Miten Eurooppaa pitäisi puolustaa?

Ote alustuksesta Platonin akatemiassa,
Taistelukoululla, 15. toukokuuta 2015.

Platonin akatemia Taistelukoululla 15.5.2015.

Lähestyn kysymystä ”Miten Eurooppaa tulisi puolustaa?” Venäjän ja Ukrainan kriisin kautta.

Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen näimme Venäjän, jonka tavoitteena oli säilyttää se vähä mitä suurvallasta oli jäljellä ja estää hajoamisen jatkuminen. Venäjä nojasi tässä tavoiteessaan voimakkaasti kansainvälisen oikeuden normeihin ja kansainvälisen turvallisuuden rakenteisiin, yhteistyötä ja tasavertaista dialogia muun Euroopan kanssa hakien. Huolimatta asevoiman käytöstä Tsetseniassa Venäjä hyväksyttiin tasavertaisena eurooppalaisena kumppanimaana eurooppalaisten rauhan ja turvallisuuden rakenteisiin. Vuodesta 2002 alkaen Venäjä on myös istunut Naton pöydässä Nato-Venäjä -neuvostossa, mihin Suomella ei tietenkään ole ollut sijaa.

Suomen Valtioneuvoston selonteossa ”Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka” vuodelta 2001 Venäjää luonnehditaan seuraavasti:

Venäjä pyrkii kohti taloudellista uudistumista sekä järjestäytyneitä ja demokraattisia yhteiskunnallisia oloja. Sen sisäinen kehitys on vähitellen vakautumassa, mutta siihen liittyy yhä monia epävarmuustekijöitä. Venäjä etsii rooliaan kansainvälis- ja turvallisuuspoliittisena vaikuttajana.

Vuodesta 2007 alkaen olemme nähneet toisenlaisen Venäjän. Jotkut ovat vasta nyt heränneet tähän, painettuaan vuonna 2008 Georgian sodan hälytyksen kohdalla torkkunappulaa. Vuodesta 2007 alkanut ja vuoden 2013 massiivisiin valmiusharjoituksiin hetkeksi huipentunut Venäjän asevoimien kehittäminen on tuottanut tulosta. Venäjä on vallannut Krimin niemimaan ja viimeistään nyt osoittanut, että sen asevoimat ovat käyttökelpoinen ja välitön politiikan jatke.

Demokratiakehitys on jäänyt valtapolitiikan jalkoihin. Se on havaittavissa asevoimien kehityksessä ja käytössä, mutta yhtä selvästi valtiojohdon retoriikassa.

Vuonna 2010 Venäjän federaation presidentti Dmitri Medvedev sanoi voitonpäivän puheessaan tuokokuun 9. päivänä

Tänään, tässä juhlallisessa paraatissa, Venäjän sotilaat ja IVY-valtioiden sekä Hitlerin vastaisen liittouman sotilaat marssivat yhdessä. Vain yhdessä voimme kohdata nykypäivän uhat. Vain hyvinä naapureina voimme ratkaista kansainvälisen turvallisuuden ongelmat, jotta oikeuden ja hyveen ihanteet menestyvät koko maaimassa ja tulevien sukupolvien elämä on vapaata ja onnellista.

Viime vuonna Venäjän presidentti Vladimir Putin ei enää puhunut kumppaneista rauhassa, vaan mainitsi vain kerran Euroopan toteamalla:

Neuvostokansan luja tahto, pelottomuus ja järkkymätön rohkeus pelastiva Euroopan orjuutukselta.

Viime lauantaina samassa voitonpäivän paraatissa Putin sanoi seuraavasti:

Hitlerin häikäilemätön seikkailu oli kova opetus koko maailmanyhteisölle. Silloin, 1930-luvulla, valaistunut Eurooppa ei nähnyt natsiaatteen tappavaa uhkaa.

Toisen maailmansodan – venäläisittäin Suuren Isänmaallisen Sodan, kertomusten jakaminen ja niiden käyttö patrioottisessa kasvatuksessa ja hengen luomisessa on tietysti maanpuolustustahtoa parhaimmillaan. Toinen maailmansota ja natsismin terrori on syytäkin nostaa esille, koska se kertoo keskeisestisiitä mitä Eurooppa on. Hitlerin ja akselivaltojen fasistisia arvoja ja ihanteita nousi vastustamaan yhtenäinen Eurooppa, joka uskoi vapauteen, kulttuuriin ja sivistykseen.

Toisen maailmansodan narratiivien kansallismielinen uudelleenkirjoittaminen, historian korjaaminen ja totuuden vääristäminen on kuitenkin jotain aivan muuta. Huolestuttavaa se on ainakin siinä suhteessa, että se asettaa vastakkain Venäjän ja muun Euroopan. Ennen kaikkea arvomaailmassa.

