Lampaita ja verihurttia [Suomen puolustuskyky, osa 5]

Minä lupaan uhrata työni ja elämäni Isänmaalle. En karta työtä, en taistelua, en kärsimyksiä, en kuolemaa tämän lupauksen lunastamiseksi.

Ote kadettilupauksesta

Kuva: Puolustusvoimat, Instagram: @maanpuolustuskorkakoulu
Kuva: Puolustusvoimat, Instagram: @maanpuolustuskorkakoulu

Virkamiehiä vai sotilaita?

Ranskan iskujen myötä on käyty varsin vilkasta ja kriittistä keskustelua puolustusvoimien ammattisotilaiden velvoittamisesta osallistumaan SEU 42.7 mukaiseen avunantovelvoitteen toimeenpanoon.

Terävintä sanan säilää
on heiluttanut Aliupseeriliitto, jonka puheenjohtaja Mika Orasen mukaan ”[s]otilas joutuu hyvin yllättävään tilanteeseen, joka voi uhata hänen henkeään, terveyttään ja perheensä toimeentuloa”. Oranen näkee, että aliupseerit saattaisivat joutua huomattavasti kovempiin tehtäviin, kuin mihin he sitoutuivat palvelukseen astuessaan. Tällä näkemyksellä Oranen viestii varsin ikävällä tavalla omilleen ja samalla myös varusmiehille, reserviläisille ja upseereille, että aliupseerin professio on lähtökohtaisesti enemmänkin mukavaa virkamieseloa kuin sotiluutta. Oranen pitää selvänä, että ulkomaantehtävissä henkeen ja terveyteen kohdistuu isoja riskejä ja väittää, että pakko karkottaisi osan ammattisotilaista toisiin töihin. Kyse on siitä mihin sitoutuu. Aliupseeri on palvelukseen astuessaan vain sitoutunut olemaan hyvä virkamies.

Sitoutuminen sotiluuteen on taas valintaprosessin onnistumista tai epäonnistumista. Jos sotiluuteen vähemmän sitoutuneet lähtisivät sen myötä, että tulisi pakko asettaa henkensä alttiiksi Suomen tasavallan etujen puolustamiseksi asevoimin, niin ehkä olisimme enemmän sotilaita ja vähemmän virkamieslampaita sen jälkeen.

Upseeriliitto suhtautuu asiaan maltillisemmin ja katsoo, että tärkeintä olisi selkeästi määritellä keitä pakko koskisi ja tulisiko sen koskea myös esimerkiksi poliiseja eri tilanteissa. Upseeriliiton puheenjohtaja Jari Rantala peräänkuuluttaa velvollisuuden täsmällisyyttä ja yhdenvertaisuutta, joka on hyvä lähtökohta lain valmistelulle.

Kyse onkin loppujen lopuksi siitä miten valtio määrittelee puolustusvoimien sotilaallisen maanpuolustuksen tehtävät. Sodan kuva, sotatekninen kehitys ja Venäjän viimeaikaiset operaatiot tekevät auttamattomasti vanhanaikaiseksi käsityksen, jossa puolustaminen aloitetaan vasta kun toinen on iskenyt useasti ja pidetään omalla alueella. Asevoiman on oltava käyttökelpoinen työkalu kaikissa kriisin vaiheissa ja kaikkialla missä Suomen suvereeneja etuja puolustetaan. Oli se sitten sukellusvenejahtia Ruotsin kanssa, aseellista taistelua Afganistanissa tai vastaamista aseelliseen hyökkäykseen iskemällä syvälle ja kovaa vihollisen alueelle.

Puolustusvoimat ei ole mikä tahansa viranomainen. Puolustusvoimille asetetut vaatimukset ovat ja pysyvät erilaisina verrattuna muihin suuriin valtion viranomaisiin. Upseeri ei koskaan ensisijaisesti saa nähdä itseään valtion virkamiehenä, vaan hänen on aina samaistuttava sotilaiden ja aseellisen taistelun vaatimuksiin.

Håkan Syrén, Ruotsin puolustusvoimien ylipäällikkö, 2004, käännös virheineen minun.

Sekametelisoppaa

Puolustusministeri Jussi Niinistö on puolustaan lähtenyt lyhyiden kommenttien linjalle, jotka eivät oikeastaan kerro mitään.

Keskinäisen avunannon velvoite, siinä on syytä tarkistaa, olisiko pakollisuus uskottavuuden kannalta tarpeellista.

Puolustusministeri Niinistö Ylen aamu-tv:ssä 18. joulukuuta 2015.

Puolustusministeri on onnistunut erottamaan asioita toisistaan ja pilkkomaan niitä mahdottomaksi palapeliksi. Ministerin julkisten lausuntojen ja kirjoitusten perusteella on vaikea saada selkoa siitä, mitä hän tai hallinnonala oikein haluaa.

Suomen puolustusvoimien kantahenkilökunnan osallistuminen kriisinhallintaan on vapaaehtoista, ja näkisin, että se saa jatkossakin olla. Kun palvelussuhteen ehdot ovat kohdallaan, halukkaita kyllä riittää. EU:n keskinäisen avunannon velvoitteen kohdalla on kuitenkin syytä miettiä, olisiko pakollisuus uskottavuuden vuoksi tarpeellista.

Jussi Niinistö blogissaan

Vaikuttaakin siltä, että puolustusministeriö esikuntineen valmistelee hajanaista lakipakettia, joka velvoittaisi ammattisotilaat SEU 42.7 mukaiseen asevoiman käyttöön, mutta ei esimerkiksi mahdollistaisi avunantoa asevoimalla Suomelta Ruotsille tai Ruotsilta Suomelle ja pitäisi kaikki kriisinhallintatehtävät edelleen vapaaehtoisena. Syntyy siis sekametelesoppa, josta kukaan ei saa ongittua haluamaansa.

Muuttoliike sekä Syyrian, Irakin ja ISILin tilanne esillä TP-UTVA:ssa. Kuva: Vnk.

