Asevelvollisuus 2.0

Vieraskynä 14.9.2014, Jussi Kari.

Jussi KariUlotttamalla asevelvollisuus myös naisiin, säilyttämällä saapumiserän koko ja valitsemalla parhaat saadaan parempia sotilaita tasa-arvoisemmassa järjestelmässä, kirjoittaa Jussi Kari, vuonna 1984 syntynyt lakimies, joka toimii tavaramerkkien, tekijänoikeuden ja muun immateriaalioikeuksien parissa helsinkiläisessä lakiasiaintoimistossa. Jussi on aikaisemmin ollut työssä puolustusvoimissa sotilaslakimiehenä. Jussin esittämät näkemykset ja mielipiteet ovat luonnollisesti hänen omiaan eivätkä millään tavalla heijastele hänen työnantajansa kantoja.


Alokkaita kentällä vannomassa sotilasvalaansa.
Suomlalainen sotilasvala. Kuva: Karri Huhtanen, Tampere. Lähde Wikipedia.

Suomen puolustuspolitiikasta ja -ratkaisuista puhuttaessa käytännössä kaikki turvallisuuspoliittiset keskustelijat ovat hyvinkin yksimielisiä siitä, että Suomella tulee olla uskottava puolustus. Siihen yhteisymmärrys loppuukin. Mitä uskottava puolustus pitää sisällään ja miten siihen päästään, ovat hyvinkin kiistanalaisia asioita.

Tällä hetkellä yhdeksi Suomen puolustuksen kulmakiveksi on valittu asevelvollisuus. Se jakaa mielipiteitä: joko se on ”loistava ratkaisu Suomen erityisiin oloihin” tai ”syrjivä ja tehoton järjestelmä, joka ei suoriutuisi nykyaikaisesta sodankäynnistä mitenkään”, riippuen siitä keneltä kysyy.

Usein Suomen asevelvollisuusinstituutiossa nähdään kaksi ongelmaa, joihin voin itsekin periaatteessa yhtyä:

  1. Se perustuu pakkoon, ja on tästä syystä epäilyttävä järjestelmä; ja toisaalta
  2. Vain miehiä koskevana se asettaa sukupuolet räikeästi eri asemaan ja on siis syrjivä.

Useimmat keskustelijat ovat yhtä mieltä ainakin siitä, että nykytilanne on tasa-arvon kannalta ongelmallinen, mutta se mitä asialle pitäisi tehdä, jakaa ihmisiä kahteen leiriin.

Ensimmäisen mielestä asevelvollisuus pitäisi säätää myös naisille tasapuolisuuden vuoksi: tasaisesti kurjuutta kaikille. Toinen leiri taas on sitä mieltä, että vääryys ei poistu lisäämällä sen määrää: koska asevelvollisuus on pakkojärjestelmänä jo periaatteellisesti väärin, ongelma ei poistu sillä, että tämä vääryys kohdistetaan myös naisiin. Se vain tuplaisi vääryyttä kokevien ihmisten määrän. Tämä leiri puoltaakin useimmiten ammattiarmeijaa. Ensimmäinen leiri taas karsastaa ajatusta ammattiarmeijasta, pitäen sitä liian pienenä, kalliina tai pitäen asevelvollisuudesta kiinni yksinkertaisesti periaatesyistä.

Mikään ei siis muutu.

Mutta minullapa on ratkaisu, joka a) tekee järjestelmästä tasa-arvoisemman ja b) ei lisää pakkojärjestelmästä kärsivien määrää. Näin ollen sen pitäisi olla molempien leirien kannalta hyväksyttävä järjestelmä. Kun se vielä c) tuottaa parempia sotilaita, myöskään Puolustusvoimien henkilökunnalla ei pitäisi olla mitään sitä vastaan, kuuluivat he kumpaan leiriin vain.

Tämä ratkaisu on osittain valikoiva asevelvollisuus.

Ennen yksityiskohtiin menoa mainittakoon vielä, että Puolustusvoimatkin on viime vuosina kääntynyt sille kannalle – joko vapaaehtoisesti tai pienentyvien määrärahojen pakottamana – että reservi tulee pienenemään. Tulevaisuuden armeija käyttää vähemmän lihaa ja verta ja enemmän tekniikkaa. Omaan ehdotukseeni tällä ei kuitenkaan ole merkitystä, vaan osittain valikoivalla asevelvollisuudella voidaan tuottaa niin isompi tai pienempi armeija, riippuen ihan vain siitä, kuinka iso osa ikäluokasta tahdotaan kouluttaa.

Mitä osittain valikoiva asevelvollisuus sitten pitää sisällään? Sitä, että:

  1. Asevelvollisuus ulotetaan myös naisiin; mutta
  2. Säilytetään saapumiserän koko; ja
  3. Valitaan armeijaan vain parhaat.