Venäjän puoli vuotta sitten julkaistussa uudessa sotilasdoktriinissa maailmankuvaa luonnehditaan näin:

Nykyiselle tilannekehitykselle maailmassa on tyypillistä lisääntynyt globaali kilpailu, jännitys valtioiden ja alueiden välisen vuorovaikutuksen eri aloilla, eri arvomaailmojen ja kehitysmallien välinen kilpailu, taloudellisen ja poliittisen kehityksen epävakaus maailmanlaajuisesti ja alueellisesti, taustalla kansainvälisten suhteiden yleinen vaikeutuminen. Käynnissä on vaikutusvallan vaiheittainen uudelleenjako uusien taloudellisen kasvun ja poliittisen vetovoiman keskusten hyväksi.

Venäjä näkee siis maailmassa syntyvän ideologioiden ja arvojen kamppailun ja valmistautuu menestymään siinä myös asevoimaa käyttäen.

Tässä piilevät mielestäni olennaiset kysymykset. Voidaanko arvoja edistää ja jakaa asevoimin? Itse en usko tähän. Asevoimilla puolustetaan arvoja, mutta niitä edistetään ja jaetaan turvallisessa yhteiskunnassa, jossa koulutus, kulttuuri, sivistys, sekä hoito- ja sosiaalipalvelut ovat kunnossa. Arvoja ei viedä ase kädessä, paitsi Krimille kohteliaiden pienten vihreiden miesten voimin.

Asevoimalla vastataan asevoimaan. Vegetiuksen sanoin: ”Si vis pacem para bellum.” Tämä on läntiseltä Euroopalta unohtumassa.

Eräässä Euroopan valtioiden välisessä sopimuksessa sanotaan näin:

Sopimuspuolet vahvistavat uskovansa Yhdistyneitten Kansakuntien peruskirjan tarkoituksiin ja periaatteisiin ja haluavansa elää rauhassa kaikkien kansojen ja kaikkien hallitusten kanssa.

Ne ovat lujasti päättäneet suojella kansojensa vapautta, yhteistä perintöä, kulttuuria ja sivistystä, jotka perustuvat demokratian periaatteisiin, henkilökohtaiseen vapauteen ja oikeusvaltion periaatteeseen.

Ne ovat vakaasti päättäneet yhdistää voimansa yhteisen puolustuksen sekä rauhan ja turvallisuuden säilyttämisen puolesta.

Monen Euroopan maan asevoimat ovat kyvyttömiä suojaamaan kansojensa vapautta, kulttuuria ja sivistystä. Yhteisöä puolustetaan yhdessä. Arvojen hajaannus tai arvottomuus romuttaa yhteisen puolustuksen tehokkaammin kuin mikään muu. Yhteisöllisyys ja yhtenäisyys ovat niin ikään Euroopalta unohtumassa.

Asevoimat ovat yhteiskunnan vapauden äärimmäinen tae ja tämän turvatakuun on syytä olla kaikilla kunnossa, mutta Eurooppaa puolustetaan yhdessä ja ensisijaisesti yhteisten arvojen kautta. Sotilaallisella voimalla on hyvin vähän käyttöarvoa eikä sillä voida uhata, jos Eurooppa pysyy yhtenäisenä.

Hajallaan olevien valtioiden tai unionista irtautumista toivovien on kuitenkin syytä tarkastaa vakuutuksensa, sillä aggressiivisen Venäjän naapurissa sille voi tulla käyttöä.

//James


Tässä esittämäni mielipiteet ovat omiani, eivätkä ne välttämättä heijasta puolustusvoimien tai muun viranomaisen virallista kantaa.

EU-armeija?!

Suomalaista turvallisuuspoliittista keskustelua vaivaa nyt vaalikiima. Keskustelu on jumittunut lyhytnäköiseen, välittömiä hyötyjä (lue: ääniä) hakevaan luuppiin, jossa media hakee päättäjiltä lyhyitä ja yksinkertaisia vastauksia ja päättäjät puolestaan välttävät syvällisempää ajattelua, median palkitessa nopeinta vastaajaa suodattamattomalla palstatilalla.

Naton ja EU:n liput vierekkäin

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö palautti suomalaisten mieliin jo viime kesällä tekemänsä keskustelunavauksen EU:n yhteisestä ”puolustuksesta.”

Silloin kirjoitin seuraavasti:

”Enpä väitä, että tietäisin mitä presidentti ajatteli, mutta ajankohdan huomioiden hän halusi uskoakseni vauhdittaa keskustelua EU:n turvallisuuden rakenteista ja saada aikaa syvällisempää, pidemmälle luotaavaa ja analyyttisempaa keskustelua siitä, millaisia rauhan ja konfliktien eston rakenteita EU kehittää ja mihin niistä Suomen kannattasi tulevaisuudessa nojata. Suomalainen keskustelukulttuuri ei ollut kypsä Kultarannalle viime vuonna. Nyt suomalaisessa [debatissa] tässä on päästy eteenpäin, mutta Kultarantaan kutsuttujen keskustelijoiden joukossa osa oli vielä kovin matalalla pintaliidossa. Nämä henkilöt ottivat presidentin EU-avauksen ylipäällikön käskynä. Varsinkin vasemmistoliitto riemuitsi tulkittuaan että se sai ylijohdon tuen ”Nato on Saatanasta” -linjalleen. […]”

Presidentti Niinistö sai jälleen vastaansa tulvan kieltämisiä ja arvioita ajatuksen toteuttamiskelpoisuudesta tässä ja nyt. Lyhyen tähtäimen näkökulmat ovat herkullisia eikä vaalien alla ei ole syytä odottaa muuta. Sikäli voidaan siis sanoa, että presidentin avaus osui hedelmättömään maaperään tai oli jopa harhalaukaus.

