Ukraina ja Venäjä: Pakotteista pelotteeseen – tai sotaan

Vieraskynä 7.8.2014, Aleksi Roinila.

Aleksi RoinilaMikäli Eurooppa ja Yhdysvallat eivät onnistu riittävän pelotteen luomisessa Putinin pysäyttämiseksi seuraavien tuntien tai vuorokausien kuluessa, on seurauksena todennäköisesti Venäjän avoin hyökkäys Ukrainaan ja Itä-Ukrainan sekä Krimin niemimaan pysyväksi jäävä venäläismiehitys, kirjoittaa Aleksi Roinila, valtio-opin maisteriopiskelija Tampereen yliopistolla. Roinila on opiskellut strategiaa Maanpuolustuskorkeakoululla, kansainvälistä politiikkaa Aberystwyth Universityssä ja palvellut lähes kolme vuotta tutkijana ISAF- ja KFOR-operaatioissa.

Vladimir Putin. Photo: AFP/AFP/Getty Images
Vladimir Putin. Kuva: AFP/AFP/Getty Images

Venäjä valmistelee parhaillaan Itä-Ukrainan valtausta ja miehitystä. Se on keskittänyt Ukrainan vastaiselle rajalleen kymmeniä tuhansia sotilaita, joista osalla on jo pitkään ollut ”rauhanturvajoukkojen” tunnukset univormuissaan ja panssariajoneuvoissaan. Venäjä pyrkiikin oikeuttamaan hyökkäyksensä Ukrainaan matkimalla Kosovon sodan luomaa ennakkotapausta: Se vetoaa osin keksittyyn ja osin itsensä aiheuttamaan humanitääriseen kriisiin, pyytää YK:n turvallisuusneuvostolta valtakirjaa ”humanitääriselle interventiolle”, ja sitä saamatta lopulta hyökkää maahan ”rauhanturvajoukoillaan” ilman YK:n valtuutusta. Näistä ensimmäinen ja toinen vaihe ovat jo toteutusvaiheessa; YK:n turvallisuusneuvoston Venäjä kutsui koolle eilen. Kolmas vaihe – avoin sota Ukrainan asevoimia vastaan – voi alkaa tuntien, päivien tai viikkojen sisällä riippuen siitä, miten Venäjän omat sotilaalliset, poliittiset ja propagandavalmistelut etenevät ja kuinka sotilaallinen tilanne Itä-Ukrainassa Venäjän varjoarmeijana toimivien separatistijoukkojen ja Ukrainan asevoimien välillä kehittyy.

Todellisuudessa Kosovon ennakkotapauksen soveltamiselle Ukrainassa ei ole minkäänlaisia perusteita. Toisin kuin Kosovossa, jossa Slobodan Milosevicin johtama Serbia yritti väkivalloin murskata maan albaaniväestön itsehallintopyrkimykset, ei Ukrainassa ole muuta humanitääristä kriisiä eikä muuta väestöryhmien välistä väkivaltaa kuin Venäjän itsensä aloittama ja johtama varjosota maan laillista hallintoa vastaan. Ja toisin kuin Kosovossa, jossa Naton Allied Force ja Kosovo Force -operaatioilla oli kansainvälisen yhteisön laaja tuki – myös Natoon kuulumattomilta mailta kuten Suomelta ja Ruotsilta – ei Venäjän interventiota Ukrainaan ole toistaiseksi tukenut mikään muu YK:n jäsenvaltio kuin Venäjä itse.

Venäjää sodan aiheuttamat siviiliuhrit eivät tunnu häiritsevän

Totta on, että ukrainalaisia siviilejä on kuollut ja haavoittunut Ukrainan asevoimien ja separatistien ristitulessa, kun venäläisseparatistien vastarinta on kiihtynyt Venäjän aseistettua asejoukkoja muun muassa ilmatorjuntaohjuksin ja raketinheittimin. Venäjä on myös itse ampunut tykistöllään rajan yli Ukrainaan separatisteja vastaan taistelevien ukrainalaisjoukkojen asemiin. Näihin iskuihin Ukrainan asevoimat ovat joutuneet vastaamaan ilmaiskuin ja raketinheittimin – sen enempää Ukrainan heikossa kunnossa olevilla asevoimilla kuin separatisteillakaan ei ole käytössään Yhdysvaltojen viimeaikaisista sodista tuttuja satelliittiohjattuja täsmäaseita, joilla asutuskeskuksissa ja niiden lähettyvillä taistelevia separatisteja vastaan olisi mahdollista iskeä tarkasti ilman suurten oheisvahinkojen riskiä.