Nykyinen, vain miehiä koskeva asevelvollisuus perustuu siihen ajatukseen, että mies soveltuu sotilaaksi naisia paremmin, sillä miehet ovat isompia ja vahvempia. Väestötasolla näin voi ollakin, mutta kuten usein sanotaan, yksilökohtaiset erot ovat suurempia kuin ryhmien väliset erot.

Punttisalilla näkeekin aika usein naisia, jotka ovat huomattavasti paremmassa kunnossa kuin keskimääräinen 18 – 28 -vuotias mies. Aivan taatusti nämä naiset ovat paremmassa kunnossa kuin huonokuntoisimmat asevelvollisuusikäiset miehet! En näe syytä, miksi nämä naiset olisivat huonompia sotilaita kuin kotisohvalta kasarmille puoliväkisin kannettu, pelkkiä sipsejä ja kokista ravinnokseen käyttänyt teinipoika. Fyysisestä suorituskyvystä ei ainakaan jää näillä naisilla kiinni.

Toki ”parhaat” on suhteellinen käsite: vertailussa otettaneen huomioon niin fyysinen voima/kunto, älynlahjat ja koulutus, muu erityisosaaminen, motivaatio – mutta en usko, että vertailtavien ominaisuuksien kärkipäässä on sotilaan sukupuoli. Tarkemman määrittelyn jätän kuitenkin Puolustusvoimien harteille, sillä heidän tehtävänsä on ratkaista, millainen on ihanteellinen suomalainen sotilas.

Ja jos väestötasolla tosiaan on niin, että keskimääräinen mies sopii sotilaaksi paremmin kuin keskimääräinen nainen, tämä johtaa siihen, että asepalveluksessa on edelleen enemmän miehiä kuin naisia. Mutta miksei olisi? Armeijan kannalta tärkeämpää lienee sotilaiden taistelukyky kuin sukupuolielimet. Minulla ei ole mitään hajua, mikä tämä prosentuaalinen jako olisi, mutta mitä todennäköisimmin se olisi tasa-arvoisempi kuin nykyinen.

Jos vielä saapumiserän koko pidettäisiin samana, asevelvollisuuden peikko ei kohdistuisi yhtään useampaan ”uhriin”.

Joka tapauksessa ehdottamallani mallilla päästäisiin siihen tilanteeseen, että:

  1. Epäoikeudenmukaisuutta (jos asevelvollisuutta sellaisena pitää) ei uloteta määrällisesti yhtään useampaan ihmiseen, koska saapumiserä pidetään samankokoisena; mutta
  2. Järjestelmästä tulee kokonaisuutena tasa-arvoisempi, koska siellä on prosentuaalisesti enemmän naisia kuin nyt; ja
  3. Koska naisten parhaimmisto on taatusti parempaa sotilasmateriaalia kuin miesten huonoimmat, saadaan keskiarvoisesti parempia sotilaita.

Tietysti tätäkin mallia voidaan arvostella. Ensimmäinen ongelma kohdistuu mallin insentiivivaikutukseen: jos armeijaan otetaan parhaat, tämä tarkoittaisi, että parhaassa iässä olevilla nuorilla olisi kannustin saada itsensä mahdollisimman huonoon kuntoon, etteivät he joudu armeijaan. Armeijan käyminen pitäisi siis jotenkin saada haluttavaksi asiaksi, palkinnoksi, josta voi kilvoitella – ei rangaistukseksi siitä, että on liian hyvässä kunnossa.

Jotkut ovat myös arvostelleet mallia siitä, ettei se vieläkään poista epätasa-arvoisuutta. Vaikka malli poistaakin sukupuoleen kohdistuvan syrjinnän ongelman, se kohtelee ihmisiä epätasa-arvoisesti ”sotilaallisen sopivuuden” perusteella.

Vaikka näissä vasta-argumenteissa on jonkin verran perää, ei ongelma ole mielestäni ratkaisematon. Käytännössä vapautuksen saa nykyään jo niin helposti, että voidaan puhua halukkuusperusteisista vapautuksista. Ei yksinkertaisesti ole järkevää pitää rivissä täysin epämotivoituneita sotilaita. Kun asevelvollisuuden kuormitus kohdistuu siis motivoituneimpiin asevelvollisiin, asevelvollisuuden epäoikeudenmukaisuuden painoarvo argumenttina pienenee samalla mitalla. Mitä motivoituneempi asevelvollinen, sitä pienempi oikeudenloukkaus.

Ja lopultakin: vaikka järjestelmän ongelmat eivät tällä kokonaan poistuisi, se olisi silti vähemmän ongelmallinen kuin nykytilanne. Sen pitäisi lähtökohtaisesti olla ihan hyvä alku.