Suomen avunanto Ranskalle on suurimman luokan sumutusta. Valtioneuvoston kanslia ja muu media uutisoivat näkyvästi utvan kokouksista 17., 20. marraskuuta ja 11. joulukuuta, joissa keskusteltiin muun muassa Ranskan pyyntöön vastaamisesta. Kaikki tiedostusvälineet tarttuivat täkyyn ja uutisoivat, että Suomi tukee Ranskaa kaikin käytettävissä olevin keinoin. Tosiasiassa Suomi vastaa ainoastaan Ranskan tukipyynnön jälkimmäiseen osaan, eli lisää osallistumistaan sotilaalliseen kriisinhallintaan, joka on puolustusvoimien kolmas tehtävä. Tasavallan presidentti, ulkoministeriö ja utva ovat kuitenkin tehneet taitavan silmänkääntötempun ja todenneet, että niin Ranskan kuin myös myöhemmin esitetyn Yhdysvaltain avunpyyntöön suoranaisesti osallistua Daeshin vastaiseen taisteluun, vastaa hyvin kriisinhallintaoperaatiomme Irakissa, jossa viitisenkymmentä sotilasta kouluttaa Pohjois-Irakin Erbilissä Peshmerga-joukkoja, jotka taistelevat Daeshia vastaan.

Vastauksena Ranskan pyyntöön Suomi tarjoaa Pohjois-Irakissa olevaan Erbilin koulutusoperaatioon osallistumisen jatkamista ja laajentamista sekä Libanonin UNIFIL-operaatioon osallistumisen laajentamista. (…) [K]eskusteltiin myös Yhdysvaltain pyynnöstä kansainvälisen ISILin vastaisen koalition maille, mukaan lukien Suomelle, lisätä tukeaan ISILin vastaiseen toimintaan. TP-UTVAssa linjattu Erbil-koulutusoperaation jatkaminen ja vahvistaminen on vastaus myös tähän Yhdysvaltain pyyntöön.

VNK viestintäosaston tiedote 666/2015

Selontekojen sietämätön keveys

Euroopan unionin yhteisvastuulauseke ja avunantovelvoite vahvistavat jäsenmaiden keskinäistä solidaarisuutta. Suomi luo valmiudet avun antamiseen ja vastaanottamiseen yhteisvastuulausekkeen ja avunantovelvoitteen mukaisesti.

Velvoitteet yhteisvastuusta ja keskinäisestä avunannosta aseellisessa hyökkäystilanteessa vahvistavat unionin sisäistä turvallisuutta ja jäsenmaiden keskinäistä solidaarisuutta. Kumpikin velvoite tukee myös Suomen turvallisuutta.

VNS 11/2009 Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka 2009

Ranskan avunpyyntö on sikäli hyvä, että se osoittaa selvästi ongelman suomalaisessa päätöksenteossa. Selvityksiä ja selontekoja tehdään. Niiden konsensusta hehkutetaan (ja onneksi myös kritisoidaan), mutta itse keskeinen lainsäädäntövalmistelu ja lainsäädäntötyö jää useimmiten tekemättä, milloin minkäkin ”poliittisen sensitiivisyyden” takia. Varsin kuvaava tässä suhteessa on ulkoministeriön lakiasianjohtajan lausunto koskien Ranskan kahdenkeskeistä avunpyyntöä.

Nykyisen lainsäädäntömme puitteissa voimme tarjota esimerkiksi materiaaliapua ja koulutusta. Lakiluonnos kansainvälisen avun antamisesta ja vastaanottamisesta on tarkoitus saada eduskunnalle alkuvuodesta.

Valmisteluhanketta vetävän ulkoministeriön lakiasianjohtaja Päivi Kaukoranta

Siis mitä?! Viisitoista (15!) vuotta sitten selonteolla hyväksyttiin yksimielisesti, että Suomella tulisi olla kyky ottaa vastaan ulkomaista apua. Walesissa allekirjoitettiin viiime vuonna HNS-sopimus asiasta. Mutta vieläkään ei ole juridista pohjaa!

Samaten kuusi (6) vuotta sitten turvallisuuspoliittisessa selonteossa todettiin monen otteeseen avunantovelvoitteen ja yhteisvastuulausekkeen vahvistavan Suomen turvallisuutta ja olevan luonnollisia. Arkadianmäellä ei mitään ole tapahtunut.

Mahdollisuus luoda tiedustelulainsäädäntö aukesi YYA-ajan päätyttyä jo 90-luvun alussa. Tähän mennessä on nähty yli 21 vuotta hiljaisuutta, välillä diskuteeraamista ja vähän fundeerausta. Mitään ei ole saatu aikaan. Nyt jo Puolustusvoimien tiedustelulaitoksen johto uskaltaa sanoa asiasta suoraan.

Kallis vakuutus

Kyse on loppujen lopuksi siitä, miten valtio näkee ja määrittelee intressinsä, etunsa ja arvonsa sekä näiden turvaamisen. Lukuisat selonteot ja selvitykset ovat tuottaneet ne konkreettiset toimet, joita valtion tulisi tehdä turvallisuuden takaamiseksi. Suomalainen maksaa kokonaisturvallisuudesta yli 1000 euroa vuodessa. Kaikki panostus, joista noin 680 euroa sotilaallisen maanpuolustuksen kuluja on ollut vastikkeetonta tai ainakin vailla raportoitua näyttöä tuotetusta turvallisuudesta. Olisiko viimein tullut aika vaatia toimeenpanoa – niin hallitukselta kuin eduskunnalta. Nykytilanne, jossa selonteoissa linjataan kehitettävät kohteet, mutta mitään ei tehdä on sietämätön. Tarvitaan vastinetta rahoille. Sitä voi ainoastaan vaatia kansa, joka ymmärtää mitä yksilön turvallisuus on ja miten se liittyy valtion turvallisuuteen. Tässä populistisen suhdanneherkän politikan on aika väistyä. Turvallisuus on jokaisen halllitus- ja oppositiopuolueen yhteinen asia, josta ei juuri erimielisyyttä ole. Sopiikin kysyä miksi asianmukaisia lakeja ei säädetä, vaan hallitus ja eduskunta etenevät naurettavin, tempoilevin ja lyhytjänteisin muutoksin, jotka tehdään kuhunkin tilanteeseen sovittaenm siinä vaiheessa, kun housut ovat kintuissa.

Valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle

Suomen perustuslaki 2§

Suomen kansa otti vastuunsa itsenäisenä kansakuntana 1917, 1918, 1939–45. Sen jälkeen kansanvalta on luovutettu kuuliaisesti äänestyslipun pudottamisen myötä avoimena valtakirjana eduskunnalle ja hallitukselle hallintokausien ajaksi, jotka em. tapauksissa ovat yli 20, 14 ja 6 vuoden saamattomuudella osoittaneet kykynsä olla luomatta kansan käskemää turvallisuutta. Luulisi autonomian ajalta periytyvän hallintoalamaisuuden olevan taakse jäänyttä. Aktivismia yhteisukunnassa edustavat lähinnä satunnaisesti demonstroivat ”vihervassarit” ja heitä vastustavat ”äärioikeistolaiset”. Venäjän nykyisen politiikan myötä turvallisuustilanteemme lähialueilla on olennaisesti heikentynyt. Silti elämme ikuisen rauhan Muumilaaksossa. Olisi korkea aika herätä ja vaatia parempaa vastinetta turvallisuustonnille.

//James


Esittämäni mielipiteet ovat omiani, eivätkä ne välttämättä heijasta puolustusvoimien, muun viranomaisen tai minkään ammatti- taikka etujärjestön virallista kantaa.

Rajanvetoa [Suomen puolustuskyky, osa 4]

Turkki ja Venäjä

Pilot parachuting from downed Su-24. Source: Algeria latest news
Ohjaaja pelastautuu pudotetusta Su-24 -koneesta laskuvarjolla. Lähde: Algeria latest news.

Turkki pudotti marraskuun 24. päivänä venäläisen Su-24 rynnäkköhävittäjän, joka loukkasi sen ilmatilaa. Kyseessä oli vähintään kahden aikaisemman todennetun loukkauksen ja usean tilanteessa annetun varoituksen seurauksena tehty päätös. Kyse oli rajanvedosta. Yhtäältä Turkki veti itsenäisenä valtiona rajansa selvästi. Turkin alueellisen koskemattomuuden turvaaminen meni kaiken muun edelle. Venäjä käyttää vapaasti Irakin, Iranin ja kontrolloidusti myös Israelin ilmatilaa Syyria operaatiossaan. Turkin osalta panoksena ovat myös aluevedet. Venäjä tunkee sille elintärkeän ja erittäin kapean Bosporin salmen kautta Mustalta mereltä Välimerelle ja Yhdysvaltain kanssa on myös neuvoteltu ilmatilan käytöstä Syyrian operaatiossa. Nato ei kuitenkaan sanele mitään jäsenmailleen ilman yksimielisyyttä. Turkki veti omat rajansa ja teki samalla merkittävän rajanvedon Naton puolesta; Venäjä sai tietää, että se ei ole oman narratiivinsa mukainen Naton rinnalla Syyriassa Daeshia vastaan taisteleva liittolainen, vaan konfliktin erillinen osapuoli, joka touhuaa omiaan muille ja alueelliselle turvallisuudelle riskialttiilla tavalla. Naton pääsihteeri painotti malttia ja presidentti Erdoğan pyysi Putinia tapaamiseen. Tylyjä olivat Venäjän federaation presidentin sanat tapaamisessa tapahtumapäivänä Jordanian kuninkaan kanssa, mutta nopeasti koolle kutsuttuun G20-tapaamiseen tuleminen ja Turkin presidentti Erdoğanin tapaaminen osoitti, että Venäjäkin ymmärtää, että kyseessä on paljon Turkkia suurempi asia. Sotilasliitto Nato onkin aloittanut tunnustelut Nato-Venäjä -neuvoston herättämiseksi horroksestaan.

Ilmatilaloukkauksia äärimmäisen kapeilla alueilla pohdittaessa on hyvä myös miettiä rajanvetoja. Suomenlahti on kapea ränni ja Venäjän koneet ovat loukanneet Suomen ilmatilaa. Lukumäärä ja sen muutos ei ole tilastollisesti kovin merkittävä, mutta ydinkysymys on miksi Venäjä kiertää epämukavuutta aiheuttavat luonnonilmiöt pohjoisen kautta ja miksi Suomen alueelle tehdyt loukkaukset jatkuvat niin pitkälle ja syvään? Suomi on harvoja, ellei jopa ainoa, Itämeren valtioista, joka ei julkisesti ole kutsunut Venäjän suurlähettilästä puhutteluun ilmatilaloukkausten takia. Ruotsi vaati välittömästi selvitystä niin Venäjän kuin Yhdysvaltainkin suurlähettiläiltä, kuten myös Viro, joka on heti julkaissut kaikki ilmatilan loukkaukset. Oikeuspositivistinen normeja rakastava Suomi on usein tyytynyt toteamaan, että rajavartiolaitos selvittää asiaa ja että Suomi on pyytänyt selvitystä venäläisiltä viranomaisilta.

Suomi ja Ranska

Helsingin Mannerheimintiellä sijaitseva hotelli Scandic otti näkyvästi osaa Ranskan suruun. (KUVA: IS / Tatu Paulaharju). Lähde: IS – ”Maailmalla merkkirakennukset on valaistu Ranskan väreillä – Helsingin keskustassa vain yksi”.

Suomessa on noussut kohu Ranskan SEU 42.7 mukaisesta sotilaallisen tuen pyynnöstä. Tasavallan presidentti antoi juristin lausunnon asiasta ja Ulkopoliittisen instituutin johtaja Teija Tiilikainen tuki presidentti Niinistöä pukemalla uuteen kuosiin jo kertaalleen selvittämäänsä Lissabonin sopimusta. Erittäin hyvä ja ajankohtainen päivitys, joka on syytä lukea, aloittaen vuoden 2008 selvityksestä. Samalla Suomi lainasi Ruotsin vuoden 2009 puolustuspäätösten vahvaa solidaarisuuslausumaa ja päivitti näin ollen omaa vuoden 2012 selontekonsa solidaarisuuslausumaa kaatopykälineen. Taisivat tekstit mennä jossain sekaisin tai sitten kyseessä oli nopeasti alulle laitetun lainmuutoksen pohjustamista.

Suomi toimii siten kuin se toivoisi toimittavan itseään kohtaan. Suomi tukee Ranskaa käytettävissään olevin keinoin.

Suomen hallitus 2015

Ruotsi toimii turvallisuussitoumusten syventämiseksi. Se on omalta osaltaan todennut, ettei jää passiiviseksi, mikäli toista EU-maata tai Pohjoismaata kohtaa katastrofi tai hyökkäys. Ruotsi odottaa, että EU-maat ja Pohjoismaat tekevät samoin, mikäli Ruotsiin kohdistuu katastrofi tai hyökkäys.

