Lampaita ja verihurttia [Suomen puolustuskyky, osa 5]

Minä lupaan uhrata työni ja elämäni Isänmaalle. En karta työtä, en taistelua, en kärsimyksiä, en kuolemaa tämän lupauksen lunastamiseksi.

Ote kadettilupauksesta

Kuva: Puolustusvoimat, Instagram: @maanpuolustuskorkakoulu
Kuva: Puolustusvoimat, Instagram: @maanpuolustuskorkakoulu

Virkamiehiä vai sotilaita?

Ranskan iskujen myötä on käyty varsin vilkasta ja kriittistä keskustelua puolustusvoimien ammattisotilaiden velvoittamisesta osallistumaan SEU 42.7 mukaiseen avunantovelvoitteen toimeenpanoon.

Terävintä sanan säilää
on heiluttanut Aliupseeriliitto, jonka puheenjohtaja Mika Orasen mukaan ”[s]otilas joutuu hyvin yllättävään tilanteeseen, joka voi uhata hänen henkeään, terveyttään ja perheensä toimeentuloa”. Oranen näkee, että aliupseerit saattaisivat joutua huomattavasti kovempiin tehtäviin, kuin mihin he sitoutuivat palvelukseen astuessaan. Tällä näkemyksellä Oranen viestii varsin ikävällä tavalla omilleen ja samalla myös varusmiehille, reserviläisille ja upseereille, että aliupseerin professio on lähtökohtaisesti enemmänkin mukavaa virkamieseloa kuin sotiluutta. Oranen pitää selvänä, että ulkomaantehtävissä henkeen ja terveyteen kohdistuu isoja riskejä ja väittää, että pakko karkottaisi osan ammattisotilaista toisiin töihin. Kyse on siitä mihin sitoutuu. Aliupseeri on palvelukseen astuessaan vain sitoutunut olemaan hyvä virkamies.

Sitoutuminen sotiluuteen on taas valintaprosessin onnistumista tai epäonnistumista. Jos sotiluuteen vähemmän sitoutuneet lähtisivät sen myötä, että tulisi pakko asettaa henkensä alttiiksi Suomen tasavallan etujen puolustamiseksi asevoimin, niin ehkä olisimme enemmän sotilaita ja vähemmän virkamieslampaita sen jälkeen.

Upseeriliitto suhtautuu asiaan maltillisemmin ja katsoo, että tärkeintä olisi selkeästi määritellä keitä pakko koskisi ja tulisiko sen koskea myös esimerkiksi poliiseja eri tilanteissa. Upseeriliiton puheenjohtaja Jari Rantala peräänkuuluttaa velvollisuuden täsmällisyyttä ja yhdenvertaisuutta, joka on hyvä lähtökohta lain valmistelulle.

Kyse onkin loppujen lopuksi siitä miten valtio määrittelee puolustusvoimien sotilaallisen maanpuolustuksen tehtävät. Sodan kuva, sotatekninen kehitys ja Venäjän viimeaikaiset operaatiot tekevät auttamattomasti vanhanaikaiseksi käsityksen, jossa puolustaminen aloitetaan vasta kun toinen on iskenyt useasti ja pidetään omalla alueella. Asevoiman on oltava käyttökelpoinen työkalu kaikissa kriisin vaiheissa ja kaikkialla missä Suomen suvereeneja etuja puolustetaan. Oli se sitten sukellusvenejahtia Ruotsin kanssa, aseellista taistelua Afganistanissa tai vastaamista aseelliseen hyökkäykseen iskemällä syvälle ja kovaa vihollisen alueelle.

Puolustusvoimat ei ole mikä tahansa viranomainen. Puolustusvoimille asetetut vaatimukset ovat ja pysyvät erilaisina verrattuna muihin suuriin valtion viranomaisiin. Upseeri ei koskaan ensisijaisesti saa nähdä itseään valtion virkamiehenä, vaan hänen on aina samaistuttava sotilaiden ja aseellisen taistelun vaatimuksiin.

Håkan Syrén, Ruotsin puolustusvoimien ylipäällikkö, 2004, käännös virheineen minun.

Sekametelisoppaa

Puolustusministeri Jussi Niinistö on puolustaan lähtenyt lyhyiden kommenttien linjalle, jotka eivät oikeastaan kerro mitään.

Keskinäisen avunannon velvoite, siinä on syytä tarkistaa, olisiko pakollisuus uskottavuuden kannalta tarpeellista.

Puolustusministeri Niinistö Ylen aamu-tv:ssä 18. joulukuuta 2015.