//Jussi Kari


Tiesithän, että voit seurata Jussia Twitterissä.

Muumilaakson puolustaminen, osa 3.

Tämä kirjoitus on kriittinen, joten pyydän lukijoita muistamaan, että esittämäni mielipiteeni ovat omiani, eivätkä ne välttämättä heijasta puolustusvoimien tai muun viranomaisen virallista linjaa.

Edit 3.9.2014: Päivitetty kappaletta ”Upkeep program.” Muutokset korostettu.


Nato

Sukulaisista nato on helpoiten asemoitava ja yksiselitteinen. Nato on aviomiehen sisar. Käly taasen on puolison sisar, veljen vaimo tai puolison veljen vaimo. Paljon laajempi. Sama ongelma on Natossa ja Nato-keskustelussa. Arvoteoreettinen lähestymistapa tarjoaa helpotusta vain harvoille. Sorrumme helposti ajattelemaan Nato-jäsenyyttä rinnasteisena muille turvallisuutta osaltaan luovan puolustusratkaisun pilareille, nimittäin yleiselle asevelvollisuudelle ja alueelliselle puolustukselle. Kaiken järjen mukaan sotilaallisen liittoutumattomuuden vastakohdan täytyy olla yhtä suuri ja suunnaltaan vastakkainen liittoutuminen?

Tätä näkökulmaa Natoon ja Suomeen monet tuntuvat edustavan, usein samaan hengen vetoon korostaen, että Natossakin ”Suomi vastaa itsenäisesti omasta puolustuksestaan,” Suomi pitäisi Natossakin ”keskeiset suorituskyvyt omissa käsissä” ja Natossakin Suomi ”puolustaa koko maata” ja ”Suomea puolustavat vain suomalaiset.” Tässä näkökulmassa heikkoutena on se, että sotilaallinen liittoutumattomuus, jonka minun järkeni mukaan pitäisi olla ulkopoliittinen työkalu, rinnastetaan toiseen ulkopoliittiseen työkaluun, joka sitten redusoidaan puolustusratkaisun käyttämättömäksi instrumentiksi sotilaallisen liittoutumattomuuden tavoin.

Nato-jäsenyys näyttäytyy siis monen eri näkökulman kautta, joista kaikkia ei voi tarkastella samanaikaisesti — eikä samanarvoisina. Esimerkiksi Virolla oli aikanaan mahdollisuutena, yhdessä naapureidensa kanssa tai erikseen, hankkia itsenäinen kyky torjua siihen kohdistuvat uhat. Viro valitsi Nato-jäsenyyden. Nato-jäsenyys ei ollut Virolle väline osana puolustusratkaisua, vaan osa valtion turvallisuusratkaisua. Vasta Ukrainan kriisin myötä Natosta on tullut Virolle sotilaallisen maanpuolustuksen ja koskemattomuuden konventionaalisen turvaamisen instrumentti, kun Saksan ja eräiden muiden Nato-maiden jäissä pitämä Baltian alueen puolustussuunnittelu Natossa on käynnistynyt. Viro nojasi pitkään hyvin vahvasti Naton muualle kohdennettuun konventionaaliseen pelotteeseen ja ydinpelotteeseen.

Muumilaakso

Suomen osalta jäsenyysjärjestely, jossa Suomi ei muuttaisi puolustusratkaisuaan sopisi hyvin Natolle. Suomelle tämä merkitsisi muuttumatonta maanpuolustuksen kulurakennetta ja Ruotsin tyyppistä puolustuksen konkurssia 5–10 vuoden päästä. Lisäarvo Natosta voi vain syntyä, jos Suomi osana Naton puolustussuunnitelmaa tunnistaisi säästökohteet ja pystyisi luopumaan osasta niitä suorituskykyjä, joita sopimusorganisaatioon liittyminen toisi. Tässä suhteessa tilanne ei merkittävästi poikkeaisi puolustusliitosta Ruotsin kanssa, sillä Ruotsi ja Suomi saisivat varmasti samanlaisen roolin Natossa kuin mitä kahdenkeskeisessä puolustussuunnittelussa luotaisiin. Nopea katsaus puolustuksen kehittämisohjelmaan antaa selvän kuvan siitä, miksi Suomi lähitulevaisuudessa ei kykene ylläpitämään sellaista puolustusta, jolla olisi uskottavuutta vuonna 2020 Venäjän vietyä läpi varusteluohjelmansa ja kehitettyä modernit laatuun ja korkeaan osaamiseen perustuvat asevoimat.

”Upkeep program”

Graffiikka: Puolustusvoimien lähitalevaisuuuden hankinnat
STT, koonnut Antti Tiri, grafiikka Maija Korpinen. Lähde: Puolustusvoimat. Kuva: Markku Ulander. Julkaistu STT-Lehtikuvan luvalla.