Presidenttimme on kuitenkin ollut selkeä, rauhallinen ja harkitseva ulko- ja turvallisuuspoliittisissa kannanotoissaan ja tätä uudelleen lausuttua (vahvistettua) ajatusta on syytä tarkastella tässä kontekstissa. Annetut vastaukset [Tuomioja, J Niinistö, Haglund, Soini, Iso-Markku (UPI), Tiilikainen (UPI)] EU-puolustuksesta ovat totta vain tässä ja nyt. Tulevaisuuteen ne eivät kanna ja on lähinnä älyllistä epärehellisyyttä (tai vaalikiimaa) lausua one-linereita vastauksena Tasavallan presidentin avaukselle.

Kesällä Kultarannan keskustelujen alla ei löytynyt vastausta siihen, millaista rauhaa EU rakentaa 2025+. Nyt presidentti toisti ajatuksensa, vaikkakin pehmensi myöhemmin lausuntoaan älylliseksi provokaatioksi.

Presidentin toistettu ajatus EU-puolustuksesta osoittaa kuitenkin, että ajatus on entistä ajankohtaisempi ja ei voi odottaa loputtomiin. Siinä missä viime kesänä olisi ollut syytä pohtia EU:n rauhantyön pehmeämpiä välineitä 2020-luvulla on nyt Ukrainan tilanteen negatiivisen kehityksen myötä nähtävissä että ne eivät enää riitä.

Yhdysvaltain paluu Eurooppaan on nykyinen järjestelmän tila, joka on syntynyt olosuhteiden pakosta. Amerikkalaiset vihaavat tilannetta itsekin ja tekevät kaikkensa päästäkseen siitä irti. Yhdysvallat ei tule jäämään Eurooppaan pysyvästi, vaikka Venäjä jatkaisi turvallisuutta horjuuttavaa toimintaansa taka- ja etupihoillamme.

Nähtävissä on kuitenkin tilanteen kehitys, jossa Venäjä jatkaa Euroopan maiden diplomaattisten, taloudellisten, poliittisten ja sotilaallisten resurssien sitomista Itä-Eurooppaan ja ”Euraasiaan.” Yhdysvaltain irtautuminen Euroopasta ei merkitse Naton rakenteiden murtumista, mutta sen edellytyksenä on selkeä exit strategy, jonka vaikutukset heijastuvat Naton rakenteisiin. Mitään EU-puolustusta ilman Natoa ei voi olla, tässä suhteessa jo EU-sopimus (SEU 42.7) on selkeä. Artiklan pihvi on jälkimmäisessä momentissa, jonka merkitystä Suomessa kieltäydytään ymmärtämästä, vedoten edellisessä momentissa mainittuun ”turvallisuus- ja puolustuspolitiikkamme erityisluonteeseen.

If a Member State is the victim of armed aggression on its territory, the other Member States shall have towards it an obligation of aid and assistance by all the means in their power, in accordance with Article 51 of the United Nations Charter. This shall not prejudice the specific character of the security and defence policy of certain Member States.

Commitments and cooperation in this area shall be consistent with commitments under the North Atlantic Treaty Organisation, which, for those States which are members of it, remains the foundation of their collective defence and the forum for its implementation.

Jos jäsenvaltio joutuu alueeseensa kohdistuvan aseellisen hyökkäyksen kohteeksi, muilla jäsenvaltioilla on velvollisuus antaa sille apua kaikin käytettävissään olevin keinoin Yhdistyneiden Kansakuntien peruskirjan 51 artiklan mukaisesti. Tämä ei vaikuta tiettyjen jäsenvaltioiden turvallisuus- ja
puolustuspolitiikan erityisluonteeseen.

Tämän alan sitoumusten ja yhteistyön on oltava Pohjois-Atlantin liiton puitteissa tehtyjen sitoumusten mukaisia, ja Pohjois-Atlantin liitto on jäseninään oleville valtioille edelleen niiden yhteisen puolustuksen perusta ja sitä toteuttava elin.

Naton jäsenmaista 25/28 on eurooppalaisia. Näistä 22 on EU-jäsenmaita. Ulkopuolelle jäävät Norja, Islanti ja Albania. Kroatian liityttyä molempiin ”kerhoihin” tulee muistisäännöksi yksinkertainen 22/28. Naton ulkoeurooppalaiset jäsenet ovat Yhdysvallat, Kanada ja EU-jäsenehdokas Turkki.

En edelleenkään väitä, että tiedän mitä presidentti ajattelee, mutta kiristynyt turvallisuustilanne, jonka nähdään jatkuvan vielä pitkään pakottaa miettimään uusia ratkaisuja. Yksi sellainen on Naton eurooppalaisten jäsenmaiden ja kumppanien muodostama armeija tai armeijaryhmä (kirj.huom. viittaan joukon kokoon), joka on täysin riippumaton Yhdysvaltain asevoimista ja sen joukkokontribuutioista.

