Lampaita ja verihurttia [Suomen puolustuskyky, osa 5]

Minä lupaan uhrata työni ja elämäni Isänmaalle. En karta työtä, en taistelua, en kärsimyksiä, en kuolemaa tämän lupauksen lunastamiseksi.

Ote kadettilupauksesta

Kuva: Puolustusvoimat, Instagram: @maanpuolustuskorkakoulu

Virkamiehiä vai sotilaita?

Ranskan iskujen myötä on käyty varsin vilkasta ja kriittistä keskustelua puolustusvoimien ammattisotilaiden velvoittamisesta osallistumaan SEU 42.7 mukaiseen avunantovelvoitteen toimeenpanoon.

Terävintä sanan säilää on heiluttanut Aliupseeriliitto, jonka puheenjohtaja Mika Orasen mukaan ”[s]otilas joutuu hyvin yllättävään tilanteeseen, joka voi uhata hänen henkeään, terveyttään ja perheensä toimeentuloa”. Oranen näkee, että aliupseerit saattaisivat joutua huomattavasti kovempiin tehtäviin, kuin mihin he sitoutuivat palvelukseen astuessaan. Tällä näkemyksellä Oranen viestii varsin ikävällä tavalla omilleen ja samalla myös varusmiehille, reserviläisille ja upseereille, että aliupseerin professio on lähtökohtaisesti enemmänkin mukavaa virkamieseloa kuin sotiluutta. Oranen pitää selvänä, että ulkomaantehtävissä henkeen ja terveyteen kohdistuu isoja riskejä ja väittää, että pakko karkottaisi osan ammattisotilaista toisiin töihin. Kyse on siitä mihin sitoutuu. Aliupseeri on palvelukseen astuessaan vain sitoutunut olemaan hyvä virkamies.

Sitoutuminen sotiluuteen on taas valintaprosessin onnistumista tai epäonnistumista. Jos sotiluuteen vähemmän sitoutuneet lähtisivät sen myötä, että tulisi pakko asettaa henkensä alttiiksi Suomen tasavallan etujen puolustamiseksi asevoimin, niin ehkä olisimme enemmän sotilaita ja vähemmän virkamieslampaita sen jälkeen.

Upseeriliitto suhtautuu asiaan maltillisemmin ja katsoo, että tärkeintä olisi selkeästi määritellä keitä pakko koskisi ja tulisiko sen koskea myös esimerkiksi poliiseja eri tilanteissa. Upseeriliiton puheenjohtaja Jari Rantala peräänkuuluttaa velvollisuuden täsmällisyyttä ja yhdenvertaisuutta, joka on hyvä lähtökohta lain valmistelulle.

Kyse onkin loppujen lopuksi siitä miten valtio määrittelee puolustusvoimien sotilaallisen maanpuolustuksen tehtävät. Sodan kuva, sotatekninen kehitys ja Venäjän viimeaikaiset operaatiot tekevät auttamattomasti vanhanaikaiseksi käsityksen, jossa puolustaminen aloitetaan vasta kun toinen on iskenyt useasti ja pidetään omalla alueella. Asevoiman on oltava käyttökelpoinen työkalu kaikissa kriisin vaiheissa ja kaikkialla missä Suomen suvereeneja etuja puolustetaan. Oli se sitten sukellusvenejahtia Ruotsin kanssa, aseellista taistelua Afganistanissa tai vastaamista aseelliseen hyökkäykseen iskemällä syvälle ja kovaa vihollisen alueelle.

Puolustusvoimat ei ole mikä tahansa viranomainen. Puolustusvoimille asetetut vaatimukset ovat ja pysyvät erilaisina verrattuna muihin suuriin valtion viranomaisiin. Upseeri ei koskaan ensisijaisesti saa nähdä itseään valtion virkamiehenä, vaan hänen on aina samaistuttava sotilaiden ja aseellisen taistelun vaatimuksiin.

Håkan Syrén, Ruotsin puolustusvoimien ylipäällikkö, 2004, käännös virheineen minun.

Sekametelisoppaa

Puolustusministeri Jussi Niinistö on puolustaan lähtenyt lyhyiden kommenttien linjalle, jotka eivät oikeastaan kerro mitään.