Heti alkuun totean, että puolustusvoimien kehittämisohjelma (KEHO) olisi syytä ristiä uudelleen ylläpito-ohjelmaksi (YPO), jottei syntyisi turhan ruusuisia mielikuvia asiain laidasta. Samoilla linjoilla on komentajammekin.

”Calling it a development program is perhaps too optimistic”

Puolustusvoimain komentaja, kenraali Jarmo Lindberg, 2014.

”Vuoteen 2016 mennessä suurimmat haasteet kohdistuvat alueellisten joukkojen suorituskyvyn ylläpitämiseen. Kaikkea vanhenemisen kautta poistuvaa suorituskykyä ei pystytä korvaamaan. Leikkaukset, jotka ovat kohdistuneet kehittämisohjelmiin, ovat olleet suuria. Osa hankinnoista lykkäytyy kauas tulevaisuuteen, osa niistä toteutuu supistettuna ja osa ei toteudu lainkaan.”

Prikaatikenraali Veli-Pekka Parkatti ja Taneli Urmas, 2011.

Päättymäisillään oleva maapuolustuksen ohjelma ”Alueelisten joukkojen varustaminen” on taputeltu kenraali Parkatin sanoin. Puolustusvoimauudistus ei ole tähän vaikuttanut. Alkavaa maavoimien ohjelmaa ”Operatiivisten joukkojen varustaminen” 2016–2020 edesauttoi puolustusministeri Carl Haglundin päätös ostaa Hollannista halvalla Leopard 2-panssarivaunuja, mikä mahdollistaa kehittämisohjelmaan myönnnettävän tilausvaltuuden käytön täysimääräisempään varustamiseen, mutta alunperin suunniteltuun tarve- ja tavoitetasoon nähden ei juurikaan olla Venäjän varusteluohjelman toteutumisprosenttia korkeammalla. Ohjelman läpiviemiseen puolustusvoimauudistus vaikuttaa kuitenkin myönteisesti. Vuodesta 2016 alkaen saadaan jälleen melkein kolmannes määrärahoista kohdennettua materiaaliin. Ilman puolustusvoimauudistusta oltaisiin alle neljänneksessä. Miksi vain melkein kolmannes? Erona on karkeasti puolustushallinnon esittämä määrärahakorotus alkaen 50 miljoonasta eurosta vuonna 2016 jatkuen 150 miljoonaan euroon vuonna 2019. Valitettavasti tämäkin summa on laskettu eri suhdanteessa vuonna 2012 ja sitäkin ovat osin syöneet ennakoitua enemmän kallistuneet menokohdat.

Maavoimien operatiivisten joukkojen tulivoimaan liittyen on syytä poimia esille pieni knoppi. Osa ATACMS-ohjushankintaa varten vuodelle 2015 varatusta tilausvaltuudesta (2,54 milj eur) käytetään ilmavoimien Vinka-koneen seuraajan hankinnan aloittamiseen ja palautetaan korvaavan kaukovaikuttamisen järjestelmän hankintaa varten vuonna 2018. Tällöin inflaatio ja ohjusjärjestelmien hintakehitys on syönyt rahasta arviolta 18 % vähintään 26 %, varovaisesti laskettuna (Edit: nostettu esille linkistä uudelleenkohdennetun määrärahan suuruus ja tarkennettu arviota hintakehityksen vaikutuksesta ostovoimaan).

Tällainen kehitys koskee useimpia järjestelmiä, joiden hankintaa joudutaan syystä tai toisesta lykkäämään. Tuloksena on useimmiten kappalemäärästä tinkimistä, joskin tällaisen määrätavoitteen laskun ei koskaan kerrota vaikuttavan kielteisesti hankittavaan suorituskykyyn. Usein hankintoja johtavat sotilaat vahvistavat mieluummin maanpuolustustahtoa referoimalla yksittäisten järjestelmien ylivertaisia teknisiä ominaisuuksia, kuin sanoisisvat suoraan miten verorahoilla toteutettu hankinta oikeasti tuotti suorituskykyä.

Pidemmälle kuvaa katsottaessa vastaan tulee merivoimien seuraava taistelualus, jota bloggarikolleega CorporalFrisk on käsitellyt. Hornetien seuraajan tavoin myös merivoimien Rauma-luokan ohjusveneiden ja miinalaivojen korvaaja on suurilta osin rahoittamaton.