Ruotsin solidaarisuuslausuma kirjattuna VNS selontekoon 5/2012

Suomi haluaa nyt muuttaa lakiaan siten, että SEU 42.7 mukaisen sotilaallisen avunantovelvoitteen täyttäminen tulisi mahdolliseksi. On puhuttu jonkinlaisesta harmonisoinnista ja todennäköistä on, että tähän rasvattomaan maitoon ja suolattoman voin malliin jäädään. Samalla kuitenkin puolustusministeri Jussi Niinistö puhui tähän liittyvistä asioista, josta ainakin asiaan hieman paremmin vihkiytyneille selviää mistä todella on kyse.

Jatkosodan haamu

Kenraali Ehrfurth käymässä kenraali Talvelan luona jakamassa rautaristejä. Naamoila, 6. lokakuuta 1941. Kuva: Vänr K Borg. Lähde: SA-kuva.
Kenraali Ehrfurth käymässä kenraali Talvelan luona jakamassa rautaristejä.
Naamoila, 6. lokakuuta 1941. Kuva: Vänr K Borg. Lähde: SA-kuva.

Suomessa valtakunnan raja on edelleen määräävä puolustusratkaisussa. Tätä faktaa ei ole muuttanut sodan kuvan ja siihen liittyvä sotatekninen kehitys – erityisesti konventionaalisen kaukovaikuttamisen kehitys, eikä edes se, että Suomi itse hankkii vuoteen 2025 mennessä aikamoisen arsenaalin kaukovaikuttamisen kyvykkyyttä [1,2,3]. Meitä vaivaa jatkosodan haamu. Jatkosodan toki aloitti Neuvostoliitto, mutta kyllä me siihen olimme valmiita. Jotkut ovat kerettiläisesti itsenäisen Suomen puolustuksellista historian kerrontaa uhmaten jopa väittäneet että emme vain odottaneet, vaan jopa toivoimme sitä. Pommien pudottua Turkuun, Porvoon ja Helsinkiin, lähti kenttäarmeijamme rajan yli ottamaan takaisin menetettyä. Strategis-operatiivisesti tarkasteltuna kyseessä oli sotilaallisesti edullisen aseman hankkimisesta. Ei kukaan ollut Uralin vuorille lähdössä ja vanha talvisotaa edeltänyt rajapyykki asettikin kovan kynnyksen monille. Tästä meille on perinnöksi jäänyt puolustuksellinen lainsäädäntö ja doktriini, joka vahvasti nojaa kansainväliseen oikeuteen, jopa silloin kun kansainvälinen oikeus on vain juhlapuhetta.

Nyt olemme hankkineet JASSM-ohjuksia, olemme saamassa jälleen käyntiin torsoksi jääneen raketinheitinjärjestelmän ampumatarvikehankinnat, jotka tulevaisuudessa mahdollistanevat kauaskantoisen ATACMS-tykistöohjuksen hankinnan. Puolustusvoimien hankkeissa on myös Laivue 2020 ohella uusi pintatorjuntaohjus korvaamaan vanhenevaa Rbs-15 SF III -kalustoa (MTO 85M), jonka kantama nykyään haarukoitavilla vaihtoehdoilla risteilee jossain yli 100 ja alle 500 kilometrin välillä. Ilmasta laukaistuna kantama voisi kasvaa jopa 1 000 kilometriin vuoden 2030 jälkeen. Nämä aseet ovat useimmille hyökkäysaseita. Meille ne ovat kynnysasejärjestelmiä [4,5,6]. Niiden merkitys on siinä, että pieninkin sotilaallinen provokaatio – yritys pysyvästi loukata itsenäisen Suomen valtakunnan alueellista koskemattomuutta, saattaa johtaa näiden asejärjestelmien käyttöön, jolla uhka ja etenkin kyky ylläpitää sitä neutraloidaan. Tämä merkitsee mainittujen asejärjestelmien osalta sitä, että niiden maalit olisivat valtakunnan rajojemme tuolla puolen. Tämä on aina poliittinen päätös. Päätös välittömästä kynnysarvon nostamiseen tähtäävästä asevoiman käytöstä on ylipäälliköllä. Presidentti yhdessä valtioneuvoston kanssa asettaa itsenäisyytemme hinnan ja rajat.

Selkokielellä kynnysarvo merkitsee vastustajan asettamista valinnan eteen: ”Mikäli käytätte asevoimaa Suomen tasavallan alueelle, niin pidämme omalla voimallamme huolen siitä, että teidän puolellanne rajaa ei ole enää edellytyksiä jatkaa sotatoimia, ettekä pääse Pietarin sotasatamista Suomenlahden puoltaväliä pidemmälle.” Ollakseen uskottava tällaisen kynnysarvon on oltava tunnustettu (tiedossa ja julkinen), siihen liittyvän päätöksentekoketjun harjoiteltu ja tämän kaiken selvästi viestittyä. Silloin vastapuoli ymmärtää, että lähtiessään opportunistiseen asevoiman käyttöön Suomen alueelle, se sitoo samalla pääosan resursseistaan taisteluun Suomen kanssa ja ottaa turpaan muutamat ensimmäiset viikot niin paljon, että eskalointi ydinpelotteen asteelle voi nousta vaihtoehdoksi. Tällöin näyttäytyy vastapuolelle harvinaisen selvänä se, että laajassa kriisissä, jossa on monia osapuolia, tällainen vaihtoehto on aina poissuljettu.

Poliittinen johtomme on kuitenkin asepalveluksen, asevelvollisuusjärjestelmän, jatkosodan haamun ja maanpuolustuskurssien myötä indoktrinoitu jäykän torjuvaan alueelliseen puolustukseen. Kysyä sopiikin, löytyisikö tarpeen tullen rohkeutta edetä edes Pietarin porteille asti. Marsalkka Mannerheim uskalsi ja ymmärsi myös jättää sen siihen. Kyky oli näytetty ja tilanne tehty selväksi. Asevoiman käyttö loi poliittista toimintavapautta. Tämä on jatkosodan tärkeä oppi, jota meidän pitäisi vaalia ja ylläpitää sodan kuvan muutoksessa.