Puolustusministeri on onnistunut erottamaan asioita toisistaan ja pilkkomaan niitä mahdottomaksi palapeliksi. Ministerin julkisten lausuntojen ja kirjoitusten perusteella on vaikea saada selkoa siitä, mitä hän tai hallinnonala oikein haluaa.

Suomen puolustusvoimien kantahenkilökunnan osallistuminen kriisinhallintaan on vapaaehtoista, ja näkisin, että se saa jatkossakin olla. Kun palvelussuhteen ehdot ovat kohdallaan, halukkaita kyllä riittää. EU:n keskinäisen avunannon velvoitteen kohdalla on kuitenkin syytä miettiä, olisiko pakollisuus uskottavuuden vuoksi tarpeellista.

Jussi Niinistö blogissaan

Vaikuttaakin siltä, että puolustusministeriö esikuntineen valmistelee hajanaista lakipakettia, joka velvoittaisi ammattisotilaat SEU 42.7 mukaiseen asevoiman käyttöön, mutta ei esimerkiksi mahdollistaisi avunantoa asevoimalla Suomelta Ruotsille tai Ruotsilta Suomelle ja pitäisi kaikki kriisinhallintatehtävät edelleen vapaaehtoisena. Syntyy siis sekametelesoppa, josta kukaan ei saa ongittua haluamaansa.

Muuttoliike sekä Syyrian, Irakin ja ISILin tilanne esillä TP-UTVA:ssa. Kuva: Vnk.

Suomen avunanto Ranskalle on suurimman luokan sumutusta. Valtioneuvoston kanslia ja muu media uutisoivat näkyvästi utvan kokouksista 17., 20. marraskuuta ja 11. joulukuuta, joissa keskusteltiin muun muassa Ranskan pyyntöön vastaamisesta. Kaikki tiedostusvälineet tarttuivat täkyyn ja uutisoivat, että Suomi tukee Ranskaa kaikin käytettävissä olevin keinoin. Tosiasiassa Suomi vastaa ainoastaan Ranskan tukipyynnön jälkimmäiseen osaan, eli lisää osallistumistaan sotilaalliseen kriisinhallintaan, joka on puolustusvoimien kolmas tehtävä. Tasavallan presidentti, ulkoministeriö ja utva ovat kuitenkin tehneet taitavan silmänkääntötempun ja todenneet, että niin Ranskan kuin myös myöhemmin esitetyn Yhdysvaltain avunpyyntöön suoranaisesti osallistua Daeshin vastaiseen taisteluun, vastaa hyvin kriisinhallintaoperaatiomme Irakissa, jossa viitisenkymmentä sotilasta kouluttaa Pohjois-Irakin Erbilissä Peshmerga-joukkoja, jotka taistelevat Daeshia vastaan.

Vastauksena Ranskan pyyntöön Suomi tarjoaa Pohjois-Irakissa olevaan Erbilin koulutusoperaatioon osallistumisen jatkamista ja laajentamista sekä Libanonin UNIFIL-operaatioon osallistumisen laajentamista. (…) [K]eskusteltiin myös Yhdysvaltain pyynnöstä kansainvälisen ISILin vastaisen koalition maille, mukaan lukien Suomelle, lisätä tukeaan ISILin vastaiseen toimintaan. TP-UTVAssa linjattu Erbil-koulutusoperaation jatkaminen ja vahvistaminen on vastaus myös tähän Yhdysvaltain pyyntöön.

VNK viestintäosaston tiedote 666/2015

Selontekojen sietämätön keveys

Euroopan unionin yhteisvastuulauseke ja avunantovelvoite vahvistavat jäsenmaiden keskinäistä solidaarisuutta. Suomi luo valmiudet avun antamiseen ja vastaanottamiseen yhteisvastuulausekkeen ja avunantovelvoitteen mukaisesti.

Velvoitteet yhteisvastuusta ja keskinäisestä avunannosta aseellisessa hyökkäystilanteessa vahvistavat unionin sisäistä turvallisuutta ja jäsenmaiden keskinäistä solidaarisuutta. Kumpikin velvoite tukee myös Suomen turvallisuutta.

VNS 11/2009 Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka 2009

Ranskan avunpyyntö on sikäli hyvä, että se osoittaa selvästi ongelman suomalaisessa päätöksenteossa. Selvityksiä ja selontekoja tehdään. Niiden konsensusta hehkutetaan (ja onneksi myös kritisoidaan), mutta itse keskeinen lainsäädäntövalmistelu ja lainsäädäntötyö jää useimmiten tekemättä, milloin minkäkin ”poliittisen sensitiivisyyden” takia. Varsin kuvaava tässä suhteessa on ulkoministeriön lakiasianjohtajan lausunto koskien Ranskan kahdenkeskeistä avunpyyntöä.