Tarkastelujakson loppua kohden Horneteille pitää löytää seuraaja. Ne poliitikot ja päättäjät, jotka asiasta puhuvat sanovat nyt varovaisesti – ikään kuin turhaa pelottelua välttääkseen, kyseessä olevan noin viiden miljardin euron hankinnan. Leikin ja laulun lisäksi laskentaa osaavat tietävät, että viidellä miljardilla saadaan vuonna 2023 alkaen korkeintaan 40 karvalakkimallin häivekonetta halvoilla ilmasta-ilmaan asejärjestelmillä.

Puolustusministeriössä ollaan selvästi sillä kannalla, että uskottava puolustus edellyttäisi edelleen noin 60 hävittäjän ilmavoimia.

Helsingin sanomat, 2013.

Hankkeiden voimakas priorisointi ja sen myötä niiden lykkäääminen, keskeyttäminen tai leikkaaminen riittämättömän rahoituksen takia on mielestäni merkittävin lyhyen ja keskipitkän tähtäimen uhka puolustuskyvyn ylläpidolle. Paraskaan taktiikka ja lujinkaan tahto ei korvaa kumuloituvaa ”materiaalivelkaa.” Puolustusvoimauudistus on palauttanut kustannustehokkaan ”kolmannes palkkoihin, kolmannes materiaaliin ja kolmannes toimintaan” -mallin, mutta täysimääräisetkään säästöt eivät riitä viime vuosikymmenen ja uudistuksen aikana leikattujen hankkeiden rahoituksen palauttamiseen, vaan ainoastaan tulevan toiminnan tasapainottamiseen. Puolustusvoimat pysäytti itse uudistuksellaan kielteisen tilanteen kehityksen hetkeksi. Pysyvämpi ratkaisu vaatii kuitenkin enemmän.

Kursorinen läpikäynti osoittaa täysin itsenäisen ja uskottavan puolustuksen taloudellisen kestämättömyyden. Kellään ei ole tällaiseen varaa ja mikäli rahaa laitetaan menemään alle tarpeen, niin saadaan vain juhlapuheissa kyvykkäät puolustusvoimat. Käytännössä voidaan sanoa, että puolustusvoimat liukuisi takaisin paperitiikerien ja pilvilinnojen rakentamiseen. Hyvä esimerkki tästä on Ruotsi, jossa hallitus kykeni vuosia vakuuttamaan kansaa siitä, että puolustusta vahvistetaan tuntuvilla panostuksilla ja että puolustus on paremmassa kunnossa kuin koskaan aiemmin.

Mikäli Nato nähdään tässäkin välineenä ja puolustusratkaisuun uskalletaan kajota kokonaisvaltaisesti, niin merivoimien ja ilmavoimien uusiin järjestelmiin kohdistuvia vaatimuksia voidaan järkeistää siten, että kaikkeen ei tarvitse yhden koneen pystyä. Osa kyvyistä saadaan muilta mailta. Samalla aukeaa mahdollisuus välttää ratkaisuja, jotka ovat kalliita, monimutkaisia ja tyydyttäviä kaikessa, mutta eivät erinomaisia tai edes hyviä oikein missään.

Itämeri ja Narva-skenaario

Nato on myös Ukrainan kriisin aikana näyttänyt voimaansa Itämeren alueella ja Euroopassa. Merkittävimpiä tapahtumia ovat mielestäni olleet

  1. B-2 ja B-52 pommikoneiden sijoittaminen Iso-Britanniaan,
  2. ilmasta suoritettavan merimiinoittamisen harjoittelu Itämerellä,
  3. panssarivaunujen siirto takaisin Eurooppaan,
  4. Baltian maiden hävittäjätorjunnan vahvistaminen ja
  5. ilmakuljetteisten joukkojen ja niiden osien keskittäminen Puolaan ja Baltian maihin sekä
  6. esisijoitetun kaluston uusiminen ja vahventaminen Norjassa.

Nämä toimet on tehty harjoitusten yhteydessä ja niillä on tähän liittyvä voimakas signaaliarvo, mutta jokainen toimi on myös nähtävä osana Baltian maita ja Itä-Eurooppaa koskevaa puolustussuunnitelman harjoittelua.

Map of NATO affiliations in Europe
Wikipedia: Map of NATO affiliations in Europe

Nato puolustaa vain jäseniään, eli kaikki se voima mikä Suomeen lähialueilla on ei meitä Venäjän ja Naton kriisin tullen auttaisi. Myöskään EU:sta ei olisi kriisin tullen apua, koska 22/28 EU-maata on Natossa ja toteuttavat sen kollektiivisen puolustuksen velvoitteet ensisijaisesti. Lissabonin sopimuksen velvoitteita Suomi voisi kysellä Ruotsilta, Itävallalta, Sveitsiltä ja Irlannilta. Tulevaisuudessa ehkä vielä Ukrainalta. EU:n avunantovelvoitteet merkitsisivät suppeimmillaan merkitä yhteistä päätöstä ylilentojen ja materiaalivirtojen sallimisesta, mikä taas olisi Suomelle hyvin vaikea päätös ilman reaalisia turvatakuita. Käytännössä mahdollisessa Baltian alueen kriisissä ”puolueeton” Suomi olisi Itämeren alueen heikoin lenkki, jota Venäjä ei voisi olla miehittämättä, jos esimerkiksi Nato-joukot estäisivät tai häiritsisivät Venäjän meri- ja ilmaliikennettä Suomenlahdella.