Niin Venäjä kuin separatistitkin tietävät tämän. Venäjää sodan aiheuttamat siviiliuhrit eivät tunnu häiritsevän edes silloin, kun se aiheuttaa niitä suoraan omalla toiminnallaan – kuten Malaysia Airlinesin reittilennon alasampumisessa kolme viikkoa sitten. Jos Venäjä propagandansa mukaisesti välittäisi siviilien suojelemisesta, se olisi viimeistään Malaysia Airlinesin matkustajakoneen tuhoamisen jälkeen vetänyt tukensa separatisteilta ja pyrkinyt yhdessä Ukrainan hallinnon ja Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön kanssa palauttamaan järjestyksen Donetskin ja Luhanskin sotatoimialueille. Venäjän reaktio on kuitenkin toistaiseksi ollut täysin päinvastainen: Putinin hallinto on lisännyt niin materiaalista kuin suoraa aseellista tukeaan separatisteille MH17:n alasampumisen jälkeen.

Venäjä on onnistunut luomaan Ukrainaan osin kuvitellun ja osin todellisen humanitäärisen kriisin

Venäjän siviiliuhreista piittaamattomuuden ei kuitenkaan pitäisi tulla kenellekään yllätyksenä: Venäjän täydellinen välinpitämättömyys Itä-Ukrainan väestön kärsimyksiä kohtaan on täysin johdonmukaista jatkoa maan Moldovassa, Tshetsheniassa ja Georgiassa käymille sodille sekä sen omaa väestöään vastaan suuntaamille ja alati kiihtyville sortotoimille. Venäjä on sekä Itä-Ukrainassa masinoimallaan varjosodalla että jo ennen Krimin miehitystä alkaneella propagandallaan pyrkinyt aktiivisesti luomaan Ukrainaan humanitääristä kriisiä ja väestöryhmien väkivaltaista vastakkainasettelua. Sen tavoitteena on todennäköisesti alusta pitäen ollut joko oikeuttaa mahdollinen myöhempi suora sotilaallinen interventio tai luoda tilanne, jossa Venäjä voi neuvotteluteitse turvata sekä vaikutusvaltansa Itä-Ukrainassa että pakottaa Ukrainan tunnustamaan Krimin niemimaan liittämisen Venäjään vastineeksi rauhasta Itä-Ukrainassa. Venäjä ei todennäköisesti pyri Itä-Ukrainan alueiden liittämiseen Venäjään Krimin niemimaan tavoin; Sille on todennäköisesti edullisempaa, että alueet saavat ”autonomian” tai että ne muutoin irtaantuvat Kiovan keskushallinnosta, muuttuen pysyvästi joko venäläisjoukkojen – ”rauhanturvaajien” – miehittämiksi tai muutoin Venäjän hallitsemiksi Kremlin vasallialueiksi Georgian Etelä-Ossetian ja Abhasian sekä Moldovan Transnistrian tavoin. Mikäli Venäjä ei saa Ukrainaa ja länsivaltoja taipumaan haluamaansa lopulliseen neuvottelutulokseen, riittää sille todennäköisesti myös konfliktin ’jäädyttäminen’, miehitysjoukoilla tai ilman; Mikä tahansa näistä lopputuloksista takaa, ettei Ukraina kykene toiminaan itsenäisenä ja suvereenina valtiona ja siten uhmaamaan Venäjän etupiiriajattelua lähentymällä liiaksi Euroopan unionia tai Natoa.

Putin on todennäköisesti toivonut, että maan tavoitteet Itä-Ukrainassa olisi mahdollista saavuttaa ilman Venäjän asevoimien avointa hyökkäystä Ukrainaan. Venäjä kuitenkin yliarvioi Ukrainan venäjänkielisen väestön halukkuuden nousta kapinaan venäläisseparatistien johtamina ja aliarvioi Ukrainan asevoimien taistelumoraalin ja iskukyvyn. Kuolonkorinoissaan jo viikkoja olleen strategian viimeinenkin mahdollisuus onnistua tuhoutui viimeistään MH17:n mukana. Siitä huolimatta Venäjän ja Putinin tavoitteet ovat vielä kaikkea muuta kuin tavoittamattomissa. Venäjä on onnistunut ainakin omien kansalaistensa silmissä luomaan Ukrainaan osin kuvitellun ja osin todellisen humanitäärisen kriisin, jonka turvin se voi esittää sekä Kosovon esimerkkiin että YK:n hyväksymään suojeluvastuun periaatteeseen nojaten, että sen hyökkäys Ukrainaan on ”humanitäärinen interventio” maan venäjänkielisen väestön ”pelastamiseksi”. Samalla operaatio palvelisi Putinin rummuttamaa kansalliskiihkoista ja länsivastaista propagandaa ’sudeettivenäläisten’ suojelemisesta Äiti-Venäjän rajojen ulkopuolella. Ellei Euroopan unionin ja Yhdysvaltojen onnistu pysäyttää Putinia tarpeeksi kovalla ja ennakkoon tarpeeksi selvällä taloudellisella tai sotilaallisella pelotteella, saa Putin Ukrainasta todennäköisesti propagandavoiton, joka kalpenee ainoastaan Hitlerin vallan lopullisesti sinetöineelle Münchenin sopimukselle ja Tšekkoslovakian sudeettialueiden miehitykselle vuonna 1938. Sen jälkeen Putinia ei enää talouspakotteilla pysäytetä.

