueeton valtio. Tämä on vuosien 1975 ja 2015 välisen tilan keskeisin muutos. Suomen asema maailmassa on muuttunut, mutta Suomen harjoittama politiikka on vielä ankkuroitu puolueettoman pienvaltion teoriaan. Suomi on kuitenkin liittoutunut valtio; olemme EU:n jäsenvaltio ja sen yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan piirissä. Olemme myös EU:n miekan, so. taloudellisen mahdin, heiluttajia. Välillä käyttäydymme kuitenkin kuin sovittelija EU:n ja Venäjän välissä. Tämä ei ole uskottavaa kumpaankaan suuntaan. Hyvien palveluksien tarjoaminen, kun itse on osallinen, aiheuttaa sisäisiä ja ulkoisia ristiriitoja, jotka ulospäin näyttävät lähinnä skitsofreeniseltä tempoilulta.
Mikäli Suomi haluaa fasilitoida rauhan rakenteiden uudistamista ja vahvistamista jatkossakin, on niihin liityyttävä tunnustettu asema ja vaikutusvalta. Puolueettomuuteen ei ole paluuta. Uskottavaan ja johdonmukaiseen EU-jäsenvaltion politiikkaan on vielä pitkä matka.
Suomi jäi yksin.
40-vuotisjuhlakokouksessa kyseessä ei ollut ainutlaatuinen yksittäistapaus; sattuma, vaan tilanne, joka saattaa helposti toistua, niin kauan kuin suomalainen päätöksenteko koetaan vaikeaselkoiseksi ja signaaleiltaan epäjohdonmukaiseksi. EU:n rintamassa on jo kolhuja – etenkin Kreikka, Unkari ja Bulgaria ovat poliittisesti hajanaisia. Baltian maat taas nojaavat vahvasti Natoon ja transatlanttiseen linkkiin, eivätkä ainakaan edistä vuoropuhelua muutoin kuin omilla ehdoillaan. Tällaisessa tilanteessa on helposti nähtävissä se, että Suomi jätettäisiin yksin myös kriisitilanteessa.
President Ilkka Kanerva (MP, Finland) chairs the Bureau Meeting, Helsinki, 8 July 2015. Photo: OSCE PA.
Entä matkustuskielto? Asian puki sanoiksi parhaiten Etyjin yleiskokouksen presidentti Ilkka Kanerva – tietysti venäläisedustajat olisi tullut päästää kokoukseen. Sodan aikanakin rauhaa rakentaneet valtuuskunnat ovat matkustaneet vapaasti. Kyseessä ei ollut mikään Venäjän testi, edustajat oli valittu jo aikoja sitten, ennen pakotteita. [3, 4] Venäjän käytös valtiona ja sen toimet Ukrainassa eivät myöskään ole relevantteja kokouksen näkökulmasta, paitsi siinä suhteessa, että venäläisedustajien olisi ollut hyvä olla salissa kuulemassa muiden puheenvuorot.
Nyt Venäjällä luotava kuva kokouksesta on se, että Venäjän vastaisen fasistisen liittouman jäseniä kokoontui tuomitsemaan Venäjää sen samaisen kokouksen varjolla, jossa Venäjä (Neuvostoliitto) rakensi pysyvää rauhaa vuonna 1975. Näin ollaan tilanteessa, jossa Venäjän kädet ovat puhtaat ja tahrattomat – se ei ole rikkonut Etykin henkeä, vaikka näin muut väittäisivät, vaan juuri ne muut ovat rikkoneet Etykin henkeä eristämällä ja sulkemalla Venäjän siitä foorumista, jonka työtä se on tukenut ja jonka toiminnan kentällä Ukrainassa se on mahdollistanut.
Matkustuskiellon purkamiseen eivät Suomen ulkopoliittisen johdon paukut riittäneet.
Suomi jäi yksin.