Solidaarisuus, Suomi ja puolustusvoimat

Nyt valmisteilla oleva lainsäädännön tavoitteet ovat selviämässä. Suomen lain on mahdollistettava asevoiman käyttö myös valtakunnan rajojen ulkopuolella Suomen suvereenien oikeuksien ja valtion etujen turvaamiseksi. Todennäköisesti saamme kuitenkin taas rasvatonta maitoa ja suolatonta voita. Lainsäädäntöä ”harmonisoidaan” SEU 42.7 sopivaksi rajoittaen se juuri siihen. Koska konsensus ja oikeusvaltio. Se mitä tarvitaan on puolustuksen pitkän aikavälin haasteiden selvitysryhmän, lukuisten Nato-selvitysten ja valtioneuvoston selontekojen johtopäätösten synteesi, eli uuden selonteon luomisprosessin synnyttämä uusi selvä tehtävätarve puolustusvoimille, josta edetään. Se merkitsisi minun näkemykseni mukaan sitä, että Suomi laajentaa puolustusvoimiensa tehtävää koskemaan Suomen tasavallan, suomalaisten elinmahdollisuuksien sekä etujemme ja arvojemme puolustamisen niin valtakunnan rajojen sisäpuolella kotimaassa kuin myös ulkomailla. Ainoastaan tällainen merkittävä puolustuksen de jure uudelleensuuntaus voi johtaa siihen, että voimme valita, joka tilanteessa ennakoiden oikean työkalun kuhunkin tilanteeseen. Se merkitsee myös sitä, että voimme ulottaa toimintaamme valtakunnan rajojen ulkopuolelle. Tämä voi olla nimen omaan Ranskan pyytämää sotilaallista apua, joka ei istu nykyisen lain mukaisen kolmannen tehtävän piiriin kuin pakottamalla, sotilastiedustelua (vrt. Ruotsin asevoimien KSI/MUST) tai yhdessä Ruotsin tai jonkin muun valtion kanssa suoritettavaa sotilaallista operaatiota. Tämä ei vie meitä lähemmäs Natoa, mutta kylläkin lähemmäs Nato-maita ja Yhdysvaltoja, kuten se Ruotsiakin on vienyt. Ruotsi on olemattomasta puolustuksestaan huolimatta tällä hetkellä poliittisesti ja sotilaallisesti vahvempi tekijä Itämerellä kuin Suomi. Tämä ei suinkaan johdu kylmän sodan perinnöstä, vaan nimenomaisesti siitä muutoksesta, jonka Ruotsi teki kylmän sodan päättymisen jälkeen. Ruotsin puolustusvoimien tehtävänä on:

Ruotsin puolustaminen ja Ruotsin turvallisuuden edistäminen kansallisesti ja kansainvälisesti. Puolustusvoimien on kyettävä havaitsemaan ja torjumaan Ruotsin alueeseen kohdistuvat loukkaukset ja kyettävä turvaamaan Ruotsin suvereenit oikeudet ja kansalliset intressit myös Ruotsin alueen ulkopuolella.

Kirjoittajan käännös Ruotsin puolustusvoimalaista Förordning (2007:1266) med instruktion för Försvarsmakten.

Onneksi meillä ollaan hitaita ja varovaisia. Saamme todennäköisesti kaiken tämän vatuloinnin tuloksena liian myöhään ja jo syntyessään vesittyneen lainsäädännön, jonka elinaika on voimaantulosta seuraavaan kriisin alkuun, johon se taas on riittämätön. Suomen valtionjohdolla on puolustusvoimissa käyttökelpoinen ja vahva työkalu. Sen käytön estäminen rajoittavalla lainsäädännöllä on vaarallista valtiojohdolle itselleen ja Suomen kansan edulle. Suomi tarvitsee uuden lain puolustusvoimista ja lain sotilastiedustelusta, jotka takaavat sen, että tätä voimaa voidaan käyttää juuri silloin, kun sen tuomaa poliittista toimintavapautta ja liikkumavaraa eniten tarvitaan.

//James


Esittämäni mielipiteet ovat omiani, eivätkä ne välttämättä heijasta puolustusvoimien tai muun viranomaisen virallista kantaa.

Pohjoiskorealaiset salaisuuden verhot [#fofrk 1]

Tulevaisuuteen katsova ja uusien ratkaisujen näkemisen mahdollistava avoin ja rehellinen turvallisuus- ja puolustuskeskustelu on tärkeä. Tässä suhteessa Suomen tulisikin ottaa mallia Ruotsista ja poistaa pohjoiskorealaiset salaisuuden verhot sellaisten puolustuskysymysten ympäriltä, joita useimmissa muissa Euroopan maissa käsitellään julkisesta. Suomalaisen puolustuksen vaitonaisuus ja vähäinen läpinäkyvyys on erittäin haitallista valistuneelle mielipiteen muodostamiselle ja päätöksenteolle. Voidaksemme perustella ja ylipäätään tunnistaa tulevia puolustusratkaisuja, tulee meillä myös olla mahdollisuus pidemällä tähtäimellä antaa hylätty arvosana nykyisen puolustusratkaisumme osille.

Ruotsi

Olen seurannut suomalaista ja ruotsalaista puolustuskeskustelua erityisen tarkasti syksystä 2012. Kaksi vuotta on nyt kulunut ylipäällikkö Sverker Göransonin ”viikkopuolustuksesta” ja olen ruotsalaisessa puolustuskeskustelussa havainnut lisääntyvää vapautta, osallistuvuutta ja ”saatavuutta”. Saatavuudella tarkoitan sitä, että keskustelusta on tehty ymmärrettävä ”medelsvenssonille”.  Tässä Ruotsin näkyvimmät bloggaajat, nykyään myös Expressenin ja SvD:n kolumnistit, nimittäin Carl ”Wiseman” Bergqvist ja Niklas ”Skipper” Wiklund ovat olleet erittäin menestyksekkäitä. Heidän esimerkkinsä on myös pakottanut puolustusvoimat suurempaan julkisuuteen ja keskustelevampaan viestintätyyliin. Tässä pitää nostaa hattua Ruotsin puolustusvoimien viestintäjohtaja Erik Lagerstenille, joka on ollut tiennäyttäjä tässä suhteessa. Hän on sekä esimerkillään että selvällä tuen osoituksellaan ja keskusteluun kannustamisella raivannut suuremman avoimuuden väylää organisaatiossa, jonka toimintaa salassapito usein säätelee.