Vaihtoehdoiksi lännelle jää joko tilanteen hyväksyminen, sotilaallinen interventio, tai kauppasota Venäjää vastaan

Euroopan unionilla ja Yhdysvalloilla on kuitenkin vielä mahdollisuus estää Ukrainan sodan eskaloituminen ja välttää sotilaalliseen voimankäyttöön turvautuminen, mikäli ne toimivat riittävän nopeasti ja päättäväisesti. Venäjän talouteen iskevät pakotteet hillitsevät Putinia ainoastaan, mikäli niistä tehdään rangaistusmuodon sijaan pelote. Ydinasepelotteen tavoin myös talouspakotteisiin perustuva pelote on tehokas ainoastaan, mikäli pakotteiden sisältö on ennakkoon tiedossa, niiden vaikutus tarpeeksi välitön ja voimakas, ja ne astuvat voimaan automaattisesti Venäjän hyökätessä Ukrainaan. Toimiakseen pelotteena pakotteiden on käytävä toteutuessaan Venäjälle niin kalliiksi, ettei Putinin lähipiiri voi edes harkita niiden hyväksymistä. Omissa talousvaikeuksissaan rypevälle Euroopan unionille riittävän kovat pakotteet ovat syystäkin epämieluisa ajatus, mutta niin Euroopan kuin Yhdysvaltojenkin on ymmärrettävä, että onnistunut pelote on halvempi kuin mikään tähän mennessä Venäjälle asetettu – ja täysin epäonnistuneeksi osoittautunut – pakoterangaistus; Jälkikäteen rangaistuksenomaisesti asetetut pakotteet eivät aggressiota pysäytä, mutta käyvät niin kohteelleen kuin asettajilleenkin monin verroin onnistunutta pelotetta kalliimmaksi.

Mikäli Eurooppa ja Yhdysvallat eivät onnistu riittävän pelotteen luomisessa Putinin pysäyttämiseksi seuraavien tuntien tai vuorokausien kuluessa, on seurauksena todennäköisesti Venäjän avoin hyökkäys Ukrainaan ja Itä-Ukrainan sekä Krimin niemimaan pysyväksi jäävä venäläismiehitys. Vaihtoehdoiksi lännelle jää joko tilanteen hyväksyminen, sotilaallinen interventio, tai pitkittyvä ja kaikille osapuolille kalliiksi käyvä kauppasota Venäjää vastaan. Kauppasota ei Ukrainan tilannetta kuitenkaan muuta, eikä Putin Ukrainassa onnistuttuaan käännä kelkkaansa ryhtyäkseen rauhanomaiseen ja rakentavaan yhteistyöhön länsimaiden kanssa; Venäjän propagandasodasta länsimaita ja länsimaisia arvoja vastaan on jo tullut itseään ruokkiva ilmiö, joka edellyttää Putinilta uusia toimenpiteitä niin Venäjän sisällä kuin sen rajojen ulkopuolellakin. Ukrainan jälkeen Venäjän tähtäimiin joutuvaa maata voi vain arvuutella, mutta korkeimpaan riskiryhmään Euroopasta kuuluvat vähintään Venäjän etupiiriinsä Ukrainan tavoin laskemat Moldova ja Valko-Venäjä. Uhka koskettaa kuitenkin kaikkia Venäjän rajanaapureita, Suomi mukaan lukien. Valmisteleva propagandasota on jo käynnissä.

//Aleksi Roinila


Tiesithän, että voit seurata Aleksia Twitterissä.

Maahanmuuttajat, homot ja naiset, osa 3

Varoitus!
Tässä kirjoituksessa käsitellään homoseksuaalisuutta, naisia ja asevelvollisuutta sekä maahanmuuttajia avoimuuden ilmapiirissä. Jos saat tästä allergisen reaktion, niin kehotan lopettamaan lukemisen tähän. Mielipiteeni ovat omiani, eivätkä välttämättä heijasta puolustusvoimien tai muun viranomaisen virallista linjaa.

Tämä on yhteiskuntablogi. Olen valinnut keskittyä turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaan, mutta en ole rajannut pois muita asioita. Siksi kirjoitan nyt tärkeän asian puolesta.