Keskinäisen avunannon velvoite, siinä on syytä tarkistaa, olisiko pakollisuus uskottavuuden kannalta tarpeellista.

Puolustusministeri Niinistö Ylen aamu-tv:ssä 18. joulukuuta 2015.

Puolustusministeri on onnistunut erottamaan asioita toisistaan ja pilkkomaan niitä mahdottomaksi palapeliksi. Ministerin julkisten lausuntojen ja kirjoitusten perusteella on vaikea saada selkoa siitä, mitä hän tai hallinnonala oikein haluaa.

Suomen puolustusvoimien kantahenkilökunnan osallistuminen kriisinhallintaan on vapaaehtoista, ja näkisin, että se saa jatkossakin olla. Kun palvelussuhteen ehdot ovat kohdallaan, halukkaita kyllä riittää. EU:n keskinäisen avunannon velvoitteen kohdalla on kuitenkin syytä miettiä, olisiko pakollisuus uskottavuuden vuoksi tarpeellista.

Jussi Niinistö blogissaan

Vaikuttaakin siltä, että puolustusministeriö esikuntineen valmistelee hajanaista lakipakettia, joka velvoittaisi ammattisotilaat SEU 42.7 mukaiseen asevoiman käyttöön, mutta ei esimerkiksi mahdollistaisi avunantoa asevoimalla Suomelta Ruotsille tai Ruotsilta Suomelle ja pitäisi kaikki kriisinhallintatehtävät edelleen vapaaehtoisena. Syntyy siis sekametelesoppa, josta kukaan ei saa ongittua haluamaansa.

Muuttoliike sekä Syyrian, Irakin ja ISILin tilanne esillä TP-UTVA:ssa. Kuva: Vnk.

Suomen avunanto Ranskalle on suurimman luokan sumutusta. Valtioneuvoston kanslia ja muu media uutisoivat näkyvästi utvan kokouksista 17., 20. marraskuuta ja 11. joulukuuta, joissa keskusteltiin muun muassa Ranskan pyyntöön vastaamisesta. Kaikki tiedostusvälineet tarttuivat täkyyn ja uutisoivat, että Suomi tukee Ranskaa kaikin käytettävissä olevin keinoin. Tosiasiassa Suomi vastaa ainoastaan Ranskan tukipyynnön jälkimmäiseen osaan, eli lisää osallistumistaan sotilaalliseen kriisinhallintaan, joka on puolustusvoimien kolmas tehtävä. Tasavallan presidentti, ulkoministeriö ja utva ovat kuitenkin tehneet taitavan silmänkääntötempun ja todenneet, että niin Ranskan kuin myös myöhemmin esitetyn Yhdysvaltain avunpyyntöön suoranaisesti osallistua Daeshin vastaiseen taisteluun, vastaa hyvin kriisinhallintaoperaatiomme Irakissa, jossa viitisenkymmentä sotilasta kouluttaa Pohjois-Irakin Erbilissä Peshmerga-joukkoja, jotka taistelevat Daeshia vastaan.

Vastauksena Ranskan pyyntöön Suomi tarjoaa Pohjois-Irakissa olevaan Erbilin koulutusoperaatioon osallistumisen jatkamista ja laajentamista sekä Libanonin UNIFIL-operaatioon osallistumisen laajentamista. (…) [K]eskusteltiin myös Yhdysvaltain pyynnöstä kansainvälisen ISILin vastaisen koalition maille, mukaan lukien Suomelle, lisätä tukeaan ISILin vastaiseen toimintaan. TP-UTVAssa linjattu Erbil-koulutusoperaation jatkaminen ja vahvistaminen on vastaus myös tähän Yhdysvaltain pyyntöön.

VNK viestintäosaston tiedote 666/2015

Selontekojen sietämätön keveys

Euroopan unionin yhteisvastuulauseke ja avunantovelvoite vahvistavat jäsenmaiden keskinäistä solidaarisuutta. Suomi luo valmiudet avun antamiseen ja vastaanottamiseen yhteisvastuulausekkeen ja avunantovelvoitteen mukaisesti.