Kekkonen olisi tämänkin klaarannut. Kyse on painoarvosta. Puolueettoman, hyvät suhteet joka suuntaan ylläpitävän valtion päämiehellä tätä diplomaattista painoarvoa riitti. Nyt olisi luotava painoarvoa Venäjään hyvät suhteet ylläpitävän, mutta selkeästi liittoutuneen valtion päämiehelle. Painoarvon vertailukelpoinen yksikkö nyky-Euroopassa on Merkel. Venäjän hyvinvoivan, vauraan ja vaikuttavan naapurimaan presidentin painoarvon tulisi olla vähintään 0,5 Merkeliä.
Ihan aluksi olisi tarpeen tunnistaa ja tunnustaa tosiasia, eli Suomen muuttunut asema.
Vieraskynä 5.12.2014, Aleksi Roinila ja Atte Kaleva.
Ukrainan sota on osoittanut, ettei sotilaallisten konfliktien aikakausi Euroopassa ole ohi. Todennäköisimpiä Venäjän sotilaalliset toimet ovat lähikuukausina Moldovan ja Georgian alueilla. Sotilaallisen suorituskyvyn nostaminen uskottavalle tasolle on yksinäiselle ja sotilaallisesti liittoutumattomalle Suomelle ylivoimaisen kallista. Paras vaihtoehto Suomelle olisi Venäjä, joka kunnioittaa naapureitaan ja haluaa yhteistyötä Euroopan kanssa. Mutta sitä odotellessa Suomen on varauduttava myös pahimpaan, kirjoittavat Aleksi Roinila, yhteiskuntatieteiden maisteri ja Atte Kaleva, sotatieteiden maisteri ja kapteeni evp.
Otimme edellisissä blogimerkinnöissämme kantaa Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan viime viikolla julkaiseman raportin yltiöoptimistiseen väitteeseen, jonka mukaan Suomeen ei voi kohdistua sotilaallista uhkaa ilman uutta maailmanlaajuista suursotaa. Väitteen ylimielisyyttä kuvaa, että Venäjä itse valmistautuu käymään Euroopassa rajoitettua sotaa, jonka eskaloitumisen suursodaksi se aikoo tarvittaessa estää ydinaseisiinsa turvautumalla. Mutta jos Venäjä onkin parin vuosikymmenen tauon jälkeen jälleen sotilaallinen uhka, onko se sitä myös Suomelle?
Ukrainan sota on viimeistään osoittanut todeksi A. W. Yrjänän vuonna 2010 esittämän väitteen, ettei sotilaallisten konfliktien aikakausi Euroopassa ole ohi. Naapurissamme on valtio, joka on viimeisen kuuden vuoden aikana hyökännyt kahteen naapurimaahansa ja painostanut useita muita sekä sotilaallisesti, poliittisesti, että taloudellisesti. Painostuskeinoihin ovat kuuluneet uhkailun, ilmatilaloukkausten, kaappausten ja ydiniskuharjoitusten lisäksi muun muassa energiatoimituksilla, ylilento-oikeuksilla ja tuontikielloilla kiristäminen. Mutta painostuksen ja sotilaallisen ärhentelyn lisäksi Venäjä on Putinin johdolla myös konkreettisesti nostanut valmiuttaan hyökkäykselliseen sodankäyntiin Euroopassa; asehankintoja ja asevoimien valmiusharjoituksia on vain kiihdytetty Venäjän nopeasti kurjistuvasta taloustilanteesta huolimatta.
Myös kansaa on valmisteltu sotaan. Venäläisväestölle suunnattu propagandavalmistelu saavutti viimeistään kesällä Natsi-Saksaan ja Pohjois-Koreaan verrattavissa olevan hurmoksellisuuden, kun Ukrainalta vallatulla Krimin niemimaalla esitettiin ilotulituksen ja ”suuren ja mahtavan Neuvostoliiton” säestämänä Moskovan näkemyksen mukainen spektaakkelikuvaelma Ukrainan vallankumouksesta. Mahtipontisen esityksen kohokohtiin lukeutuivat neuvostosymbolien lisäksi panssarivaunut, hakaristit, hirttäjäiset, palavat ihmiset ja ruudinkatkuiset taistelukuvaukset. Sanoma oli selvä: Neuvostoliitolle (ja Stalinille) kunnianpalautuksen antanut Putin on uuden Venäjän Suuri Johtaja, joka pelastaa venäjänkielisen maailman länsimaiden fasismilta.