Nato on yksi mahdollinen ulkopoliittinen instrumentti ja puolustusratkaisun väline. Toinen voisi olla valtioliitto Ruotsin kanssa, joka ei merkittävästi poikkeaisi Nato-jäsenyydestä. Joka tapauksessa nykytilanteen ylläpitäminen ei ole taloudellisesti kestävää tai poliittisesti vastuuntuntoista. Puolustusvoimien vajaa rahoittaminen johtaa vajavaisiin suorituskykyihin. Mikään ei ole niin kallista kuin täysin itsenäinen ja uskottava puolustus.

//James

Läntisen sotilaspiirin nykytilasta

Tohtori Pauli Järvenpää peilaa loistavasti Venäjän asevoimien Läntisen sotilaspiirin nykytilaa ja sotapotentiaalia lähialueillamme Zapad 2013 -harjoituksen, muun harjoitustoiminnan ja siihen vuosien aikana johtaneen kehityskulun kautta tuoreessa Jamestown Foundationille kirjoittamassaan raportissa Zapad-2013
A View From Helsinki
. Tiivis katsaus mahtuu esipuheineen ja karttoineen 14 sivulle, joten tämä mene luokkaan pakollinen – no excuses. Suositelen erittäin huolellista lukemista ja aika tiukalla seulalla valittuihin viitteisiin perehtymistä.

Pauli Järvenpään raportin "Zapad-2013. A View From Helsinki" kansikuva
Järvenpää, Pauli. Zapad-2013. A View From Helsinki. The Jamestown Foundation. Washington, DC. August 2014.

Nostan esille pari nopeasti käännettyä otetta englanninkielisestä raportista.

Pitkän aikavälin tavoitteena on, että kaikki maavoimien joukot ovat täysin miehitettyjä jatkuvan valmiuden yhtymiä. Valmius määritellään joukkojen kykynä aloittaa tehtävän suorittaminen lyhyessä ajassa, 6-8 tunnissa. Yleistä asevelvollisuutta ei hylätä, mutta korkean valmiuden yhtymät koostuvat pääosin ammattisotilaista. Tämä luo Venäjälle kyvyn nopeiden ja yhteensovitettujen sotatoimien suorittamiselle.

Kun tähän vaikuttavaan nykyaikaisen ja modernisoidun kaluston listaan lisätään jopa 700 kilometriä kantava tykistöohjusjärjestelmä Iskander-M, sijoitettuna ohjusprikaatiin Lugassa, Pietarin eteläpuolella, on selvää että Läntinen sotilaspiiri on tehnyt paluun.

Vuoden 2013 aikana toimenpantiin tavanomaisten ennalta suunniteltujen harjoitusten lisäksi useita sotilaspiirin laajuisia taisteluvalmiusharjoituksia – valmiustarkastuksia – kaikissa Venäjän sotilaspiireissä.
[…]
Suurin valmiustarkastus käskettiin 13. heinäkuuta 2013 Itäisessä ja Keskisessä sotilaspiirissä. Sen painopisteenä oli maavoimien valmius. Harjoitus testasi liikekannallepanon ja joukkojen keskittämisen järjestelmiä ja siihen vahvuus oli 160 000.
[…]
Yhteistä kaikille valmiustarkastuksille on ollut presidentti Putinin ja asevoimien ylimmän johdon tahto itse havannoida kuinka käytettäviä eri asevoimien osat ja järjestelmät ovat ja halu muodostaa kuva siitä miten hyvin johto voi luottaa asevoimien käytettävyyteen nopeasti syntyvissä konflikteissa.

Pauli Järvenpää on aikaisemmin ollut Suomen Afganistanin-suurlähettiläs. Tällä hetkellä tohtori Järvenpää on vanhempana tutkijana (Senior Research Fellow) virolaisessa tutkimusintituutissa The International Centre for Defence Studies.
(@ICDS_Tallinn)

Antoisia lukuhetkiä!

//James

Tsuhnat ja hyödylliset idiootit

Strateginen aikalisä

Olen naapurimme puolustuskykyä koskevassa sarjassani Ruotsin puolustuksen kriisi [1, 2, 3, 4] kovin sanoin nostanut esille sen tekemät puutteelliset turvallisuusympäristön analyysit vuosituhannen vaihteen molemmin puolin ja niiden perusteella tehdyt puolustuspäätökset.