Velvoitteet yhteisvastuusta ja keskinäisestä avunannosta aseellisessa hyökkäystilanteessa vahvistavat unionin sisäistä turvallisuutta ja jäsenmaiden keskinäistä solidaarisuutta. Kumpikin velvoite tukee myös Suomen turvallisuutta.

VNS 11/2009 Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka 2009

Ranskan avunpyyntö on sikäli hyvä, että se osoittaa selvästi ongelman suomalaisessa päätöksenteossa. Selvityksiä ja selontekoja tehdään. Niiden konsensusta hehkutetaan (ja onneksi myös kritisoidaan), mutta itse keskeinen lainsäädäntövalmistelu ja lainsäädäntötyö jää useimmiten tekemättä, milloin minkäkin ”poliittisen sensitiivisyyden” takia. Varsin kuvaava tässä suhteessa on ulkoministeriön lakiasianjohtajan lausunto koskien Ranskan kahdenkeskeistä avunpyyntöä.

Nykyisen lainsäädäntömme puitteissa voimme tarjota esimerkiksi materiaaliapua ja koulutusta. Lakiluonnos kansainvälisen avun antamisesta ja vastaanottamisesta on tarkoitus saada eduskunnalle alkuvuodesta.

Valmisteluhanketta vetävän ulkoministeriön lakiasianjohtaja Päivi Kaukoranta

Siis mitä?! Viisitoista (15!) vuotta sitten selonteolla hyväksyttiin yksimielisesti, että Suomella tulisi olla kyky ottaa vastaan ulkomaista apua. Walesissa allekirjoitettiin viiime vuonna HNS-sopimus asiasta. Mutta vieläkään ei ole juridista pohjaa!

Samaten kuusi (6) vuotta sitten turvallisuuspoliittisessa selonteossa todettiin monen otteeseen avunantovelvoitteen ja yhteisvastuulausekkeen vahvistavan Suomen turvallisuutta ja olevan luonnollisia. Arkadianmäellä ei mitään ole tapahtunut.

Mahdollisuus luoda tiedustelulainsäädäntö aukesi YYA-ajan päätyttyä jo 90-luvun alussa. Tähän mennessä on nähty yli 21 vuotta hiljaisuutta, välillä diskuteeraamista ja vähän fundeerausta. Mitään ei ole saatu aikaan. Nyt jo Puolustusvoimien tiedustelulaitoksen johto uskaltaa sanoa asiasta suoraan.

Kallis vakuutus

Kyse on loppujen lopuksi siitä, miten valtio näkee ja määrittelee intressinsä, etunsa ja arvonsa sekä näiden turvaamisen. Lukuisat selonteot ja selvitykset ovat tuottaneet ne konkreettiset toimet, joita valtion tulisi tehdä turvallisuuden takaamiseksi. Suomalainen maksaa kokonaisturvallisuudesta yli 1000 euroa vuodessa. Kaikki panostus, joista noin 680 euroa sotilaallisen maanpuolustuksen kuluja on ollut vastikkeetonta tai ainakin vailla raportoitua näyttöä tuotetusta turvallisuudesta. Olisiko viimein tullut aika vaatia toimeenpanoa – niin hallitukselta kuin eduskunnalta. Nykytilanne, jossa selonteoissa linjataan kehitettävät kohteet, mutta mitään ei tehdä on sietämätön. Tarvitaan vastinetta rahoille. Sitä voi ainoastaan vaatia kansa, joka ymmärtää mitä yksilön turvallisuus on ja miten se liittyy valtion turvallisuuteen. Tässä populistisen suhdanneherkän politikan on aika väistyä. Turvallisuus on jokaisen halllitus- ja oppositiopuolueen yhteinen asia, josta ei juuri erimielisyyttä ole. Sopiikin kysyä miksi asianmukaisia lakeja ei säädetä, vaan hallitus ja eduskunta etenevät naurettavin, tempoilevin ja lyhytjänteisin muutoksin, jotka tehdään kuhunkin tilanteeseen sovittaenm siinä vaiheessa, kun housut ovat kintuissa.

Valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle

Suomen perustuslaki 2§

Suomen kansa otti vastuunsa itsenäisenä kansakuntana 1917, 1918, 1939–45. Sen jälkeen kansanvalta on luovutettu kuuliaisesti äänestyslipun pudottamisen myötä avoimena valtakirjana eduskunnalle ja hallitukselle hallintokausien ajaksi, jotka em. tapauksissa ovat yli 20, 14 ja 6 vuoden saamattomuudella osoittaneet kykynsä olla luomatta kansan käskemää turvallisuutta. Luulisi autonomian ajalta periytyvän hallintoalamaisuuden olevan taakse jäänyttä. Aktivismia yhteisukunnassa edustavat lähinnä satunnaisesti demonstroivat ”vihervassarit” ja heitä vastustavat ”äärioikeistolaiset”. Venäjän nykyisen politiikan myötä turvallisuustilanteemme lähialueilla on olennaisesti heikentynyt. Silti elämme ikuisen rauhan Muumilaaksossa. Olisi korkea aika herätä ja vaatia parempaa vastinetta turvallisuustonnille.

//James

---

Esittämäni mielipiteet ovat omiani, eivätkä ne välttämättä heijasta puolustusvoimien, muun viranomaisen tai minkään ammatti- taikka etujärjestön virallista kantaa.

Oikeusvaltion puolustusvoimat

Turvallisuuspoliittinen kevät

Suomen keväästä on tulossa lämmin turvalllisuuspoliittisen keskustelun osalta. Hallitus antaa helmikuussa selontekonsa Islannin ilmavalvonnasta eduskunnalle ja eduskunta alkaa samoihin aikoihin käsitellä Valtioneuvoston turvallisuus- ja puolustuspoliittista selontekoa (VNS). Hyvä näin, koska liian nopea päätös Islannista olisi saattanut törmätä esteisiin ja nopea VNS:n läpinuijiminen olisi tappanut turvallisuuspoliittisen keskustelun. Turvallisuuspoliittisen keskustelun taustalla porisevat Ruotsin valtakunnallinen turvallisuuspoliittinen konferenssi Sälenissa, jossa Naton pääsihteeri Anders Fogh Rasmussen ja Viron ulkoministeri Urmas Paet ottivat voimakkaasti kantaa niin Ruotsiin kuin Suomeenkin. Nämä asiat ovatkin saaneet keskustelun tulille kytemään myös Suomessa.

Seuraan tätä kehitystä lyhyemmillä kirjoituksilla ja teen takaisinkytkentöjä Ruotsin puolustuksen tilanteeseen. Niille, jotka kaipaavat enemmän tietoa ruotsalaisesta turvallisuuspoliittisesta keskustelusta ja Ruotsin puolustusvoimien tilanteesta suosittelen Skipperin blogia.

Oikeusvaltio Suomi, operaatio Islanti

Sotilaalliselta kannalta katsottuna Islannin ilmapuolustukseen osallistuminen olisi helppo ja ehkä jopa tylsä operaatio muiden joukossa. Tapauksena Islanti on kuitenkin oikeudellisesti kimurantti. Olen aikaisemmin kertonut Suomen ja Ruotsin puolustusvoimien oikeudellisen perusteiden eroavaisuuksista. Suomen puolustusvoimilla ei ole mitään asiaa valtakunnan rajojen ulkopuolelle muussa kuin sotilaallisen kriisinhallinnan tehtävissä.

Islanti on kansainvälinen velvoite, josta päätetään perustuslain 93 § mukaisesti. Kutsumalla operaatiota harjoitukseksi (Peacetime Preparedness Mission) päästään kuin koira veräjästä; harjoittelu ilman laajempia merkityksiä tai seuraamuksia saanee eduskunnan tuen. Tarkasteltaessa asiaa suppeammin ja pidättäydyttäessä oikeusvaltioperiaatteessa, voidaan todeta että päätöksen osallistumisesta voi ainoastaan toteuttaa toimivaltainen viranomainen. Tällaista lakiin kirjattua toimivaltaa ei puolustusvoimilla ole. Tarvitaan siis säädösvalmistelu. Sotilaallisen kriisinhallinnan ulkopuolelle jäävien kansainvälisten operaatioiden problematiikka on esillä hallitusohjelmassa ja VNS:ssa, mutta into ongelman ratkaisemiseksi on laimeaa. Ongelmamme ei ole kyky ulkopuolisen avun vastaanottamiseen tai antamiseen, vaan oikeus ylipäätään olla vieraan valtion maaperällä. Olisi luonnollista että Suomessa – Ruotsin tavoin – annettaisiin puolustusvoimille tehtäväksi maan puolustamisen lisäksi edistää Suomen etuja ja suomalaisten turvallisuutta niin kotimaassa kuin valtakunnan rajojen ulkopuolellakin.