Tämän päivän eurooppalaiset joukot ovat EU:n EUROCORPS ja Naton Allied Rapid Reaction Corps, joka muodostaa Naton nopean toiminnan joukot (Nato Response Force). Näiden joukkojen tärkeimmät tehtävät eivät kuitenkaan ole Euroopan puolustaminen, vaan ne vastaavat ensisijaisesti 1990-luvulla syntyneeseen humanitaaristen, rauhanturvaamis- ja kriisinhallinnan tehtävätarpeeseen. Se tehtävätarve ei ole muuttunut, mutta Venäjän toiminta Ukrainassa on herättänyt henkiin kylmän sodan aikaiset tehtävätarpeet, jotka Nato ja EU organisaatioina ovat hiljalleen hylänneet priorisoidessaan liittouman rajojen ulkopuolella tehtävää kriisinhallintatyötä.

Tässä kontekstissa Tasavallan presidentin puheenvuoro tulee ymmärrettäväksi. EU:n on Naton rakenteisiin tukeutuen – mutta samalla liiallista Yhdysvaltoihin nojaamista vältellen – muodostettava eurooppalaisten jäsenmaiden ja kumppanien yhteinen armeija tai armeijaryhmä, jonka ensisijainen tehtävä on Euroopan puolustaminen ja jäsentensä suvereniteetin puolustaminen. Tällainen ratkaisu ei ole Naton kanssa päällekkäinen, vaan vaatii pikemminkin EU:n yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan strategian viemistä muutaman askeleen eteenpäin.

Oma näkemykseni puolustusratkaisumme vaihtoehdoista on edelleen sama kuin viime kesänä:

Tulevaisuudessa Suomella on kaksi (kolme) vaihtoehtoa:

    1. Täysin itsenäinen ja uskottava puolustus, joka syö rahaa koulutukselta, hoitotyöltä ja hyvinvoinnilta.
    2. Muiden kanssa jaetut kyvyt ja yhteinen uskottava puolustus, joka nojaa yhteiseen vahvaan pelotteeseen.
    3. (Ruotsin malli: Paperitiikeri, jota ylläpidetään valtiojohdon vakuutteluilla ja puolustusvoimien myötävaikutuksella, kunnes joku tajuaa totuuden)

Tasavallan presidentin ajatus EU:n yhteisestä puolustuksesta on arvokas ja sen toteuttaminen palvelee kaikkia osapuolia. Pallo on kuitenkin Euroopan unionilla. Yhtenäisyyttä ei löydetä, elleivät jäsenmaat katso pitkälle tulevaisuuteen ja suostu hylkäämään pelkojaan liittovaltiosalaliitosta.

Pohjoiskorealaiset salaisuuden verhot [#fofrk 1]

Tulevaisuuteen katsova ja uusien ratkaisujen näkemisen mahdollistava avoin ja rehellinen turvallisuus- ja puolustuskeskustelu on tärkeä. Tässä suhteessa Suomen tulisikin ottaa mallia Ruotsista ja poistaa pohjoiskorealaiset salaisuuden verhot sellaisten puolustuskysymysten ympäriltä, joita useimmissa muissa Euroopan maissa käsitellään julkisesta. Suomalaisen puolustuksen vaitonaisuus ja vähäinen läpinäkyvyys on erittäin haitallista valistuneelle mielipiteen muodostamiselle ja päätöksenteolle. Voidaksemme perustella ja ylipäätään tunnistaa tulevia puolustusratkaisuja, tulee meillä myös olla mahdollisuus pidemällä tähtäimellä antaa hylätty arvosana nykyisen puolustusratkaisumme osille.

Ruotsi

Olen seurannut suomalaista ja ruotsalaista puolustuskeskustelua erityisen tarkasti syksystä 2012. Kaksi vuotta on nyt kulunut ylipäällikkö Sverker Göransonin ”viikkopuolustuksesta” ja olen ruotsalaisessa puolustuskeskustelussa havainnut lisääntyvää vapautta, osallistuvuutta ja ”saatavuutta”. Saatavuudella tarkoitan sitä, että keskustelusta on tehty ymmärrettävä ”medelsvenssonille”.  Tässä Ruotsin näkyvimmät bloggaajat, nykyään myös Expressenin ja SvD:n kolumnistit, nimittäin Carl ”Wiseman” Bergqvist ja Niklas ”Skipper” Wiklund ovat olleet erittäin menestyksekkäitä. Heidän esimerkkinsä on myös pakottanut puolustusvoimat suurempaan julkisuuteen ja keskustelevampaan viestintätyyliin. Tässä pitää nostaa hattua Ruotsin puolustusvoimien viestintäjohtaja Erik Lagerstenille, joka on ollut tiennäyttäjä tässä suhteessa. Hän on sekä esimerkillään että selvällä tuen osoituksellaan ja keskusteluun kannustamisella raivannut suuremman avoimuuden väylää organisaatiossa, jonka toimintaa salassapito usein säätelee.