Nykyisen lainsäädäntömme puitteissa voimme tarjota esimerkiksi materiaaliapua ja koulutusta. Lakiluonnos kansainvälisen avun antamisesta ja vastaanottamisesta on tarkoitus saada eduskunnalle alkuvuodesta.

Valmisteluhanketta vetävän ulkoministeriön lakiasianjohtaja Päivi Kaukoranta

Siis mitä?! Viisitoista (15!) vuotta sitten selonteolla hyväksyttiin yksimielisesti, että Suomella tulisi olla kyky ottaa vastaan ulkomaista apua. Walesissa allekirjoitettiin viiime vuonna HNS-sopimus asiasta. Mutta vieläkään ei ole juridista pohjaa!

Samaten kuusi (6) vuotta sitten turvallisuuspoliittisessa selonteossa todettiin monen otteeseen avunantovelvoitteen ja yhteisvastuulausekkeen vahvistavan Suomen turvallisuutta ja olevan luonnollisia. Arkadianmäellä ei mitään ole tapahtunut.

Mahdollisuus luoda tiedustelulainsäädäntö aukesi YYA-ajan päätyttyä jo 90-luvun alussa. Tähän mennessä on nähty yli 21 vuotta hiljaisuutta, välillä diskuteeraamista ja vähän fundeerausta. Mitään ei ole saatu aikaan. Nyt jo Puolustusvoimien tiedustelulaitoksen johto uskaltaa sanoa asiasta suoraan.

Kallis vakuutus

Kyse on loppujen lopuksi siitä, miten valtio näkee ja määrittelee intressinsä, etunsa ja arvonsa sekä näiden turvaamisen. Lukuisat selonteot ja selvitykset ovat tuottaneet ne konkreettiset toimet, joita valtion tulisi tehdä turvallisuuden takaamiseksi. Suomalainen maksaa kokonaisturvallisuudesta yli 1000 euroa vuodessa. Kaikki panostus, joista noin 680 euroa sotilaallisen maanpuolustuksen kuluja on ollut vastikkeetonta tai ainakin vailla raportoitua näyttöä tuotetusta turvallisuudesta. Olisiko viimein tullut aika vaatia toimeenpanoa – niin hallitukselta kuin eduskunnalta. Nykytilanne, jossa selonteoissa linjataan kehitettävät kohteet, mutta mitään ei tehdä on sietämätön. Tarvitaan vastinetta rahoille. Sitä voi ainoastaan vaatia kansa, joka ymmärtää mitä yksilön turvallisuus on ja miten se liittyy valtion turvallisuuteen. Tässä populistisen suhdanneherkän politikan on aika väistyä. Turvallisuus on jokaisen halllitus- ja oppositiopuolueen yhteinen asia, josta ei juuri erimielisyyttä ole. Sopiikin kysyä miksi asianmukaisia lakeja ei säädetä, vaan hallitus ja eduskunta etenevät naurettavin, tempoilevin ja lyhytjänteisin muutoksin, jotka tehdään kuhunkin tilanteeseen sovittaenm siinä vaiheessa, kun housut ovat kintuissa.

Valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle

Suomen perustuslaki 2§

Suomen kansa otti vastuunsa itsenäisenä kansakuntana 1917, 1918, 1939–45. Sen jälkeen kansanvalta on luovutettu kuuliaisesti äänestyslipun pudottamisen myötä avoimena valtakirjana eduskunnalle ja hallitukselle hallintokausien ajaksi, jotka em. tapauksissa ovat yli 20, 14 ja 6 vuoden saamattomuudella osoittaneet kykynsä olla luomatta kansan käskemää turvallisuutta. Luulisi autonomian ajalta periytyvän hallintoalamaisuuden olevan taakse jäänyttä. Aktivismia yhteisukunnassa edustavat lähinnä satunnaisesti demonstroivat ”vihervassarit” ja heitä vastustavat ”äärioikeistolaiset”. Venäjän nykyisen politiikan myötä turvallisuustilanteemme lähialueilla on olennaisesti heikentynyt. Silti elämme ikuisen rauhan Muumilaaksossa. Olisi korkea aika herätä ja vaatia parempaa vastinetta turvallisuustonnille.

//James


Esittämäni mielipiteet ovat omiani, eivätkä ne välttämättä heijasta puolustusvoimien, muun viranomaisen tai minkään ammatti- taikka etujärjestön virallista kantaa.