Helppo ratkaisu Islannin ja VNS:n suhteen jättää puolustusvoimat vaille sitä mandaattia, jonka se tarvitsee vastatakseen nykyisiin ja tuleviin uhkiin. Se merkitsee myös sitä että meidän ei tarvitse testata äärimmäisen yksipuolista solidaarisuuslausekettamme. Ruotsin ”toivotaan”-klausuuli herättää hilpeyttä ja vaikuttaa aivan pöhköltä, mutta oma lausekkeemme tarkoittaa, että otamme mielellämme apua vastaan, mutta avun antamiselle on olemassa varsin kätevä tekosyy.

Valmiina tuntemattomiin uhkiin?

Jätän pohjoismaiset argumentit sikseen ja yritän toisin sanoin selittää miksi jämäkkä mandaatti on tarpeen. (Huomis)päivän trendi on kyberturvallisuus. Se on hyvä esimerkki moniulotteisista, arvaamattomista ja rajat ylittävistä tulevaisuuden uhista. Kyberavaruudessa tapahtuva toiminta, esim. tietoverkkotiedustelu vaatii selkeän lakiin kirjatun mandaatin. Voitasiin tietysti ajatella että tiedustelutoiminta on niin salaista, että se vakoiluromaanien tavoin, tarvittaessa toimii harmaalla alueella lain ulkopuolellakin. Tällaista ajattelua ei ole kovin vaikeaa tyrmätä. Yhdysvaltain turvallisuusvirnaomaisille 9-11 jälkeen myönnetyt epätavallisen laajat valtuudet ja niiden ikävimmät seuraukset ovat hyvä varoittava esimerkki. Puolustusvoimat voi ainoastaan toimia sen oikeusjärjestyksen puitteissa, jota se puolustaa. Kaikki muu olisi absurdia. Mielivaltaista ja laitonta toimintaa ei voi eikä saa olla.

“Käyttökelpoinen, joustava ja soveltuva kyky.

Puolustusvoimilla tulee kaikissa konflktin vaiheissa (ja riittävän ajoissa) olla kyky toteuttaa tehtävänsä. Kyseessä on loppujen lopuksi poliittisen toimintavapauden hankkiminen ja ylläpitäminen. Toimintavapaudessa on paljolti kyse informaatiosta. Nykyinen lainsäädäntömme ei mahdollista toimintaa rajojen ulkopuolella rauhan aikana tai korotetun valmiuden aikana. Ratkaisukohta, jossa on tehtävä päätös kybertoimista toisen valtion alueella, tulee liian myöhään ja taso, jolla päätös tehdään on liian korkea. Todennäköisenä seurauksena tästä on toimintavapauden astettainen romahtaminen sitä mukaa kun vastustaja suojautuu, ”kovettaa” kyberpuolustuksena ja tempaa aloitteen hyökkäyksellisillä kyberoperaatioilla. Kyky toimia tehokkaasti kyberavaruudessa ja fyysisellä taistelukentällä vaatii lain, joka antaa selkeän tehtävä puolustaa Suomea. Myös valtakunnan rajojen ulkopuolella.