Julkisessa keskustelussa sosiaalisen median avulla tapahtuneet edistysaskeleet voisivat helposti vaikuttaa uraa uurtavilta. Tässä on syytä muistaa Wisemanin, Skipperin et al. ovat keskustelussa pääosin nostaneet esille puheenvuoroja poliitikkojen viesteistä, puolustuspäätöksistä, hallituksen ja parlamentin (riksdagen) antamien tehtävien suorittamisesta, raporteista ja muista tietoperustesista lähteistä. Keskustelijat ovat luottaneet tiukasti julkisiin lähteisiin, jotka periaattessa ovat yhtä helposti medelsvenssonin ”googlattavissa” ja pureskeltavissa. Menemättä dokumenttien (riksdagenin ohjauskirjeet, hallituspäätökset ja raportit) sisältöön, on mielestäni syytä korostaa sitä, että Ruotsissa on julkisuus ja läpinäkyvyys ovat lailla asetettuja vaatimuksia ja ne näkyvät selvästi niin puolustusvoimien ohjauksessa ja viranomaisen raportoinnissa tehtävänantajalle.

Tämä ”demokraattinen” julkisuusvaatimus on keskeinen moniääniselle ja tietoperustaiselle puolustuskeskustelulle. En olisi voinut kirjoittaa jo kymmenenteen osaan ehtinyttä sarjaa ”Ruotsin puolustuksen kriisi” ilman näitä saatavilla olevia julkisia raportteja, selvityksiä, päätöksiä, tehtävänantoja ja näistä pidemmän aikaa käytyä keskustelua.

Suomi

Yhtälailla on tärkeää korostaa sitä etten olisi voinut kirjoittaa samalla tavalla Suomen puolustusratkaisusta tai puolustusjärjestelmämme perusteista. Tämä johtuu osin siitä, että asiakirjat, joita kirjoittamiseen tarvittaisiin usein ovat salassa pidettäviksi luokiteltuja taikka sitten niiden sisältämä tieto on pirstaloitunut useaan eri paikkaan. Esimerkkinä nostan tässä esille Ruotsin puolustusvoimien vuosikertomuksen, joka on perusteellinen ja yksilöity raportti viranomaisen toiminnasta. Suomen puolustusvoimat laatii samanlaisen raportin puolustusministeriölle, mutta se on lähtökohtaisesti määritelty salassa pidettäväksi. Julkinen versio, eli vuosikertomus puolustusvoimien verkkosivuilla on lähinnä yritysesite tarkasti valittuine teemoineen ja tunnuslukuineen.

Kuva, jossa leijona ja merkintä "erittäin salainen."
Lue myös Taloussanomat: ””Kun EU leimaa asiakirjan ‘erittäin salaiseksi'”.

Ohjaus on myös erilaista. Valtioneuvoston ja eduskunnan yksilöityjä tehtävänantoja Ruotsin riksdagenin ohjauskirjeiden (regleringsbrev) ja Ruotsin hallituksen hallituspäätösten (regeringsbeslut) ei Suomessa annetua. Tehtävät ja ohjaus tulevat ministeriöltä ja eduskunnan ohjausvoima viranomaiseen rajoittuu lähinnä neljännesvuosittain julkaistavaan turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon konsensuslinjausten hyväksymisessä .

Valtioneuvoston turvallisuus- ja puolustuspoliittiset selonteot, jotka siis vastaavat ruotsalaisia puolustuspäätöksiä, ovat toinen hyvä esimerkki puutteellisesta läpinäkyvyydestä ja julkisuudesta. Ruotsalaisia puolustuspäätöksiä edeltää valmisteluaikana hallituksen tehtävät asianomaisille viranomaisille tuottaa selvityksiä ja raportteja päätöksenteon tueksi. Ruotsin puolustuspäätöstä varten laadittava keskeisin raportti on parlamentaarisen puolustuskomitean (försvarsberedningen) selvitys, joka on usein niin samankaltainen lopputuotteen kanssa, että Suomessa media onkin virheellisesti rinnastanut nämä puolustuspäätöksiin. Tänä vuonna nähtäneen kuitenkin puolustuspäätös, joka merkittävästi poikkeaa komitean raportista.

Suomen turvallisuus- ja puolustuspoliittinen selonteon valmistelu tapahtuu ensisijaisesti virkamiesvalmisteluina asianomaisissa ministeriöissä. Tuloksena on ainoastaan yksittäisiä julkisia raportteja ja selvityksiä ja ala-arvoinen keskustelu matkalla lopulliseen selontekoon. Selontekoon sitoutuminen varmistetaan konsensuspohjaisella poliittisella ohjauksella, jonka joskus myös väitetään olevan läpinäkyvyyttä.

Rohkeus hylätä puolustusratkaisu

Ruotsissa on Wisemanistä lähtien nähty kasvavaa julkista kiinnostusta ja perehtymistä puolustuskysymyksiin. Aikaisempien hallitusten – etenkin ”Alliansenin” – teot ja sanat puolustuksen suhteen ovat joutuneet armottoman fact checkin kohteeksi. Bloggaajat ovat saaneet äänensä kuuluviin riksdagenissa opposition kirjallisissa kysymyksissä valtioneuvoksille. Ruotsissa ollaan oltu valmiita antamaan hylätyt arvosanat puolustuksen osaratkaisulle esille tuotujen tietojen valossa.

Suomi ei ole tehnyt puolustusuudistusta. Puolustusvoimauudistus,  joka nyt on valmis on ollut viranomaisen rakenteen ja sisäisen tehtäväjaon uudelleenjärjestelyä vastaamaan vallitsevaa tilannetta, jossa lakisääteiset tehtävät pysyvät muuttumattomina henkilöstö- ja materiaalikulujen kasvaessa hillitsemättömästi. Nyt on saavutettu tasapaino, ilman että itse puolustusratkaisua on tarvinnut säätää tai kyseenalaistaa. Tämä yhdessä puutteellisen julkisen keskustelun kanssa on johtanut lapselliseen poliittiseen keskusteluun puolustuksesta, jossa kansanedustajat ja muut poliitikot tosissaan esittävät tuhansien tarkka-ampujien kouluttamista sotatoimiyhtymien sijaan, taistelualusten korvaamista veneillä tai seuraavan sukupolven hävittäjien korvaamista olalta ammuttavilla ilmatorjuntaohjuksilla.