I am an ally

Homot

Vakaasti harkiten ja tietoisena siitä, että

  1. tämän merkinnän myötä minut todennäköisesti leimataan liberaaliksi homostelijaksi,
  2. tätä merkintää jotkut pitävät sopimattomana ja blogin uskottavuutta heikentävänä ja
  3. menetän tämän myötä lukijoita ja seuraajia,

päätän sanoa sanani tasa-arvoisen avioliittolain puolesta:

Minulle avioliitto on yhtäältä juridinen sopimus ja toisaalta minun ja puolisoni tahdon ja sitoutumisen ilmaisu, jolle olemme pyytäneet Jumalan siunausta.

Olen aiemmin käsitellyt sananvapautta ja perusoikeuksia [1, 2].

Juridisen sopimuksen ei tulisi rajoittaa perusoikeuksia. Nyt avioliitto säädetään miehen ja naisen väliseksi ilman hyväksyttävän perusteen esittämistä. Laissa rekisteröidystä parisuhteesta homojen oikeuksia rajoitetaan. Tässä suhteessa laki rekisteröidystä parisuhteesta on vähän kuin Venäjän homopropagandalaki, jossa siis sananvapautta rajoitetaan sanoman seksuaalisen suuntautumisen perusteella. Marssijärjestys on sikäli oikea, että Venäjällä perusoikeuksia on sentään rajoitettu lailla, jossa se selvästi sanotaan, joskin sen asianmukaisuudesta ja täsmällisyydestä voidaan kiistellä. Meillä taas hallituksen esityksessä laiksi virallistetusta parisuhteesta todettiin avioliittolain syrjivyys, vahvistettiin perusoikeusmyönteisyys, mutta päädyttiin kuitenkin uuteen syrjivään lakiin, jonka jälkeen koko komeutta markkinoitiin syrjinnän poistamisena. Juuri tämän poliittisen lehmänkaupan takia laki rekisteröidystä parisuhteesta on epäselvä. Se millä tavalla homojen parisuhdeoikeutta on rajoitettu suhteessa heterojen avioliito-oikeuteen käy ilmi vain lukemalla molempia lakeja rinnakkain. Kansalaisaloite saattaisi nyt loppuun sen mihin lainsäätäjä ei silloisten poliittisten kompromissien takia pystynyt ja eheyttäisi lakikokonaisuutta.

Kirkkoon asia ei liity. Uskonnonvapaus on selvä — kirkkoon saa kuulua ja kirkko saa toimittaa vihkimisen, mutta kirkkoon kuuluminen ei ole edellytys vihkimiselle. Tätä ei olla aloitteessa muuttamassa. Kirkon oikeus vihkiä tai olla vihkimättä säilyy ennallaan.

Kaikilla vihkimiseen oikeutetuilla uskonnollisilla yhdyskunnilla, evankelis-luterilainen ja ortodoksinen kirkko mukaan lukien, on jatkossakin itsenäinen oikeus päättää, vihkivätkö ne samaa sukupuolta olevia pareja avioliittoon.

Tasa-arvoisen avioliittolain aloiteteksti, sivu 1.

Tokihan kyseessä on laajempi yhteiskunnallinen kysymys. Miehen ja naisen välisen avioliiton voidaan implisiittisesti nähdä kannustavan lisääntymiseen, joka on jonkinlainen kansan elinehto. Suomalaisten naisten hedelmällisyysluku on Euroopan korkeimpia, mutta ei silti riitä väestönkasvuun. Ehkä pitäisikin erikseen säätää jonkinlaisesta lisääntymis- ja synnytysvelvoitteesta, mikäli avioliittoa haluataan käyttää kansan elinvoimaisuuden takeena? Avioliittolakihan ei nykyisellään sisällä velvoitetta lisääntymisestä, joten kummallista olisi, jos eduskunnan valiokunnat ryhtyisivät mietintöjä tehdessään tällaista käsittelemään. Lähetekeskustelussa toki näinkin alas vajottiin. Osin syystäkin; kantaväestön syntyvyyden nostaminen kuuluu aloitetta vastustavien perussuomalaisten ohjelmaan:

Pitkällä aikavälillä kantaväestön keskuudessa syntyvyyden saaminen nousuun on mielestämme helpoin, edullisin sekä luonnollisin eli toisin sanoen ainut todellinen ratkaisu väestörakenteen korjaamiseksi.

Perussuomalaisten vaaliohjelma, sivu 24.

Heti tämä perään perussuomalaiset esittävät ohjelmassa kantansa avioliiton osapuoliin ilman kummempia perusteluja.