Yhtäältä kyse on pelotteesta, jota tehostetaan laajentamalla aluetta jota valvomme ja tiedustelemme. Mahdollisessa Itämeri-kriisissä käyttäisimme varmasti mielellämme kansainvälistä aluetta ja Ruotsin aluetta tilanteen seurantaan. Ruotsinkin voitaisiin ajatella haluavan syventää aluetta, jolta se hakee tietoja. Samalla tavalla kuin Itä-Suomessa harjoittelevan ruotsalaisen mekanisoidun taisteluosaston voitaisiin ajatella nostavan kynnystä maahyökkäykseen voidaan myös ajatella, että merkittävästi kasvanut kyky hankkia ennakkovaroitus kyberavaruudesta nostaisi kynnystä strategiseen iskuun.

Toisaalta kyse on pelisääntöjen luomisesta. Ilman lakimuutoksia ajaudumme pian kyberavaruuden harmaalle alueelle, jossa ei oikein ole selvää mitä kyberpuolustus voi tehdä, mitä sen pitää tehdä ja mitä se missään nimessä ei saa tehdä. Mahdollistamalla kyberoperaatiot lailla saamme käyttökelpoisen, joustavan ja soveltuvan kyvyn, joka skaalautuu myös tuntemattomien uhkien torjuntaan.

Tulevaisuuden turvalllisuusympäristössä korostuvat poliittisen keinovalikoiman lisäksi sotilaallisten keinojen käytettävyys kaikissa konfliktin vaiheissa. Suomalainen myöntyväisyys hyökkäysaseita koskeville rajoituksille on lähes 70 vuotta vanha anakronismi, joka on yhtä pahasti irti nykypäivän poliittisista ja sotilaallisista realiteeteista kuin Molotovin cocktaili.

Rättsstatens försvarsmakt

Säkerhetspolitisk vår

Det är bäddat för en intressant säkerhetspolitisk diskussion i Finland. Regeringen ger snart sin redogörelse till riksdagen om Islandinsatsen och riksdagen börjar samtidigt behandla Statsrådets redogörelse för Finlands säkerhets- och försvarspolitik (VNS). Bra så, för ett alltför förhastat beslut om Island kunde ha stött på höga hinder och ett alltför snabbt genomklubbbande av VNS hade dödat all säkerhetspolitisk debatt. Med den svenska rikskonferensen i Sälen som bakgrund, kraftiga ställningstagande av Natos generalsekreterare Anders Fogh Rasmussen och Estlands utrikesminister Urmas Paet, så borde även den försiktiga finska debatten fatta eld börja glöda.

Jag ska följa med denna utveckling med kortare inlägg och göra flera återkopplingar till det svenska försvarets läge. För dem som är riktigt hungriga efter information om den svenska säkerhetspolitiska debatten rekommenderar jag i synnerhet Skippers blogg.

Rättsstat Finland, insats Island

Militärer tycker kanske att Island vore en enkel och lite trist insats bland andra. Fallet Island är dock problematiskt från en rättslig synpunkt. Betydligt svårare än vår insats i Afghanistan. Jag har tidigare belyst skillnader i rättsliga grunder för finsk och svensk försvarsmakt. Den finska försvarsmakten har inte enligt lag som uppgift att i fredstid göra något annat utanför rikets gränser än krishantering.

Island är en internationell förpliktelse som avgörs enligt grundlagens 93 §. Kallar vi insatsen för en övning (Peacetime Preparedness Mission), så blir det hela förstås enkelt; en ”övningsinsats” utan framtida implikationer lär få riksdagens stöd. Ser vi snävare på Island och håller fast vid rättsstatsprincipen, så kan ett beslut om deltagande endast verkställas av en myndighet som har ett lagligt mandat för uppdraget. Det har inte försvarsmakten. Det krävs alltså en författningsberedning. Problematiken med internationella insatser, som inte faller inom ramen för militär krishantering lyfts fram i VNS, men viljan att på riktigt ta itu med frågan verkar vara sval. Vårt problem är inte förmågan att ge eller ta emot hjälp, utan rätten att överhuvudtaget göra något på främmande mark. Det vore naturligt att – liksom Sverige – ge försvarsmakten den nya uppgiften att försvara Finland  samt främja säkerhet och finska intressen både i Finland och utanför rikets gränser.