Kuin Orwellia oppikirjanaan käyttäen Venäjän valtionpropaganda on jo kääntänyt sodan rauhaksi, hyökkäyksen puolustukseksi ja vapauden orjuudeksi. Propagandan maalaaman viholliskuvan kohteena ei ole pelkästään Ukraina, vaan koko läntinen maailma ja sen demokraattinen yhteiskuntajärjestys ja ihmisoikeuksia kunnioittava arvomaailma. Euroopasta on tehty demoni, jota vastaan Venäjän ja sen kansan on valmistauduttava käymään sotaa ”venäläisen maailman puolustamiseksi” – tarvittaessa vaikka ydinasein. Propagandan ensisijaisena tavoitteena on todennäköisesti Putinin vallan pönkittäminen ulkoisen uhan varjolla, mutta ei ole vaikea kuvitella missä muussa tilanteessa propagandan venäläisiin iskostamasta sotavalmiudesta olisi Putinille hyötyä.
‘Pieniä vihreitä miehiä’ Suomessakin?
Ajatus siitä, että Suomi olisi hyvien Venäjä-suhteidensa, nöyristelevän ulkopolitiikkansa ja päättämättömän Nato-aidalla keikkumisen takia muusta Euroopasta tai länsimaailmasta irrallinen saareke, jota Venäjän mahdolliset sotilaalliset toimet eivät missään tilanteessa voisi koskea, on paitsi äärimmäisen itsekäs, myös vailla perusteita.
Ajatus on itsekäs, koska se sotii sitä eurooppalaisen solidaarisuuden periaatetta vastaan, jota Suomi on itse ollut EU:ssa edistämässä. Juuri Lissabonin sopimuksen solidaarisuuslausekkeeseen vetoamalla Suomessa on toistuvasti perusteltu Nato-jäsenyyden tarpeettomuutta. Solidaarisuus edellyttää kuitenkin vastavuoroisuutta, jota oman, muusta EU:sta erillisen Venäjä-politiikan rakentaminen ei edusta. Jos Suomi kuvittelee kriisitilanteessa saavansa apua Euroopan unionilta tai Natolta, vaikka se ei itse ole valmis osoittamaan samaa solidaarisuutta muille, saamme apua pyytäessämme todennäköisesti saman vastauksen, jonka nyt olemme antaneet Ukrainalle.
Ajatus on perusteeton, koska Venäjä laskee Suomen jo nyt osaksi länttä ja venäläinen propaganda maalaa muun Euroopan tavoin myös Suomesta kuvaa venäläisvihamielisenä ja liberalismin turmelemana maana, joka on ”moraalittomuutensa” ja länsimielisyytensä vuoksi uhka Venäjälle. Muun Euroopan ja Venäjän välisessä yhteenotossa Suomi olisi EU-jäsenyytensä ja Nato-kumppanuutensa vuoksi Venäjän silmissä potentiaalinen uhka myös sotilaallisesti, eikä Venäjä voisi rajoitetunkaan konfliktin aikana ottaa riskiä siitä, että Suomen etelärannikkoa tai ilmatilaa voitaisiin käyttää sitä vastaan. Riittihän Krimin niemimaan valtaukseen pelkkä mahdollisuus siitä, että Ukraina saattaa tulevaisuudessa havitella EU- ja Nato-jäsenyyttä, ja Suomenlahti, Pietari ja yhteys Kaliningradiin ovat Venäjälle monin verroin tärkeämpiä kuin sen tukikohdat Krimillä. Toisin kuin kylmän sodan aikana, nyky-Venäjällä tuskin kukaan kuvittelee Suomen puolustavan Venäjän lounaisrajaa Natoa tai muuta EU:ta vastaan sen jälkeen, kun Venäjä on hyökännyt johonkin toiseen EU-maahan.