Julkisessa keskustelussa sosiaalisen median avulla tapahtuneet edistysaskeleet voisivat helposti vaikuttaa uraa uurtavilta. Tässä on syytä muistaa Wisemanin, Skipperin et al. ovat keskustelussa pääosin nostaneet esille puheenvuoroja poliitikkojen viesteistä, puolustuspäätöksistä, hallituksen ja parlamentin (riksdagen) antamien tehtävien suorittamisesta, raporteista ja muista tietoperustesista lähteistä. Keskustelijat ovat luottaneet tiukasti julkisiin lähteisiin, jotka periaattessa ovat yhtä helposti medelsvenssonin ”googlattavissa” ja pureskeltavissa. Menemättä dokumenttien (riksdagenin ohjauskirjeet, hallituspäätökset ja raportit) sisältöön, on mielestäni syytä korostaa sitä, että Ruotsissa on julkisuus ja läpinäkyvyys ovat lailla asetettuja vaatimuksia ja ne näkyvät selvästi niin puolustusvoimien ohjauksessa ja viranomaisen raportoinnissa tehtävänantajalle.

Tämä ”demokraattinen” julkisuusvaatimus on keskeinen moniääniselle ja tietoperustaiselle puolustuskeskustelulle. En olisi voinut kirjoittaa jo kymmenenteen osaan ehtinyttä sarjaa ”Ruotsin puolustuksen kriisi” ilman näitä saatavilla olevia julkisia raportteja, selvityksiä, päätöksiä, tehtävänantoja ja näistä pidemmän aikaa käytyä keskustelua.

Suomi

Yhtälailla on tärkeää korostaa sitä etten olisi voinut kirjoittaa samalla tavalla Suomen puolustusratkaisusta tai puolustusjärjestelmämme perusteista. Tämä johtuu osin siitä, että asiakirjat, joita kirjoittamiseen tarvittaisiin usein ovat salassa pidettäviksi luokiteltuja taikka sitten niiden sisältämä tieto on pirstaloitunut useaan eri paikkaan. Esimerkkinä nostan tässä esille Ruotsin puolustusvoimien vuosikertomuksen, joka on perusteellinen ja yksilöity raportti viranomaisen toiminnasta. Suomen puolustusvoimat laatii samanlaisen raportin puolustusministeriölle, mutta se on lähtökohtaisesti määritelty salassa pidettäväksi. Julkinen versio, eli vuosikertomus puolustusvoimien verkkosivuilla on lähinnä yritysesite tarkasti valittuine teemoineen ja tunnuslukuineen.

Kuva, jossa leijona ja merkintä "erittäin salainen."
Lue myös Taloussanomat: ””Kun EU leimaa asiakirjan ‘erittäin salaiseksi'”.

Ohjaus on myös erilaista. Valtioneuvoston ja eduskunnan yksilöityjä tehtävänantoja Ruotsin riksdagenin ohjauskirjeiden (regleringsbrev) ja Ruotsin hallituksen hallituspäätösten (regeringsbeslut) ei Suomessa annetua. Tehtävät ja ohjaus tulevat ministeriöltä ja eduskunnan ohjausvoima viranomaiseen rajoittuu lähinnä neljännesvuosittain julkaistavaan turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon konsensuslinjausten hyväksymisessä .

Valtioneuvoston turvallisuus- ja puolustuspoliittiset selonteot, jotka siis vastaavat ruotsalaisia puolustuspäätöksiä, ovat toinen hyvä esimerkki puutteellisesta läpinäkyvyydestä ja julkisuudesta. Ruotsalaisia puolustuspäätöksiä edeltää valmisteluaikana hallituksen tehtävät asianomaisille viranomaisille tuottaa selvityksiä ja raportteja päätöksenteon tueksi. Ruotsin puolustuspäätöstä varten laadittava keskeisin raportti on parlamentaarisen puolustuskomitean (försvarsberedningen) selvitys, joka on usein niin samankaltainen lopputuotteen kanssa, että Suomessa media onkin virheellisesti rinnastanut nämä puolustuspäätöksiin. Tänä vuonna nähtäneen kuitenkin puolustuspäätös, joka merkittävästi poikkeaa komitean raportista.

Suomen turvallisuus- ja puolustuspoliittinen selonteon valmistelu tapahtuu ensisijaisesti virkamiesvalmisteluina asianomaisissa ministeriöissä. Tuloksena on ainoastaan yksittäisiä julkisia raportteja ja selvityksiä ja ala-arvoinen keskustelu matkalla lopulliseen selontekoon. Selontekoon sitoutuminen varmistetaan konsensuspohjaisella poliittisella ohjauksella, jonka joskus myös väitetään olevan läpinäkyvyyttä.

Rohkeus hylätä puolustusratkaisu

Ruotsissa on Wisemanistä lähtien nähty kasvavaa julkista kiinnostusta ja perehtymistä puolustuskysymyksiin. Aikaisempien hallitusten – etenkin ”Alliansenin” – teot ja sanat puolustuksen suhteen ovat joutuneet armottoman fact checkin kohteeksi. Bloggaajat ovat saaneet äänensä kuuluviin riksdagenissa opposition kirjallisissa kysymyksissä valtioneuvoksille. Ruotsissa ollaan oltu valmiita antamaan hylätyt arvosanat puolustuksen osaratkaisulle esille tuotujen tietojen valossa.