Hyödyllisten idioottien sanoma on muuttunut niin paljon, että emme edes tunnista heitä enää.

Suurinta harhaa puolustuspäätöksissä ja niiden esitöissä on ollut osin jopa viime vuosiin jatkunut poliittisstrateginen arvio siitä, että Venäjällä tapahtuisi demokratiakehitystä ja maasta löytyisi kasvusijaa länsimaiselle klassiselle liberalismille. Tähän ansaan Ruotsi astui ja romutti aikanaan puolustuksensa. Tunnemme tämän nimityksellä strateginen aikalisä (den strategiska timeouten). Aikalisä oli sikäli oikean analyysin tulosta, että kukaan ei Ruotsiin 1o 10 vuoden aikana hyökännyt, mutta valitettavasti tehdyt ratkaisut ovat osoittautuneet yksisuuntaisiksi teiksi ja näyttääkin siltä että Ruotsi ei pysty palauttamaan romukoppaan heittämiään keskeisiä maanpuolustuksen suorituskykyjä.

Suomessa puolestaan ollaan puolustuksen suhteen edetty päätöksissä varovaisemmin ja täällä on esiintynyt ainakin tutkijapiireissä jopa raadollista rationalismia Venäjää tarkasteltaessa. Vaikka demokratisoitumisesta ja liberalismin tulosta ollaan puhuttu, ovat akateemiset äänenpainot olleet hyvin varovaisia.

Venäjän kehitystä sotilasinstituution silmin on näin jälkikäteen tarkasteltuna arvioitu varsin realistisesti, joskin johtavan yliopiston arvioita on usein leimattu myötä yksittäisten tutkijoiden mielipiteeksi, eikä koulu itse, puolustusvoimien johto tai puolustusministeriö ole aina seissyt niiden takana. Syy tähän löytyy osin varmaan julkisuudesta ja median taipumuksesta repiä otsikoita, joissa annetaan vaikutelma siitä, että puolustusvoimat pelottelee kansaa karhulla.

Suomalaisen turvallisuuspoliittisen ympäristön määrittelyä tehdään jokseenkin kansantajuisesti valtioneuvoston selonteossa, mutta niin sanotun laajan turvallisuuskäsitteen tuominen selontekoon on tehnyt siitä enemmänkin budjettikamppailun lyömäaseen ja kehykseen sovitetun totuuden julkaisun, kuin rehellisen turvallisuusympäristön analyysin ja johtopäätösten kirjelmän.

Suomen turvallisuus- ja puolustuspoliittinen selonteko vuodelta 2012 sanapilvenä.
Kuva: Yle.

Tsuhnat ja hyödylliset idiootit

Edellä mainittu laaja turvallisuuskäsite on myös antanut Suomessa sijaa ja painoarvoa sellaisille äänille, jotka ovat puoltaneet käsitystä taloudesta Venäjän muutoksen ja vakiintumisen moottorina. Nämä äänet ovat myös esittäneet merkittävää kaupan ja yhteistyön lisäämistä. Tänään näemme näiden toimien hyödyttömyyden. Venäjä ei ole demokratisoitunut eikä pohjoismaiselle sosiaaliliberalismille ole siellä tilaa. Venäjään kaadetut eurot ovat menneet meille vieraiden arvo- ja valtarakenteiden palauttamiseen niiden alennustilasta ja tehneet meidät erityisen riippuvaisiksi Venäjästä kauppakumppanina.

Moderni venäläismielinen narratiivi kertoo valtiosta, joka on aktiivinen vaikuttaja kansainvälisillä politiikan ja talouden foorumeilla ja Euroopan hyvä ystävä ja tärkeä kumppani. Hyödyllisten idioottien sanoma on muuttunut niin paljon, että emme edes tunnista heitä enää.

Tsuhnia ovat olleet muutkin kuin suomalaiset.

Samaan harhaan on syyllistynyt koko Euroopan unioni yrittäessään viimeisten 15 vuoden aikana erilaisilla avustusohjelmilla tukea Venäjän kehitystä. Avustusohjelmat ovat osin onnistuneet tavoitteissaan — ne ovat parantaneet koulutuksen, hoidon ja muiden hyvinvointialojen edellytyksiä ja toimintaa ja lisänneet elämänlaatua monilla aloilla. Eurooppalaisten hoidettua muun muassa koulut, vedet, rokoteohjelmat ja päihdevalistuksen on Venäjä on voinut kohdentaa omat ruplansa tärkeimpiin asioihin, kuten puolustukseen ja keskushallintoon. Tsuhnia ovat olleet muutkin kuin suomalaiset.