Eurooppalaista suursotaa huomattavasti todennäköisempi tapahtumaketju on Venäjän naapurimaihinsa kohdistaman sotilaallisen painostuksen kärjistyminen aseellisiksi yhteenotoiksi – joko suunnitellusti tai vahingossa – ja joko siitä seuraava tai siitä itsenäinen Krimin miehityksen kaltainen nopea ja veretön sotilasoperaatio jonkin EU-maan alueella. Kuten Ukrainassa, myös muualla Venäjä pyrkii todennäköisesti saavuttamaan sotilaalliset tavoitteensa ensisijassa välttäen avointa sotaa. Sabotaasit, kaappaukset, mellakat, murhat, tietoverkkohyökkäykset ja viime kädessä tunnuksettomat ”vihreät miehet” ovat varsinkin konfliktin alkuvaiheessa huomattavasti todennäköisempiä keinoja kuin rajan yli vyöryvät panssarikolonnat. Jälkimmäisetkin voivat tulla kyseeseen, mutta todennäköisesti vasta muiden keinojen osoittautuessa riittämättömiksi, ja silloinkin viimeiseen saakka Venäjän osallisuus kiistäen. Georgian sodan kaltaista, täysin avointa aseellista voimankäyttöä ei kuitenkaan voida sulkea pois – etenkään Suomen tapauksessa, jossa Venäjä ei voi millään tapaa uskottavasti esittää joukkojensa olevan paikallisia asukkaita, toisin kuin Ukrainassa, Moldovassa tai Baltiassa.
Kokonaan oma lukunsa ovat tietoverkkohyökkäykset, joita Venäjä on jo tehnyt ainakin Viroa vastaan. Myös Suomen Ulkoministeriöön kohdistuneen, vuosia jatkuneen tietoverkkourkinnan taustalla oli mahdollisesti Venäjä. Nämä niin sanotut kyberuhat eivät ole perinteinen sotilaallinen uhka, mutta myös niillä voi olla vakavia, kansalaisten turvallisuuteen ja terveyteen ulottuvia vaikutuksia, jos hyökkäyksillä lamautetaan yhteiskunnan perustoimintoja kuten sairaanhoitoa, sähkönjakelua tai elintarvikehuoltoa. Vieläkin suuremmat vaikutukset niillä voi olla maamme talouteen – erityisesti jos yhteiskuntaamme samaan aikaan häiritään fyysisin sabotaasein, ääriaineksia väkivallantekoihin usuttamalla tai perinteisiin sotilaallisin keinoin turvautuen.
Varautuminen on halpa vakuutus – ja Nato uskottavin vakuuttaja
Naton ja Venäjän välinen perinteinen suursota Euroopassa on onneksi edelleen erittäin epätodennäköinen. Mutta vain reilu vuosi sitten sitä pidettiin lähes mahdottomana ajatuksena –myös meidän allekirjoittaneiden mielestä. Se, että Moskovan eliitti on ylipäätään alkanut pitää sotaa Euroopan unionia ja Natoa vastaan mahdollisena, on paitsi hälyttävää, myös selkeä muistutus siitä, kuinka nopeasti ja ennalta-arvaamattomasti maailmanpolitiikka voi muuttua.
Kun Talvisodan syttymisestä on tänä talvena tullut kuluneeksi 75 vuotta, on muistutusta riskien kieltämisen vaarallisuudesta ja tulevaisuuden ennustamisen vaikeudesta hyvä hakea myös omasta historiastamme: 1930-luvun Suomessa sodan syttymistä pidettiin niin epätodennäköisenä, että alle vuosi ennen Neuvostoliiton hyökkäystä Suomeen hankitut uudet panssarivaunut ostettiin säästösyistä ilman tykkejä. Sotaa edeltäneiden vuosien hyväuskoinen luottamus erityisasemaamme maksettiin lopulta kalliisti suomalaisten verellä.
Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan tilaaman tutkimuksen kaltaiseen silmien ummistamiseen ei siis ole varaa aikana, jolloin naapurivaltiomme käy Euroopassa itse aloittamaansa sotaa maassa, joka on lähempänä Helsinkiä kuin Ivalo. (Kotkasta Kiovaan on linnuntietä lyhyempi matka kuin Hangosta Utsjoelle.) Myös perinteiseen sotilaalliseen uhkaan on varauduttava.
Sotilaallisen suorituskyvyn nostaminen uskottavalle tasolle on kuitenkin yksinäiselle ja sotilaallisesti liittoutumattomalle Suomelle ylivoimaisen kallista. Naton viidennen artiklan antaman vahvan selkänojan turvin Suomi voisi kehittää itselleen sellaisen itsenäisen sotilaallisen maanpuolustuksen, joka olisi riittävän vahva paitsi torjuakseen meihin mahdollisesti kohdistettavat uhat, mutta myös ehkäisemään ne riittävällä pelotevaikutuksella.
Sotilaallinen varautuminen ei yksin riitä. Sotilaallisen maanpuolustuksen tulisi olla riittävän vahva paitsi torjuakseen meihin mahdollisesti kohdistettavat uhat, mutta mieluummin myös ehkäisemään ne riittävällä pelotevaikutuksella. Sotilaallisen varautumisen lisäksi tarvitaan kuitenkin nykyistä vahvempaa tiedustelua ja vastatiedustelua, joka kykenee tuottamaan päättäjillemme ajantasaista ja analysoitua tietoa kiihtyvänkin informaatiosodan keskellä ja torjumaan Venäjän vakoilun, vaikuttamisen, ja sabotaasiyritykset.
Todennäköisimpiä Venäjän sotilaalliset toimet ovat lähikuukausina Moldovan ja Georgian alueilla, mutta mahdottomia ne eivät ole Itämeren alueellakaan, kuten viime kuukausien tapahtumat ovat osoittaneet. Suomi ei voi pitää itseään muusta Euroopasta irrallisena saarekkeena johon Venäjän sotilaallinen voimankäyttö ei voi ulottua, mutta sen ei myöskään tule hakea Venäjästä turvaa muun Euroopan kustannuksella lyhytnäköisesti vain omia “hyviä naapurisuhteitaan” vaalien. Paras vaihtoehto Suomelle olisi toki liberaali ja demokraattinen Venäjä, joka kunnioittaa naapureitaan ja haluaa yhteistyötä Euroopan kanssa. Mutta sitä odotellessa Suomen on varauduttava myös pahimpaan.
//Aleksi Roinila, Atte Kaleva
Tiesithän, että voit seurata Aleksia ja Attea Twitterissä.
Muuan historioitsija-ajattelija on sanonut, että kaiken viisauden alku on tosiasiain tunnustaminen.
J.K. Paasikivi, itsenäisyydenpäivänä 1944.
Suomen tasavallan 7. presidentti, Juho Kusti Paasikivi oli ankarien olojen edessä ollessaan pääministerinä ja valtionpäämiehenä sodan jälkeen. Paasikiven linja oli viisas ja länsimaisen yhteiskunnan turva. Presidentti tunnusti tosiasiat. Tärkeimmät tunnustetut tosiasiat olivat toisiinsa liittyvät
Neuvostoliiton suuruus ja mahtavuus, ja
maantieteellinen asemamme Neuvostoliiton naapurina.
Tästä Paasikivi johti Suomen ulkopolitiikan linjan.
Suomen ulkopolitiikassa on kaikkea hallitsevana maamme suhde suureen itäiseen naapuriimme Neuvostoliittoon. […] Kansamme perusetujen mukaista, vakaumukseni mukaan, on, että tulevaisuudessa Suomen ulkopolitiikkaa niin johdetaan, ettei se tule kulkemaan Neuvostoliittoa vastaan. Rauha ja sopu sekä luottamuksellinen naapuruussuhde suuren Neuvostoliiton kanssa on meidän valtiollisen toimintamme ensimmäinen ohje.
J.K. Paasikivi, itsenäisyydenpäivänä 1944.