Koska Suomi ei ole luopunut laajamittaiseen hyökkäyksen torjuntaan kykenevästä puolustuksesta, vaan elänyt tuskin havaittavissa olevan kyvyn asteittaisessa heikkenemisessä, on meillä lähinnä vahingoniloisesti tarkasteltu Ruotsin puolustuksen kriisiä ja hehkutettu omaa ratkaisuamme. Tätä ovat vahvistaneet poliitikkojen ja kenraalien kliseet, joita ei voitu ottaa tarkasteltavaksi salassapitoon vedoten.

Tulevaisuuteen katsova ja uusien ratkaisujen näkemisen mahdollistava avoin ja rehellinen turvallisuus- ja puolustuskeskustelu on tärkeä. Tässä suhteessa Suomen tulisikin ottaa mallia Ruotsista ja poistaa pohjoiskorealaiset salaisuuden verhot sellaisten puolustuskysymysten ympäriltä, joita useimmissa muissa Euroopan maissa käsitellään julkisesta. Suomalaisen puolustuksen vaitonaisuus ja vähäinen läpinäkyvyys on erittäin haitallista valistuneelle mielipiteen muodostamiselle ja päätöksenteolle. Voidaksemme perustella ja ylipäätään tunnistaa tulevia puolustusratkaisuja, tulee meillä myös olla mahdollisuus pidemmällä tähtäimellä antaa hylätty arvosana nykyisen puolustusratkaisumme osille.

Matkalla Säleniin

Suomalainen puolustuskeskustelu on viimeisen puolen vuoden aikana ollut paluuta moniäänisyydestä yksinkertaisuuteen ja ummehtuneeseen YYA-ilmapiiriin. Upseereiden ja tutkijoiden kommentit ja mielipiteet ovat joutuneet poliitikkojen kieltämisen kohteeksi, usein sellaisin perusteluin, jotka menneet henkilöön ja myös kyseenalaistaneet virkamiesten oikeuden sananvapauteen ja keskusteluun osallistumiseen. Tasavallan presidentti kutsui puoluejohtajat puhutteluun, jossa luotiin ulkopoliittista konsensusta vaalien alla. Kevään vaalit tarjoavat yhtä vähän korkealaatuista #turpo-keskustelua kuin Sälenin kattaus. Ainoa toivo on, että poliitikkomme ja johtamamme vieraalla maalla – ulkoministeri Erkki Tuomioja, puolustusministeri Carl Haglund ja kenraali Jarmo Lindberg – asetetaan Suomen 2020-luvun puolustuksen eksistentiaalisten kysymysten eteen. Toivo on siis ruotsalaisissa osallistujissa, jotka ovat tottuneita avoimeen keskusteluun eivätkä pelkää kissan nostamista pöydälle.

//James


Tässä esittämäni mielipiteet ovat omiani, eivätkä ne välttämättä heijasta puolustusvoimien tai muun viranomaisen virallista kantaa.

Tsuhnat ja hyödylliset idiootit

Strateginen aikalisä

Olen naapurimme puolustuskykyä koskevassa sarjassani Ruotsin puolustuksen kriisi [1, 2, 3, 4] kovin sanoin nostanut esille sen tekemät puutteelliset turvallisuusympäristön analyysit vuosituhannen vaihteen molemmin puolin ja niiden perusteella tehdyt puolustuspäätökset.

Hyödyllisten idioottien sanoma on muuttunut niin paljon, että emme edes tunnista heitä enää.

Suurinta harhaa puolustuspäätöksissä ja niiden esitöissä on ollut osin jopa viime vuosiin jatkunut poliittisstrateginen arvio siitä, että Venäjällä tapahtuisi demokratiakehitystä ja maasta löytyisi kasvusijaa länsimaiselle klassiselle liberalismille. Tähän ansaan Ruotsi astui ja romutti aikanaan puolustuksensa. Tunnemme tämän nimityksellä strateginen aikalisä (den strategiska timeouten). Aikalisä oli sikäli oikean analyysin tulosta, että kukaan ei Ruotsiin 1o 10 vuoden aikana hyökännyt, mutta valitettavasti tehdyt ratkaisut ovat osoittautuneet yksisuuntaisiksi teiksi ja näyttääkin siltä että Ruotsi ei pysty palauttamaan romukoppaan heittämiään keskeisiä maanpuolustuksen suorituskykyjä.

Suomessa puolestaan ollaan puolustuksen suhteen edetty päätöksissä varovaisemmin ja täällä on esiintynyt ainakin tutkijapiireissä jopa raadollista rationalismia Venäjää tarkasteltaessa. Vaikka demokratisoitumisesta ja liberalismin tulosta ollaan puhuttu, ovat akateemiset äänenpainot olleet hyvin varovaisia.

Venäjän kehitystä sotilasinstituution silmin on näin jälkikäteen tarkasteltuna arvioitu varsin realistisesti, joskin johtavan yliopiston arvioita on usein leimattu myötä yksittäisten tutkijoiden mielipiteeksi, eikä koulu itse, puolustusvoimien johto tai puolustusministeriö ole aina seissyt niiden takana. Syy tähän löytyy osin varmaan julkisuudesta ja median taipumuksesta repiä otsikoita, joissa annetaan vaikutelma siitä, että puolustusvoimat pelottelee kansaa karhulla.

Suomalaisen turvallisuuspoliittisen ympäristön määrittelyä tehdään jokseenkin kansantajuisesti valtioneuvoston selonteossa, mutta niin sanotun laajan turvallisuuskäsitteen tuominen selontekoon on tehnyt siitä enemmänkin budjettikamppailun lyömäaseen ja kehykseen sovitetun totuuden julkaisun, kuin rehellisen turvallisuusympäristön analyysin ja johtopäätösten kirjelmän.

Suomen turvallisuus- ja puolustuspoliittinen selonteko vuodelta 2012 sanapilvenä.
Kuva: Yle.