Kylmän sodan jälkeinen kausi Euroopassa päättyi Venäjän imperiumin paluuseen. Kirjattakoon jakso aikakirjoihin vuosille 1989—2014. Krimin myötä alkoi uusi aikakausi, jolle nimeä vielä haetaan.

Uskottavuuden raja

Samalla kun tunnustamme tosiasiana Venäjän kasvavan sotilaallisen kyvykkyyden ja poliittisen voiman, on meidän myös tosiasiana tunnustettava, että Suomen puolustus alkaa nykymuotoisena ja nykyrahoituksella menettää uskottavuuttaan viimeistään kolmen, neljän vuoden päästä. Puolustusvoimauudistus ei vastaa tähän millään tavalla, eikä tähän loppujen lopuksi auta puolustushallinnon esittämä asteittainen 50—150 miljoonan euron kehysten nosto 2016—2019. Tämän lisäksi ympäristömme on Ukrainan kriisin myötä kokenut radikaalin muutoksen. Se merkitsee sitä, että seuraava selonteko ei voi olla vanhan liturgian toistoa. Uusia analyyseja on tehtävä avoimesti ja ne on alistettava moniääniselle keskustelulle. Selontekojen yhtenä heikkoutena tähän asti on ollut käytettyjen lähteiden ja analyysien heikko jäljitettävyys ja sitä kautta selontekoihin jääneet ilmeiset aukot loogisessa päättelyketjussa ja eri turvallisuusuhkien välisissä suhteessa. Kappalejaon ja jäsentelyn korjaaminen saa asian näyttämään paremmalta, mutta parempi lopputulos on kuitenkin vain silmänlumetta.

Nopeat muutokset ympäristössämme edellyttävät mielestäni suomalaisen turvallisuuspolitiikan ohjauksen suhteen vähintään kolmea asiaa:

  1. Tarvitsemme uuden analyysin turvallisuuspoliittisesta ympäristöstämme ja Venäjästä. Selonteon valmistelu on käynnistettävä heti. Selonteko on rakennettava uudestaan loogiseksi, avoimeksi ja argumenteiltaan jäljitettäväksi. Esitöiden ja lähteiden on oltava pääosin julkisia ja ”laatuvarmistettuja.”
  2. Eduskunnan on vaadittava hallitukselta vähintään vuotuista turvallisuuspoliittista tilannekatsausta, eli pääministerin ilmoitusta. Pääministeri Katainen ilmoitti selonteon luovutuksessa eduskunnalle että hän on tähän valmis. Kansanedustaja Pauli Kiuru on tehnyt aloitteen eduskunnan turvallisuuspoliittisesta keskustelusta ja sen toivoisi johtavan tällaiseen menettelyyn.
  3. Selonteon liiallisesta konsensusvalmistelusta on luovuttava. Hallitus antakoon selonteon ja eduskunta käsitelköön sen. Yksimielisyyden sijaan menettelyssä tulisi painottaa valmisteluvaiheessa tuotettavien raporttien ja analyysien laatua.
Kuva uudesta selontekomenettelyn vaihtoehdosta.
Kuva 3. Selontekomenettelyn vaihtoehtomalli III.
Tutkijan esittämä vaihtoehtoinen malli selontekomenettelylle, jota kohti menettely vaikuttaisi olevan menossa.
Lähde: Limnéll, Jarno. Toimiiko turvallisuus- ja puolustuspoliittinen selontekomenettely. Maanpuolustuskorkeakoulu, Strategian laitos, Julkaisusarja 4: työpapereita no 26.

Pohjoismainen mahdollisuus

Olisi aika miettiä kyetäänkö tämä kaikki yksin täällä Suomessa tekemään. Tässä olisi hyvä koetinkivi pohjoismaiselle yhteistyölle ja sen mahdollisuuksille. Ruotsin kokonaispuolustuksen tutkimuslaitos FOI ja Norjan puolustuksen tutkimuslaitos FFI ovat maailman johtavia tutkimusaloillaan ja ne ovat tuottaneet hyvinkin korkealaatuisia poliittis-strategisen tason turvallisuusympäristön analyyseja, joita myös suomalaisen selonteon tuotannossa on hyödynnetty. Omia, eli Puolustusvoimien tutkimuslaitosta (alkaen 1.1.2015 2014), puolustusministeriötä, Pääesikuntaa ja Maanpuolustuskorkeakoulua väheksymättä, uskallan rehellisesti sanoa, että meillä ei vastaava ja yhtä osaavaa päätoimista henkilötyövuosimäärää ole asettaa analyysiin tekemiseen. Nyt olisi syytä aloittaa työ ajoissa ja käyttää siihen kaikki hyödynnettävissä olevat voimavarat. Myös rajojen yli yhdessä asioita tehden.