Suomi ei ole tehnyt puolustusuudistusta. Puolustusvoimauudistus,  joka nyt on valmis on ollut viranomaisen rakenteen ja sisäisen tehtäväjaon uudelleenjärjestelyä vastaamaan vallitsevaa tilannetta, jossa lakisääteiset tehtävät pysyvät muuttumattomina henkilöstö- ja materiaalikulujen kasvaessa hillitsemättömästi. Nyt on saavutettu tasapaino, ilman että itse puolustusratkaisua on tarvinnut säätää tai kyseenalaistaa. Tämä yhdessä puutteellisen julkisen keskustelun kanssa on johtanut lapselliseen poliittiseen keskusteluun puolustuksesta, jossa kansanedustajat ja muut poliitikot tosissaan esittävät tuhansien tarkka-ampujien kouluttamista sotatoimiyhtymien sijaan, taistelualusten korvaamista veneillä tai seuraavan sukupolven hävittäjien korvaamista olalta ammuttavilla ilmatorjuntaohjuksilla.

Koska Suomi ei ole luopunut laajamittaiseen hyökkäyksen torjuntaan kykenevästä puolustuksesta, vaan elänyt tuskin havaittavissa olevan kyvyn asteittaisessa heikkenemisessä, on meillä lähinnä vahingoniloisesti tarkasteltu Ruotsin puolustuksen kriisiä ja hehkutettu omaa ratkaisuamme. Tätä ovat vahvistaneet poliitikkojen ja kenraalien kliseet, joita ei voitu ottaa tarkasteltavaksi salassapitoon vedoten.

Tulevaisuuteen katsova ja uusien ratkaisujen näkemisen mahdollistava avoin ja rehellinen turvallisuus- ja puolustuskeskustelu on tärkeä. Tässä suhteessa Suomen tulisikin ottaa mallia Ruotsista ja poistaa pohjoiskorealaiset salaisuuden verhot sellaisten puolustuskysymysten ympäriltä, joita useimmissa muissa Euroopan maissa käsitellään julkisesta. Suomalaisen puolustuksen vaitonaisuus ja vähäinen läpinäkyvyys on erittäin haitallista valistuneelle mielipiteen muodostamiselle ja päätöksenteolle. Voidaksemme perustella ja ylipäätään tunnistaa tulevia puolustusratkaisuja, tulee meillä myös olla mahdollisuus pidemmällä tähtäimellä antaa hylätty arvosana nykyisen puolustusratkaisumme osille.

Matkalla Säleniin

Suomalainen puolustuskeskustelu on viimeisen puolen vuoden aikana ollut paluuta moniäänisyydestä yksinkertaisuuteen ja ummehtuneeseen YYA-ilmapiiriin. Upseereiden ja tutkijoiden kommentit ja mielipiteet ovat joutuneet poliitikkojen kieltämisen kohteeksi, usein sellaisin perusteluin, jotka menneet henkilöön ja myös kyseenalaistaneet virkamiesten oikeuden sananvapauteen ja keskusteluun osallistumiseen. Tasavallan presidentti kutsui puoluejohtajat puhutteluun, jossa luotiin ulkopoliittista konsensusta vaalien alla. Kevään vaalit tarjoavat yhtä vähän korkealaatuista #turpo-keskustelua kuin Sälenin kattaus. Ainoa toivo on, että poliitikkomme ja johtamamme vieraalla maalla – ulkoministeri Erkki Tuomioja, puolustusministeri Carl Haglund ja kenraali Jarmo Lindberg – asetetaan Suomen 2020-luvun puolustuksen eksistentiaalisten kysymysten eteen. Toivo on siis ruotsalaisissa osallistujissa, jotka ovat tottuneita avoimeen keskusteluun eivätkä pelkää kissan nostamista pöydälle.

//James


Tässä esittämäni mielipiteet ovat omiani, eivätkä ne välttämättä heijasta puolustusvoimien tai muun viranomaisen virallista kantaa.

Rintama kulkee korvien välissä

Vieraskynä 17.5.2014, Janne Riiheläinen.

Suomeakin uhkaa todennäköisesti aivan uudenlainen sota, jota käydään ennen kaikkea korvien välissä, kirjoittaa viestintäammattilainen ja Suomen turvallisuuspoliittiseen keskusteluun aktiivisesti osallistuva Janne “Rysky” Riiheläinen. Tämä kirjoitus on julkaistu myös Naton Aika blogissa.

Sotilaat ampumapesäkkeessä.
Sotilaat ampumapesäkkeessä. 12. elokuuta 1942. Kuva: SA-kuva.

Sota on ihmisen melkein ikuinen kumppani, joka on kehittynyt yhtä jalkaa tiedon ja teknologian kanssa. Yksi sodan kovin lukuisista ikävistä ominaisuuksista on se, ettei se unohda kerran oppimaansa. Kaikki historian aikana keksityt sodankäyntitavat ovat edelleen läsnä jossain päin ihmiskuntaa.