Konservatismista analyyttiseen reaalipolitiikkaan kasvanut Paasikivi kääntyisi haudassaan, jos kuulisi kuinka hänen linjaansa toistetaan sitä nykytilanteeseen sovittaen. Tosiasiat eivät tänään välttämättä näyttäydy samassa valossa kuin 70 vuotta sitten. Paasikiveä tähän tarvittaisiin, joten tyydyn esittämään tosiasiain sijasta väittämiä ja oletuksia, jotka itse aion alistaa jatkuvalle tosi-epätosi kokeelle. Kehotan muitakin kokeilemaan tällaista lähestymistapaa kiveen hakkaamisen sijaan.
Venäjä ei ole Neuvostoliitto
Venäjä ei ole Neuvostoliitto. Ei poliittiselta vaikuttavuudeltaan, ei sotavoimaltaan, eikä taloudeltaan. Venäjä haluaa kuitenkin olla Neuvostoliitto. Se haluaa olla suurvalta. Venäjän suurvaltapyrkimykset ja niiden vastavoimana Yhdysvallat ovat luomassa kaksinapaisen maailman –– ainakin Euroopasta katsoen.
Näin väittäen tilanne tänään voi näyttäytyä yhtäältä samankaltaisena ja toisaalta erilaisena kuin sodan jälkeen 70 vuotta sitten. Samankaltaisena sillä tavoin, että sodan jälkeisessä Suomessa Neuvostoliitto oli suurvalta ja kaksinapainen maailmanjärjestys oli muovautumassa nopeasti. Historiallisten analogioiden kautta tähän on helppo päätyä. Erilaisena juuri siksi, että Venäjä ei ole hegemoni, eikä se sellaiseksi voi kasvaa. Yhdysvaltojenkin hegemonin asema on viimeistään talouskriisin jälkimainingeissa vähintään heikentynyt. Näin ollen kaksinapaista maailmanjärjestystä ei voi keskipitkällä aikavälillä syntyä. Erilaisena myös siksi, että Suomi oli välirauhansopimuksen myötä tiensä jo joutunut valitsemaan. Tänään Suomea eivät sido raskaat rauhanehdot tai YYA-sopimus, vaikka Suomi-Venäjä seuran puheenjohtaja, kansanedustaja Paula Lehtomäki (kesk) näin asian näkeekin.
Sopimuspuolet eivät käytä eivätkä salli aluettaan käytettävän aseelliseen hyökkäykseen toista sopimuspuolta vastaan.
Siinä tapauksessa, että Suomi tai Venäjä joutuu aseellisen hyökkäyksen kohteeksi, toinen sopimuspuoli myötävaikuttaa ristiriidan selvittämiseen YK:n peruskirjan ja ETYKin asiakirjojen periaatteiden ja määräysten mukaisesti ja pidättyy sotilaallisen avun antamisesta hyökkääjälle.
Lehtomäen Venäjän naapuruussopimuksen avulla tapahtuvaa Nato-vastaista argumentointia kiinnostavampi on kuitenkin se tosiseikka, että Ukraina ja Venäjä allekirjoittivat vastaavan naapuruussopimuksen vuonna 1997, jossa osapuolet sitoutuivat YK:n peruskirjan ja ETYKin päätösasiakirjan mukaisesti kansainvälisen oikeuden periaatteisiin, pidättymiseen voimakeinoilla uhkaamisesta tai niiden käytöstä, rajojen loukkaamattomuuteen, alueelliseen koskemattomuuteen, riitojen rauhanomaiseen ratkaisemiseen, sisäisiin asioihin puuttumattomuuteen, ihmisoikeuksien ja perusvapauksien kunnioittamiseen sekä kansojen oikeuksien samanarvoisuuteen ja itsemääräämisoikeuteen.
Kaikki nämä lupaukset löytyvät myös Suomen sopimuksesta.