Perussuomalaiset eivät hyväksy samaa sukupuolta olevien vihkimistä avioliittoon, sillä avioliitto on tarkoitettu miehen ja naisen välillä solmittavaksi. Nykyinen parisuhteen rekisteröinti turvaa samaa sukupuolta oleville pareille heille kuuluvat oikeudet, eikä oikeuskäytäntö siten ole syrjivä.

Perussuomalaisten vaaliohjelma, sivu 24.

Vastustajista Kristillisdemokraatit esittävät perustana selkeämmän arvoperusteen.

Haluamme säilyttää lainsäädäntömme pohjana kristillisen avioliittokäsityksen. Avioliittolain tulee edelleen koskea vain yhden naisen ja yhden miehen muodostamaa parisuhdetta.

Koti, uskonto, isänmaa. Kd:n vaaliohjelma, sivu 21.

Lähetekeskustelussa (kd) edustajat nostivat vielä esille lisääntymisbiologian ja puolueelle yleensä hieman vieraan darwinismin.

[K]ansalaisaloitteessa oleva ehdotus on mielestäni ristiriidassa sen biologisen tosiasian kanssa, että avioliitto on pohjimmiltaan instituutio, jonka tavoitteena on lisääntyminen.

Peter Östman, kd eduskuntaryhmän pj

[I]hmisen lisääntymisbiologiasta – – –  oikeutuksensa saavan avioliiton määritelmän…

Sauli Ahvenjärvi, kd eduskuntaryhmän vpj

Tämä olisi kaikille kansanedustajille ja puolueille hieno paikka osoittaa suurta hienotunteisuutta ja selkärankaa. Aloitetta vastaan ei ole juridisia perusteita, vaan ainoastaan henkilökohtaiseen vakaumukseen, arvomaailmaan ja puolueiden ohjelmiin liittyviä syitä. Nämä eivät saa mennä perusoikeuksien edelle.

Vastustajien olisi tässä tapauksessa tyylikkäintä äänestää tyhjää.

Naiset

Asevelvollisuuskeskustelussa, jota on merkittävästi edistänyt Ohi on — aloite asevelvollisuuden lakkauttamiseksi, on kuultu paljon puhujia. Valitettavasti naiset ovat olleet hyvin hiljaa. Muutamia hyviä puheenvuoroja on käytetty, valitettavasti ne eivät aina ole kovin mairittelevia.

Komppanianpäällikkö halusi kohottaa perusyksikön henkeä korostamalla sen luonnetta “eliittiyksikkönä”, seuraavalla perustelulla: “Täällä ei ole mitään homoja, ulkomaalaisia tai naisia.”

Feministen vuoro -blogi

Puolustusvoimien oma lehti Ruotuväki teki hienon jutun Norjan tasa-arvoisesta asevelvollisuudesta, joka on lukemisen arvoinen. Myös Norjan ratkaisun perustelut kertovat hyvin, miksi asian pitäisi ensisijaisesti olla naisille tärkeä.

Kyse ei ole vain siitä, että vain miehet joutuvat palvelemaan; asevelvollisuus on yhtä lailla naisia syrjivä. Asevelvollisuus on yhtäältä velvollisuus ja toisaalta oikeus. Nykytilanteessa se ei ole oikeus naisille. Tästä yksi ilmentymä on turvallisuus- ja puolustuspolitiikan sekä yhteiskunnan turvallisuuden ja konfliktinhallinnan rakenteiden miesvaltaisuus ja -keskeisyys. Puolustusministeri Elisabeth Rehniä tytöteltiin aikanaan — asia, joka tänä päivänkin tulee esille.

Maansa ja itsensä puolustaminen asein on sodan oikeussääntöjen ja ihmisoikeussopimusten näkökulmasta oikeus. Säädeltäessä siihen valmistavasta koulutuksesta ja sen järjestämisestä siitä tulee velvollisuus. Sen perimmäinen luonne ei kuitenkaan muutu. Aseellinen maanpuolustus on oikeutemme itsenäisenä kansana.

Maahanmuuttajat

Puolustusvoimat ei erottele tai arkistoi ihmisiä etnisen taustan tai maahanmuuton mukaan. Palveluksessa on täysi-ikäisiä Suomen kansalaisia, joilla kaikilla on samat lähtökohdat taustoista riippumatta. Meiltä ei löydy ”kiintiö-mamuja”, kuten ei myöskään ”kiintiönaisia”. Ihan järkevää, mutta hieman vaikeaksi tietysti menee, jos itse haluamme saada selville kuinka hyvin asevelvollisuus ja suoritettu varusmiespalvelus on tukenut kotoutumista. Meillä on valtavasti hienoja kertomuksia, mutta vähän näyttöä taustalla. Edellisessä osassa käsittelin maahanmuuttajien osuuden kasvua ikäluokassa. Tarvetta tilastoinnille voisi olla, jotta palvelus olisi vaikuttavaa myös maahanmuuttajille.