Tsuhnat ja hyödylliset idiootit

Edellä mainittu laaja turvallisuuskäsite on myös antanut Suomessa sijaa ja painoarvoa sellaisille äänille, jotka ovat puoltaneet käsitystä taloudesta Venäjän muutoksen ja vakiintumisen moottorina. Nämä äänet ovat myös esittäneet merkittävää kaupan ja yhteistyön lisäämistä. Tänään näemme näiden toimien hyödyttömyyden. Venäjä ei ole demokratisoitunut eikä pohjoismaiselle sosiaaliliberalismille ole siellä tilaa. Venäjään kaadetut eurot ovat menneet meille vieraiden arvo- ja valtarakenteiden palauttamiseen niiden alennustilasta ja tehneet meidät erityisen riippuvaisiksi Venäjästä kauppakumppanina.

Moderni venäläismielinen narratiivi kertoo valtiosta, joka on aktiivinen vaikuttaja kansainvälisillä politiikan ja talouden foorumeilla ja Euroopan hyvä ystävä ja tärkeä kumppani. Hyödyllisten idioottien sanoma on muuttunut niin paljon, että emme edes tunnista heitä enää.

Tsuhnia ovat olleet muutkin kuin suomalaiset.

Samaan harhaan on syyllistynyt koko Euroopan unioni yrittäessään viimeisten 15 vuoden aikana erilaisilla avustusohjelmilla tukea Venäjän kehitystä. Avustusohjelmat ovat osin onnistuneet tavoitteissaan — ne ovat parantaneet koulutuksen, hoidon ja muiden hyvinvointialojen edellytyksiä ja toimintaa ja lisänneet elämänlaatua monilla aloilla. Eurooppalaisten hoidettua muun muassa koulut, vedet, rokoteohjelmat ja päihdevalistuksen on Venäjä on voinut kohdentaa omat ruplansa tärkeimpiin asioihin, kuten puolustukseen ja keskushallintoon. Tsuhnia ovat olleet muutkin kuin suomalaiset.

Kylmän sodan jälkeinen kausi Euroopassa päättyi Venäjän imperiumin paluuseen. Kirjattakoon jakso aikakirjoihin vuosille 1989—2014. Krimin myötä alkoi uusi aikakausi, jolle nimeä vielä haetaan.

Uskottavuuden raja

Samalla kun tunnustamme tosiasiana Venäjän kasvavan sotilaallisen kyvykkyyden ja poliittisen voiman, on meidän myös tosiasiana tunnustettava, että Suomen puolustus alkaa nykymuotoisena ja nykyrahoituksella menettää uskottavuuttaan viimeistään kolmen, neljän vuoden päästä. Puolustusvoimauudistus ei vastaa tähän millään tavalla, eikä tähän loppujen lopuksi auta puolustushallinnon esittämä asteittainen 50—150 miljoonan euron kehysten nosto 2016—2019. Tämän lisäksi ympäristömme on Ukrainan kriisin myötä kokenut radikaalin muutoksen. Se merkitsee sitä, että seuraava selonteko ei voi olla vanhan liturgian toistoa. Uusia analyyseja on tehtävä avoimesti ja ne on alistettava moniääniselle keskustelulle. Selontekojen yhtenä heikkoutena tähän asti on ollut käytettyjen lähteiden ja analyysien heikko jäljitettävyys ja sitä kautta selontekoihin jääneet ilmeiset aukot loogisessa päättelyketjussa ja eri turvallisuusuhkien välisissä suhteessa. Kappalejaon ja jäsentelyn korjaaminen saa asian näyttämään paremmalta, mutta parempi lopputulos on kuitenkin vain silmänlumetta.

Nopeat muutokset ympäristössämme edellyttävät mielestäni suomalaisen turvallisuuspolitiikan ohjauksen suhteen vähintään kolmea asiaa:

  1. Tarvitsemme uuden analyysin turvallisuuspoliittisesta ympäristöstämme ja Venäjästä. Selonteon valmistelu on käynnistettävä heti. Selonteko on rakennettava uudestaan loogiseksi, avoimeksi ja argumenteiltaan jäljitettäväksi. Esitöiden ja lähteiden on oltava pääosin julkisia ja ”laatuvarmistettuja.”
  2. Eduskunnan on vaadittava hallitukselta vähintään vuotuista turvallisuuspoliittista tilannekatsausta, eli pääministerin ilmoitusta. Pääministeri Katainen ilmoitti selonteon luovutuksessa eduskunnalle että hän on tähän valmis. Kansanedustaja Pauli Kiuru on tehnyt aloitteen eduskunnan turvallisuuspoliittisesta keskustelusta ja sen toivoisi johtavan tällaiseen menettelyyn.
  3. Selonteon liiallisesta konsensusvalmistelusta on luovuttava. Hallitus antakoon selonteon ja eduskunta käsitelköön sen. Yksimielisyyden sijaan menettelyssä tulisi painottaa valmisteluvaiheessa tuotettavien raporttien ja analyysien laatua.
Kuva uudesta selontekomenettelyn vaihtoehdosta.
Kuva 3. Selontekomenettelyn vaihtoehtomalli III.
Tutkijan esittämä vaihtoehtoinen malli selontekomenettelylle, jota kohti menettely vaikuttaisi olevan menossa.
Lähde: Limnéll, Jarno. Toimiiko turvallisuus- ja puolustuspoliittinen selontekomenettely. Maanpuolustuskorkeakoulu, Strategian laitos, Julkaisusarja 4: työpapereita no 26.

Pohjoismainen mahdollisuus

Olisi aika miettiä kyetäänkö tämä kaikki yksin täällä Suomessa tekemään. Tässä olisi hyvä koetinkivi pohjoismaiselle yhteistyölle ja sen mahdollisuuksille. Ruotsin kokonaispuolustuksen tutkimuslaitos FOI ja Norjan puolustuksen tutkimuslaitos FFI ovat maailman johtavia tutkimusaloillaan ja ne ovat tuottaneet hyvinkin korkealaatuisia poliittis-strategisen tason turvallisuusympäristön analyyseja, joita myös suomalaisen selonteon tuotannossa on hyödynnetty. Omia, eli Puolustusvoimien tutkimuslaitosta (alkaen 1.1.2015 2014), puolustusministeriötä, Pääesikuntaa ja Maanpuolustuskorkeakoulua väheksymättä, uskallan rehellisesti sanoa, että meillä ei vastaava ja yhtä osaavaa päätoimista henkilötyövuosimäärää ole asettaa analyysiin tekemiseen. Nyt olisi syytä aloittaa työ ajoissa ja käyttää siihen kaikki hyödynnettävissä olevat voimavarat. Myös rajojen yli yhdessä asioita tehden.