Krimin vallatessaan Venäjä rikkoi useampaa solmimaansa sopimusta korkealle retoriikassaan arvostamiensa YK:n peruskirjan ja ETYKin päätösasiakirjan lisäksi. Venäjän retoriikkana on moninapaisuus, YK, Etyj ja kansainvälisoikeudelliset normit. Venäjän teot ovat yksinapaisia, häikäilemättömiä ja kahden- sekä monenvälisiä sopimuksia rikkovia.
Suomalainen paradoksi
Kekkosen aikana Paasikiven linja suomettui. Kekkonen esittikin nk. suomalaisen paradoksin, jonka mukaan Suomen liikkumatila lännessä ja läntisen yhteistyön edellytykset olivat suoraan verrannolliset Suomen Neuvostoliiton-suhteiden hyvyyteen ja Neuvostoliiton luottamukseen maamme ulkopolitiikkaa kohtaan. Käytännössä Kekkosen paradoksi merkitsi talouspolitiikan eroa ulkopolitiikasta, mikä taas vuonna 2014 vaikuttaisi lähes järjenvastaiselta. Näkyvin jälki- tai uussuomettuneen politiikan oire on ambivalenssi Venäjään kohdistettujen talouspakotteiden kanssa ja niihin liittyvän ulkopoliittisen vuoropuhelun dissonanssi. Vuonna 2014 Suomen liikkumatilaa lännessä ei rajoita Neuvostoliiton kalpea haamu, Venäjä. Suomen liikkumatilaa lännessä ja läntisen yhteistyön laajuutta rajoittaa vain käsitys Paasikiven-Kekkosen linjasta jonkinlaisena turvallisuuspoliittisena ikonostaasina, josta pyhäinkuvien kautta aukeaa yhteys vanhaan, hyvään Muumilaakson aikaan.
Puolueettomien ja liittoutumattomien Euroopan maiden lukumäärä on pieni. Sitä myötä myös näiden maiden poliittinen painoarvo heikkenee jatkuvasti. Siinä missä 1990-luvulla romahtaneesta Neuvostoliitosta ja Varsovan liitosta erkaantuneet itäblokin maat muodostivat muiden puolueettomien ja liittoutumattomien valtioiden kanssa merkittävän ryhmän, jota sekä Venäjä että Nato kuuntelivat tarkkaavaisesti, ei vuonna 2014 sellaisia valtioita enää ole. Suomea ja Ruotsia ei kuunnella eikä huomioida ellei se tapahdu suuremmassa pöydässä. Äänemme kuuluu Natossa, koska olemme erityisen kyvykkäitä rauhankumppanuusmaita. Nato-Venäjä -neuvostoon meillä ei ole asiaa. Äänemme kuuluu EU:ssa koska taloutemme on kunnossa ja yhteiskuntamme voivat hyvin. Yhdysvallat kuuntelee Ruotsia, koska Ruotsi on sen de facto liittolainen. Venäjä kuuntelee Suomea, koska Suomi ylläpitää taloudelliset siteensä Venäjään ja vie Venäjän näkökulman EU:n pöytiin.
Niinistön linja
Me emme tarvitse Paasikiven-Kekkosen linjaa. Suomettuneisuuden olemme karistaneet Berliinin muurin kaatumisen jälkeen, joistain eteläisiä naapureitamme koskevista kompasteluista ja myöhemmistä heikoista hetkistä huolimatta. Suomen valtiojohdon on nyt arvioitava lähiympäristömme turvallisuuspoliittinen tilanne uudelleen ja luotava uusi linja, joka turvaa suomalaisten kodit ja isänmaan, elinkeinot ja elinmahdollisuudet vähintään seuraavan 50 vuoden ajan. Linjan muodostaminen edellyttää vallitsevain tosiasiain selvittämistä. Vasta sitten ne voidaan tunnustaa.
Suomen tasavallan 12. presidentti Sauli Niinistö on nyt niiden perustavaa laatua olevien valintojen edessä, jotka myös presidenttiä Paasikiveä paljon vaivasivat ja askarruttivat. Toivon ylipäällikölle suurta viisautta ja rohkeutta hänen viedessään Suomen ulkopolitiikkaa uuteen pelottavalta näyttävään aikakauteen.
Random thoughts 