Yksi mahdollisuus selvittää palvelusta maahanmuuttajien osalta olisi loppukyselyssä kysyä taustasta ja sen jälkeen esittää väittämät:

  • Palvelus oli minulle fyysisesti turvallista.
  • Palvelus oli minulle henkisesti turvallista.
  • Minua ei syrjitty sukupuolen, alkuperän, kielen tai uskonnon tai vakaumuksen perusteella.

Vastaukset voisivat olla kiinnostavia ja auttaisivat meitä varmasti tekemään palveluksesta turvallisempaa kaikille.

Maahanmuuttajat, homot ja naiset

Varoitus!
Tässä kirjoituksessa käsitellään maahanmuuttajia, naisia armeijassa, monimuotoisuutta ja homoseksuaalisuutta avoimuuden ilmapiirissä. Jos saat tästä allergisen reaktion, niin kehotan lopettamaan lukemisen tähän.

Maahanmuuttajat

Aiemmassa ruotsinkielisessä lyhyessä bloggauksessa liitin mukaan Australian asevoimien maavoimien komentajan videolla lausumat mielipiteet naistenvihaajista ja seksuaalisen häirintään syyllistyvistä. Video oli hyvin vaikuttava. Kirjallisiakin käskyjä lienee annettu, mutta tämä uusi välitön tapa tuoda viesti esille vahvistaa varmasti sen perillemenoa.

Viime syskynä kirjoittamani ”tilastosarjan” Valhe, emävalhe ja tilasto toisessa osassa käsittelin saapumiserien kokoa ja niiden väestötieteellisten muutosten merkitystä.

[E]sittämiäni ikäluokkien eroja pienentää Suomen kansalaisuuden saaminen. Tähän liittyvät ilmiöt kuten nettomaahanmuutto, maahanmuuttajaväestön nuoruus sekä muuta väestöä hieman korkeampi syntyvyys, alkavat vaikuttaa saapumiseriin merkittävästi vuodesta 2015 alkaen, jolloin saapumiserät kasvavat muutamalla sadalla maahanmuuttajataustaisella suomalaisella. Tämä määrä kasvaa hitaasti vuoteen 2025 asti. Kansalaisuuden saaneista yli 40 prosenttia on edelliseltä kansalaisuudeltaan venäläisiä, virolaisia ja ruotsalaisia.

Kuvio 3. Suomen kansalisuuden saaneet alle 30-vuotiaat miehet 1993-2011

Kuvio 3. Suomen kansalisuuden saaneet, alle 30-vuotiaat miehet 1993-2011. Lähde: Tilastokeskus.

Maahanmuuttajataustaisten varusmiesten määrän kasvaminen samalla kun ikäluokka pienenee asettaa uusia haasteita puolustusvoimille. Puolustusvoimat on tasa-arvoinen yhteiskunnan instituutio, jossa yhdenvertaisuus on korkeassa arvossa. Yhteiskunnan muuttuessa monikulttuurisemmaksi on puolustusvoimien sopeuduttava tähän ollakseen koko kansan palvelija. Mitään ristiriitaa tai epäselvää asiassa ei tulisi olla. Puolustusvoimat palvelee Suomen kansaa. Palveluksessa ovat vain Suomen kansalaiset. Puolustusvoimien ei tarvitse taipua selkä väärälle, mutta palveluksen on oltava henkisesti ja fyysisesti turvallista jokaiselle kansalaiselle.

Tässä on maahanmuuttajia koskevan tilanteen tausta — maahanmuttajataustaisten varusmiesten osuus kasvaa samalla kun muu ikäluokka pienenee ja varuskuntien määrä supistuu. Olemmeko valmiita tähä? Puolustusvoimien monimuotoisuuden strategia on jalkautettu ja jokaisella joukko-osastolla (tai vastaavalla yksiköllä) tulee olla yhdenvertaisuus- ja tasa-arvosuunnitelmat. Kaartin jääkärirykmentissä, jossa suuri osa maahanmuuttajataustaisista varusmiehistä palvelee tuskin tarvitaan mielipiteiden muokkausta. Entä puolustusvoimissa kokonaisuutena?

Tietyn käsityksen siitä, kuinka uusi ja tutkimaton ilmiö on, saa maavoimien henkilöstöpäällikön, suuresti arvostamani eversti Mauri Koskelan haastattelusta Ylelle (8.7.2013). Eversti toi esille varusmiespalveluksen hyvänä keinona kotouttaa maahanmuuttajia. Edistäähän palvelus kotoutumista, mutta se että nykypäivänä lähestymme asiaa näin, kertoo ehkä enemmän siitä, miten vähän olemme todellisuudessa joutuneet asian kanssa tekemisiin. Iso kunnia Maurille, joka tarttui tilaisuuteen nostaa tärkeä asia esille ja kymmenen pistettä tasa-arvolle ja yhdenvertaisuudelle, varsinkin kun reserviupseerikurssin 214 priimus, Sergei Ilyukhin, jota eversti lainasi on venäläistaustainen. Kansalaisuus ja palvelus ovat tärkeitä, ei etninen tausta!