Uusimpia tapoja sodankäynnissä olemme saaneet seurata Ukrainassa. Siellä on nyt käynnissä Venäjän ja Ukrainan välinen sota. Se ei vain ole sellainen, joksi olemme sotaa tähän asti ajatelleet. Se on kuitenkin sota, jonkalainen meitäkin todennäköisimmin uhkaa. Sellaista sotaa käydään ennen kaikkea korvien välissä, ja maanpuolustus on suureksi osaksi henkistä.

Olemme viimeiset 70 vuotta vakuutelleet itsellemme ja toisillemme, että pärjäämme yksin. Meillä on ollut kansakuntana pitkä rivi sotilaallisia pettymyksiä, alkaen Ruotsin armeijan vätystelystä 1808 ja päätyen Saksan häviöön kummassakin maailmansodassa. YYA-sopimus merkitsi itse asiassa sotilaallista liittoutumista; pysytteleminen poissa sopimuksen nojalla tarjottavan avun piiristä oli turvallisuuspolitiikkamme ydin Neuvostoliiton hajoamiseen asti.

Liekö peruja tästä vastentahtoisesta liittosuhteesta vai mistä, mutta kansakunnan henkiseksi ideaalitilaksi on parin viime vuosikymmenen aikana kohotettu talvisodan henki. Muuten kovin järkiperäiseltä ja pragmaattiselta kansakunnalta on hieman outo valinta ihailla itseään silloin, kun se oli yksin tuhon partaalla. Vaikka emme me niin totaalisen yksin olleet kuin on tapana hehkuttaa. Joka tapauksessa tämä kertoo siitä, että suomalaisessa mielenmaisemassa yläjuoksulta uiva lastu on edelleen enemmän uhka kuin mahdollisuus.

Strateginen kommunikaatio on eräs tapa nimittää valtioiden ja eri toimijoiden käymää kamppailua asenteista ja näkemyksistä. Suomessa olemme keskimäärin hyvin koulutettuja ja perinteistä uutismediaa runsaasti kuluttavia. Nämä kaksi ovat erinomaiseksi avuksi pärjätäksemme propagandan paineessa. Koulutus antaa kehyksen ja ymmärryksen maailman monimutkaisuudesta.

Journalismista ponnistava vapaa lehdistö puolestaan hakee totuutta eri totuuksien takaa ja on myös valmis korjaamaan virheensä. Siksi median murros ei ole vain yhden liiketoiminnan kriisi, se on myös haaste henkiselle maanpuolustukselle. Ilman elävää mediakenttää ja ihmisten halua kuluttaa muutakin kuin “viihdehuttua”, olemme helppo uhri manipuloinnille, puolitotuuksille ja kaikelle muulle, mitä propagandistit voivat vastaamme vyöryttää.

Toki toivoisin, että meillä olisi omakin strateginen kommunikaatiomme iskussa ja joku siitä nimenomaisesti huolehtimassa. Kokonaisturvallisuuden pohjalta ponnistava verkostopuolustus on monissa asioissa lyömätön, mutta tällaisessa erityisosaamista vaativassa taiteenlajissa hajautettu vastuu ei tuota toivottua tulosta. Ainakaan minun tiedossani ei ole, että Suomella olisi strategiseen kommunikaatioon keskittynyttä, vakituista toimijaa.

Suomalainen maanpuolustushenki on YYA-sopimuksen hengessä ja uhassa rakennettu tekemään epätoivoista vastarintaa ja näin kohottamaan hyökkäyksen hintaa. Toisessa maailmansodassa olimme kahdesti romahduksen äärellä, mutta sodan suuremmat kuviot päästivät meidät pälkähästä kummallakin kerralla. Sotien jälkeen ja varsinkin Neuvostoliiton kaatumisen jälkeisinä aikoina olemme tarmokkaasti rakentaneet kansallista omakuvaa tälle sotilaallisten saavutusten ja huikean “säkän” yhdistelmälle. Unohtaen toki onnen merkityksen ja keskittymällä vain ja ainoastaan sinällään ihan oikeisiin sankaritekoihin.

Joka tapauksessa maanpuolustuksesta on maalattu meille kuvaa, jossa olennaista on kestävä Kollaa ja tankin telaketjun väliin tungettu koivuhalko. Nimenomaan puolustusvoimat on tehnyt vuosikymmenet tätä työtä asevelvollisten kohdalla, onnistuen koulutustehtävässään tässäkin asiassa erinomaisesti. Suomalainen sisu on yksin pärjäämistä ja mahdottomasta selviytymistä. Kumpikin on tietysti mahdollista, mutta aina epätodennäköistä.

Opimme uskomaan omaan propagandaamme erikoisuudestamme kansakuntana ja irrallisuudestamme muun maailman lainalaisuuksista. Jotain kertoo sekin, että aseellinen maanpuolustus nauttii meillä nytkin hyvin vahvaa luottamusta ja poliittista tukea, mutta turvallisuuspolitiikan toinen tukijalka eli ulkopolitiikka saa muun valtionhallinnon tavoin tyytyä karsimaan toimintaansa.