Om vi tar den lätta utvägen blir vi utan en ny lag, som skulle ge försvarsmakten det mandat som behövs för att bekämpa nutida och framtida hot. Den lätta utvägen betyder också att vi inte ännu behöver pröva vår ytterst ensidiga solidaritetsförklaring. Den svenska ”hoppas”-solidaritetsförklaringen kan verka helt galen. Vår förklaring betyder att vi gärna tar emot hjälp, men har placerat ett bekvämt och praktiskt hinder för att bistå någon annan.

Beredda för ”unknown unknows”?

Istället för att argumentera nordism, så ska jag försöka förklara varför ett robust mandat har direkt bäring på vårt framtida försvar. (Morgon)dagens trend är cybersäkerhet. Cybersäkerhet tjänar som ett bra exempel på hur komplexa, oförutsägbara och gränslösa 😉 framtidens hot är. För att kunna bedriva t.ex. inhämtning av underättelser via i cyberrymden krävs ett mandat förankrat i lag. Vi kunde kanske tänka oss att underrättelseverksamheten är så hemlig att den vid behov och tillfälle även opererar utom lag, som i de bästa spionböckerna. Argument mot detta är inte svåra att framföra. Ta som exempel de extraordinärä befogenheter som givits underrättelsetjänster i USA efter 9-11 och de tristare följderna av dessa. Det står klart att försvarsmakten endast kan agera inom ramen för den rättsordning den värnar. Allt annat vore absurdt. Undantag finns kanske i  särfall som inte är klart reglerade, men utomrättslig verksamhet kan och får inte existera.

“Tillgänglig, flexibel och användbar förmåga.

Därför ska vi ha förmågan att i hela konfliktspektret (och helst i ett tidigt skede) lösa vår uppgift; säkra folkets livsbetingelser. Det handlar om att ge vår politiska ledning handlingsfrihet. Handlingsfrihet handlar mycket om information. Vår nuvarande lagstiftning medger inte verksamhet utanför landets gränser i fredstid eller under höjd beredskap. Beslutspunkten för att i cyberrymden börja agera på annan stats område kommer för sent i konfliktspektret och beslutsnivån är hög. Sannolikt försämras handlingsfriheten hos vår politiska ledning successivt, alltt efter att motståndaren skyddar sig och härdar sitt cyberförsvar och tar initiativet med offensiva operationer. Om vi vill vara effektiva både i det fysiska stridsrummet och cyberrymden, så behöver vi en lag som ger oss det tydliga uppdraget att försvara Finland även utanför rikets gränser.

Å ena sidan handlar det om att avskräcka angrepp, genom att redan vid påtryckning utöka det område vi spanar och bevakar. Vi skulle säkert mer än gärna nyttja svenskt och internationellt område för att hålla koll på läget vid en Östersjökonflikt. Sverige kunde likaså förväntas ha intresse av att inhämta underrättelser från ett djupare område. På samma sätt som man kunde tänka sig att en svensk mekaniserad stridsgrupp på övning i östra Finland eller finsk trupp på Gotland vid rätt tillfälle kunde bidra till att höja tröskeln för angrepp, kan man också resonera att en förbättrad förmåga att skaffa förvarning kunde avskräcka strategiska angrepp.

Å andra sidan handlar det om att ge mandat och skapa regler för operationer i cyberrymden. Om vi inte ändrar på vår lag hamnar vi lätt i en gråzon där det inte riktigt är klart vad cyberförsvaret kan, måste och absolut inte får göra. Genom att i lag ge möjlighet till (och reglera) operationer i cyberrymden, så får vi en tillgänglig, flexibel och användbar 😉 förmåga, som kan anpassas för att möta både kända och okända hot.

I den framtida omvärlden är det av högsta vikt att vi förutom politiska medel har alla militära verktyg till vårt förfogande i hela konfliktspektret. Finsk undfallenhet inför militära operationer utanför rikets gränser har 70-åriga rötter, men avspeglar inte längre politiska eller militära realiteter.

Ruotsin asia ei ole Suomen

Tämä on käännös Ruotsin suosituimman yhteiskuntabloggaajan Lars Wilderängin kirjoituksesta ”Sveriges sak är inte Finlands” Cornucopia?-blogissa. Kannattaa katsoa myös Yle TV 1:n puoli yhdeksän uutiset (14 tammikuuta), jossa aihetta käsiteltiin aika laajasti. Käännös virheineen on minun laatimani.