Naiset

Yritän lähestyä yhdenvertaisuutta toiselta kantilta, eli naisten vapaaehtoisen palveluksen kautta. Laki ja mahdollisuus annettiin Suomessa niinkin myöhään kuin vuonna 1995. Sitä ennen naiset olivat puolustusvoimissa vain siviiliviroissa ja näin on pääosin vielä tänäkin päivänä, huolimatta siitä, että vuosittain 400-500 vapaaehtoista naista suorittaa asepalveluksen. Naisia on kuitenkin nykyään myös sotilasviroissa ja puolustusvoimilla on nykyään kaikilla tasoilla tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnitelmat ja toimintaohjelmat.

Tätä ”gender” aspektia koskien on syytä nostaa esille Norja, joka teki asepalveluksesta sukupuolineutraalin. Mielestäni puolustusministerimme Carl Haglund ei selvästi hahmottanut kokonaisuutta asiassa, kun hän kommentoi asiaa Ylelle:

Jos julkinen mielipide naisten saamiseksi asevelvollisuuden piiriin muodostuu, niin keskustelu yleisestä asevelvollisuudesta pääsee varmaan käyntiin.

Försvarsminister Carl Haglund Ylelle 8.7.2013 (käännös minun)

Mistä Norjan päätöksessä sukupuolineutraalista asevelvollisuudesta on kysymys? It’s all about gender. Norja on ensimmäinen maa, joka kansallisella ja institutionaalisella tasolla toimeenpanee YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselman 1325 ”Naiset, rauha ja turvallisuus.”

Turvallisuusneuvosto […] kehottaa jäsenvaltioita varmistamaan naisten kasvavan edustuksen kaikilla päätöksentekotasoilla kansallisissa, alueellisissa ja kansainvälisissä instituutioissa sekä mekanismeissa konfliktien estämiseksi, hallinnoimiseksi ja ratkaisemiseksi;

YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselma 1325 (2000)

Tavanomaisempi lähestymistapa olisi tietysti tehdä vino pino käskyja ja ohjeita gender-asioista, nimittää gender-vastaavia (naisia tietysti) ja ehkä jopa perustaa erillinen gender-osasto johonkin esikuntaan. Tästä seuraa usein virnuilua, väheksyntää ja vastustusta. Asia kääntyy itseään vastaan. En kiellä ettenkö olisi itse ollut yksi niistä, jotka ovat ymmärttämättömyyttään virnuilleet ”gender” jutuille.

Norjan tie on oikea. Jos haluamme kyetä vaikuttamaan naisten asemaan kriisinhallintaoperaatioiden kohdemaissa, täytyy myös oman organisaatiomme olla peruskivestään alkaen tasa-arvoinen ja yhdenvertainen. Sukupuoliasioista vastaava yksinäinen nainen sadan miehen joukossa ei auta. Naisten saaminen osaksi väkivaltamonopolia hallitsevaa valtakoneistoa on yksinkertaista ja demokraattista, koska asevelvollisuudesta tehdään tasa-arvoinen. Muissa tapauksissa asia menee helposti positiiviseksi (käänteiseksi) syrjinnäksi.

… ja homot

Julkaisumme [1, 2, 3] näyttävät hienoilta ja luovat kuvan siitä, että meillä olisi tasa-arvo ja yhddenvertaisuus hyvällä mallilla. Joissain asioissa, kyllä. Jopa helkkarin hyvin. Tästä voimme olla syystä ylpeitä.

Seksuaalinen suuntautuminen on valitettavasti asia, jossa laahaamme jäljessä. Meillä on tiukka palvelusohjesääntö (AllmTjR 2009) joka, perustuslain tapaan, edellyttää tasa-arvoa ja yhdenvertaista kohtelua sekä kieltää syrjinnän ”sukupuolen, iän,
etnisen ja kansallisen alkuperän, kansalaisuuden, kielen, uskonnon, vakaumuksen,
mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden, sukupuolisen suuntautumisen ja muun
henkilöön liittyvän syyn perusteella.”
Sotilasyhteistön tabun, eli homoseksuaalisuuden suhteen, tämä onkin se yleinen kielto johon tukevasti hiljaisina nojaamme.