Kuitenkin lisäpanostukset diplomatiaan, kansainväliseen yhteistyöhön ja muihin vastaaviin toimiin olisivat vain murto-osa siitä, mitä maksaa aseellisen maanpuolustuksen pitäminen ajan tasalla. Myöskään kyberturvallisuus ja muut maanpuolustuksen pehmeämmät keinot eivät juuri saa suosiota kansalaisten silmissä. Turvallisuuden tunne näyttää kohentuvan vain ja ainoastaan asejärjestelmistä ja suomalaisten korpisoturien perinteiden vaalimisesta.

Henkisen maanpuolustuksen pitää tässä ajassa ja paikassa perustua siihen, että meillä on turvallinen ja oikeudenmukainen yhteiskunta. Ukraina ja heikot valtiot näyttävät esimerkkiä siitä, miten sisäinen heikkous on aina myös ulkoista. Omaan maahamme luottamisen lisäksi meidän olisi kyettävä luottamaan myös muuhun maailmaan tai ainakin osaan siitä.

Putinin Venäjän kehitys näyttää niin huolestuttavalta, että omillamme ollessamme meidät palautetaan ajan mittaan YYA-Suomen asemaan. Enää se ei välttämättä tapahdu ensi sijassa poliittisilla sopimuksilla, vaan rahan ja talouden voimalla. Siksi kiinteä ja pitävä yhteys läntiseen Eurooppaan on myös henkistä maanpuolustusta. Totta kai EU:ssa on vikansa, mutta ilman sitä tilanteemme olisi nyt kovin erilainen.

Keskinäisriippuvainen maailma on kytkenyt meidät joka tapauksessa tiiviisti yhteyteensä. Poliittisestikin olemme sitoutuneita Euroopan unionin jäseniä. Euroopan integraatio kärsii tällä hetkellä melko laajasta tai ainakin erittäin äänekkäästä epäluottamuksesta ympäri unionia. Myös Suomessa perussuomalaisten hurja nousu perustuu pitkälti impivaaralaiselle asenteelle itse tekemisestä ja päättämisestä.

Monimutkainen ja monivärinen maailma tuntuu monesta ahdistavalta paikalta, kun oma pärjääminen tekee tiukkaa. Ahdistus ei silti muuta sitä tosiasiaa, että Euroopan unioni on tällä hetkellä kansallisen turvallisuutemme kannalta olennaisen tärkeä asia. Tämä tarkoittaa myös sitä, että mitä heikompi EU, sitä huonommin se tarjoaa meille turvaa ja tukea. Venäjästä tulee meille taloudellisesti yhä tärkeämpi suunta, mutta juuri siksi meillä pitää olla hyvin pitävä poliittinen ankkuri lännessä.

Jos Euroopan unioni syystä tai toisesta heikentyisi, tarkoittaisi se meille nykyisissä olosuhteissa lähes väistämätöntä valintatilannetta: joko liu’umme Venäjän vaikutusvallan alle tai liitymme Natoon. Henkilökohtainen Nato-kantani on Putinin aggressiivisen laajentumispolitiikan myötä siirtynyt kielteisestä EOS-sarakkeeseen. Aiemmin edustin jyrkästi NOS-puoluetta (“Nato on saatanasta”), mutta nyt muiden turvallisuusvaihtoehtojen raju heikentyminen on saanut Nato-vaihtoehdon näyttämään paremmalta.

Mahdollisen Nato-jäsenyyden ympärille on kietoutunut kansakunnan olemuksen ja turvallisuusvalinnat yhdistävä keskustelu. Turvallisuuspoliittiset ratkaisut pitää tehdä vuosikymmenten perspektiivillä. Siksi on olennaisinta miettiä, miten voimme todennäköisimmin turvata haluamamme kaltaisen olemassaolomme. Tarvitsemme itsetutkiskelua ja perusteellista keskustelua, ja sen jälkeen ratkaisuja.

Lopputulos syntynee äänestää “rätkäyttämällä”, ja sen kanssa on sitten kaikkien elettävä. Tämä todennäköinen tapahtumien kulku asettaa myös kovia vaatimuksia päätökseen johtaneelle keskustelulle. Henkinen maanpuolustus on tässä tilanteessa myös rehellisyyttä itseään ja eri vaihtoehtoja kohtaan. Aivan riittävästi on nyt kuultu toiveajattelua, jonka mukaan ”mikään ei ole muuttunut”. Näin väistetään tätä hankalaa pohdiskelua.

Meillä suomalaisilla oli helpot parikymmentä vuotta, mutta nyt on maailma taas muuttunut. Nyt on tehtävä päätöksiä tämän maailmanajan kanssa, ja monesta aiemmasta tilanteesta poiketen meillä on jopa oikeasti erilaisia vaihtoehtoja. Kysymys ei ole siis paasikivimäisestä kansakunnan “röykkyyttämisestä” sen ainoan vaihtoehdon taakse, vaan nyt on aika ryhtyä vakavaan työhön isänmaan turvallisuusratkaisujen valitsemiseksi ja rakentamiseksi.

//Janne Riiheläinen


Tiesithän, että voit seurata Janne Riiheläistä Twitterissä. Naton Aika -sivuston löydät myös Twitteristä ja Facebookista.