Detta är en reblog av Lars Wilderängs inlägg på hans blogg Cornucopia?, som är Sveriges överlägset mest populära samhällsblogg. Jag återger inlägget här för att det handlar om ”den finsk-svenska försvarspakten” som blivit så brinnande aktuell idag. Se gärna halv nians nyheter på finska TV 1 (14 januari) för att få en bra överblick av debatten. Översättningen till finska är min och likaså de fel och nyanser som finns.

Lars Wilderäng kirjoitti tammikuun 14. päivänä 2013 blogissaan Cornucopia?:

Suomalaisen Hufvudstadsbladetin (Hbl) julkaisemasta artikkelista, on Ruotsiin mediaan kulovalkean tavoin levinnyt käsitys siitä, että Suomi tulisi Ruotsin turvaksi, jos maa joutuisi sellaisen rajoitetun sotilaallisen hyökkäyksen kohteeksi, jota vastaan viikon puolustuskyky on olemassa vasta 2019 ja silloinkin monien kuukausien valmistelun jälkeen. Esimerkiksi jos vihollinen kirjallisesti ilmoittaa ottavansa haltuun Gotlannin 3–6 kuukauden kuluttua.

Ajatus siitä, että suomalaiset rientäisivät avuksemme on puolustusministeri Carl Haglundin antaman haastattelun ylitulkintaa, ainakin mitä tulee Bonnierin/Dagens Nyheterin (DN) otsikointiin.

Se mitä Hbl:lle sanottiin, mutta mitä ei DN toista on m.m. seuraavaa:

”Todennäköistä kylläkin on, että Suomi tavalla tai toisella tukisi Ruotsia myös sotilaallisesti.”

Tämä ei siis todennäköisesti tarkoita sitä, että Suomi julistaisi liikekannallepanon lähettääksen 300 000 miestänsä Ruotsiin, vaan voisi pikemminkin, tavalla tai toisella, merkitä tutkahavaintojen, signaalitiedustelun ja tiedustelutietojen vaihtoa tai muuta passiivista apua, esimerkiksi haavoittuneiden vastaanottoa Ruotsin terveydenhuollon luhistuttua.

Joukon lähettämistä ei missään mainita. Mutta luonnollisesti ruotsalaiset poliitikot ylitulkitsevat lausuntoa. Arvatenkin maltilliset kokoomuspoliitikot (moderaterna) sanovat, että tämä osoittaa Ruotsin yksipuolisen solidaarisuuslausekkeen käytännön toimivuuden.

Sallikaa minun epäillä.

---

Sveriges sak är inte Finlands

Från en artikel i finska Huvudstadsbladet, HBL, har det nu gått en löpeld genom svensk media om att finnarna skulle komma till svensk hjälp om Sverige drabbades av ett begränsat militärt anfall av den typ som vi först 2019, med flera månaders förberedelser, kan klara av i en vecka. T ex om lede fi skriftligen berättar att hin tänker besätta Gotland om 3 – 6 månader.

Att finnarna skulle komma till vår hjälp är dock en rejäl övertolkning av den finska intervjun med den finske försvarsministern Carl Haglund, åtminstone vad det gäller rubriksättningen hos Bonnier/DN.

Vad som sades till HBL, men inte citeras av DN är bland annat följande:

”Det är nog sannolikt att Finland på ett eller annat sätt skulle stödja Sverige också militärt.”

Det betyder alltså sannolikt inte att Finland skulle mobilisera för att skicka sina 300 000 man till Sverige, utan på ett eller annat sätt kan innebära utbyte av radaruppgifter, signalspaning och underrättelser eller annan passiv hjälp, t ex att man kan ta emot sårade och skadade när den svenska sjukvården ganska snabbt kollapsar.

Att skicka trupp nämns inte någonstans. Men naturligtvis övertolkas uttalandet av svenska politiker. Gissningsvis kommer (m)oderaterna säga att detta visar att Sveriges ensidiga solidaritetsdoktrin fungerar i verkligheten.

Tillåt mig tvivla.