On jopa hieman yllättävää miten vähän asiasta uskalletaan puhua. Esitteissä, johon viittasin nostetaan selkeästi esille ne kaksi muuta asiaa, eli maahanmuuttajataustaisuus ja naisten osuus, käyttäen esimerkkejä kuten ”Tupakaveri voi olla kotoisin Savosta tai Somaliasta.” ja ”1 – 2 prosenttia varusmiehistä on naisia”. Mutta ei mitään tai hyvin vähän seksuaalisesta suuntautumisesta. Kukaanhan ei siitä halua puhua. On helppoa piiloutua yhdenvertaisuuden vaatimuksen ja nollatoleranssin retoriikan taakse. Logiikka homoseksuaalisuuden suhteen kulkee tätä rataa: Kun perusedellytyksenä on yhdenvertainen, tasapuolinen ja oikeudenmukainen kohtelu, ei voi olla ketään, joka joutuisi syrjinnän kohteeksi. Maahanmuuttajataustaiset ja naiset nostetaan tietysti esille, usein positiivisessa hengessä puhuttaessa puolustusvoimien toiminnan yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta.

Suhtautumisemme seksuaaliseen suuntautumiseen on oireellista yhteiskunnalle, jossa homoseksuaalisuus oli kriminalisoitua vuoteen 1971 asti ja kymmenkunta vuotta sitten (ehkäpä vielä tänäkin päivänä) vapautuksen palveluksesta saattoi saada seksuaalisen suuntautumisen takia. Ei tietenkään kirjattuna diagnoosina, sillä homoseksuaalisuus poistettiin tautiluokituksena jo vuonna 1981, mutta yhtä totta kuitenkin. Huolestuttava on myös nykypäivän ilmapiiri. Nuorista suomalaisesta joka neljäs (28 prosenttia) haluaisi nuorisobarometrin (2010) mukaan kieltää homoseksuaaleilta varusmiespalveluksen.

Tilanne muistuttaa hyvin paljon USA:n asevoimien”Don’t ask, don’t tell”-käytäntöä. Tekemällä asiasta tabu, luodaan näennäisesti yhdenvertainen ympäristö, jossa vertaiset ja esimiehet voivat kuitenkin ahdistella ja häiritä poikkeavan seksuaalisen suuntautumisen omaavia henkilöitä, koska kukaan ei halua tai uskalla ottaa asiaan kantaa. On olemassa yksi paikka missä ei kaapista tulla ulos ja se on varusmiespalvelus. Himmeän vertailukohdan voi tehdä myös naisten alkuun vuonna 1995, jolloin keskustelun aiheena oli mm. se pitäisikö naisilla olla lyhyet hiukset (siili) ja tulisiko heidän muutenkin näyttää samalta kuin pojat.

Puolustusvoimat on organisaatio, jossa tulee avoimesti ja ylpeänä voida olla sotilas tai siviilityöntekijä ja samanaikaisesti mies, nainen, kristitty, muslimi, maahanmuuttajataustainen, suomenruotsalainen, vanha tai nuori. Ja homo. Ei vain siksi että laki niin määrää, vaan siksi, että se on olemuksemme organisaationa. On korkea aika laajentaa tasa-arvo- ja yhdenvertaisuusasioiden tarkastelua koskemaan myös seksuaalista suuntautumista. Hyvä lähtöaskel olisi tutkimus aiheesta. Ruotsin kaatuva puolustus ei paljoa tarjoa, mutta tässä asiassa voitaisiin ottaa edes vähän mallia ja tehdä kuten esitteemmekin sanoo: Otetaan härkää sarvista.

Rolig bild: ÖB kliver ut ur skåpet
ÖB tulee ulos kaapista. Kuva: Zarah Jonsson/Försvarsmakten (Ruotsi). Kuvattu Pride-festivaalissa 2009.

Lopuksi, on ehkä paikallaan tarkastella sotiemme aikaa, kun homoseksuaalisuus oli naisia ja maahanmuttajia yleisempää.

”Kun oltiin Syvärillä, me asuttiin korsuissa. Niitä lämmitettiin kaminalla ja oli laitettu puuliiterit ja kaikki, koska oltiin asemissa pitemmän aikaa. Ja yksi talvi hain puita sieltä puuliiteristä, niin siinä kaks poikaa – tulin niin hiljaa ilmeisesti, että ne ei kuullu – toinen oli polvillaan sen toisen vehkeen kanssa, vetäs kuule siinä. Ja minä vaan näytin kädellä, että olkaa kaikessa rauhassa. Sen jälkeen kun me nähtiin toisiamme, niin nyökättiin. Ei me tunnettu toisiamme, me oltiin samasta komppaniasta mutta eri joukkueesta. Kyllähän siellä niitä oli.”

Ote kirjasta Ihminen sodassa, Minerva Kustannus.