Vieraskynä 17.5.2014, Janne Riiheläinen.
Suomeakin uhkaa todennäköisesti aivan uudenlainen sota, jota käydään ennen kaikkea korvien välissä, kirjoittaa viestintäammattilainen ja Suomen turvallisuuspoliittiseen keskusteluun aktiivisesti osallistuva Janne “Rysky” Riiheläinen. Tämä kirjoitus on julkaistu myös Naton Aika blogissa.
Sota on ihmisen melkein ikuinen kumppani, joka on kehittynyt yhtä jalkaa tiedon ja teknologian kanssa. Yksi sodan kovin lukuisista ikävistä ominaisuuksista on se, ettei se unohda kerran oppimaansa. Kaikki historian aikana keksityt sodankäyntitavat ovat edelleen läsnä jossain päin ihmiskuntaa.
Uusimpia tapoja sodankäynnissä olemme saaneet seurata Ukrainassa. Siellä on nyt käynnissä Venäjän ja Ukrainan välinen sota. Se ei vain ole sellainen, joksi olemme sotaa tähän asti ajatelleet. Se on kuitenkin sota, jonkalainen meitäkin todennäköisimmin uhkaa. Sellaista sotaa käydään ennen kaikkea korvien välissä, ja maanpuolustus on suureksi osaksi henkistä.
Olemme viimeiset 70 vuotta vakuutelleet itsellemme ja toisillemme, että pärjäämme yksin. Meillä on ollut kansakuntana pitkä rivi sotilaallisia pettymyksiä, alkaen Ruotsin armeijan vätystelystä 1808 ja päätyen Saksan häviöön kummassakin maailmansodassa. YYA-sopimus merkitsi itse asiassa sotilaallista liittoutumista; pysytteleminen poissa sopimuksen nojalla tarjottavan avun piiristä oli turvallisuuspolitiikkamme ydin Neuvostoliiton hajoamiseen asti.
Liekö peruja tästä vastentahtoisesta liittosuhteesta vai mistä, mutta kansakunnan henkiseksi ideaalitilaksi on parin viime vuosikymmenen aikana kohotettu talvisodan henki. Muuten kovin järkiperäiseltä ja pragmaattiselta kansakunnalta on hieman outo valinta ihailla itseään silloin, kun se oli yksin tuhon partaalla. Vaikka emme me niin totaalisen yksin olleet kuin on tapana hehkuttaa. Joka tapauksessa tämä kertoo siitä, että suomalaisessa mielenmaisemassa yläjuoksulta uiva lastu on edelleen enemmän uhka kuin mahdollisuus.
Strateginen kommunikaatio on eräs tapa nimittää valtioiden ja eri toimijoiden käymää kamppailua asenteista ja näkemyksistä. Suomessa olemme keskimäärin hyvin koulutettuja ja perinteistä uutismediaa runsaasti kuluttavia. Nämä kaksi ovat erinomaiseksi avuksi pärjätäksemme propagandan paineessa. Koulutus antaa kehyksen ja ymmärryksen maailman monimutkaisuudesta.
Journalismista ponnistava vapaa lehdistö puolestaan hakee totuutta eri totuuksien takaa ja on myös valmis korjaamaan virheensä. Siksi median murros ei ole vain yhden liiketoiminnan kriisi, se on myös haaste henkiselle maanpuolustukselle. Ilman elävää mediakenttää ja ihmisten halua kuluttaa muutakin kuin “viihdehuttua”, olemme helppo uhri manipuloinnille, puolitotuuksille ja kaikelle muulle, mitä propagandistit voivat vastaamme vyöryttää.
Toki toivoisin, että meillä olisi omakin strateginen kommunikaatiomme iskussa ja joku siitä nimenomaisesti huolehtimassa. Kokonaisturvallisuuden pohjalta ponnistava verkostopuolustus on monissa asioissa lyömätön, mutta tällaisessa erityisosaamista vaativassa taiteenlajissa hajautettu vastuu ei tuota toivottua tulosta. Ainakaan minun tiedossani ei ole, että Suomella olisi strategiseen kommunikaatioon keskittynyttä, vakituista toimijaa.
Suomalainen maanpuolustushenki on YYA-sopimuksen hengessä ja uhassa rakennettu tekemään epätoivoista vastarintaa ja näin kohottamaan hyökkäyksen hintaa. Toisessa maailmansodassa olimme kahdesti romahduksen äärellä, mutta sodan suuremmat kuviot päästivät meidät pälkähästä kummallakin kerralla. Sotien jälkeen ja varsinkin Neuvostoliiton kaatumisen jälkeisinä aikoina olemme tarmokkaasti rakentaneet kansallista omakuvaa tälle sotilaallisten saavutusten ja huikean “säkän” yhdistelmälle. Unohtaen toki onnen merkityksen ja keskittymällä vain ja ainoastaan sinällään ihan oikeisiin sankaritekoihin.
Joka tapauksessa maanpuolustuksesta on maalattu meille kuvaa, jossa olennaista on kestävä Kollaa ja tankin telaketjun väliin tungettu koivuhalko. Nimenomaan puolustusvoimat on tehnyt vuosikymmenet tätä työtä asevelvollisten kohdalla, onnistuen koulutustehtävässään tässäkin asiassa erinomaisesti. Suomalainen sisu on yksin pärjäämistä ja mahdottomasta selviytymistä. Kumpikin on tietysti mahdollista, mutta aina epätodennäköistä.
Opimme uskomaan omaan propagandaamme erikoisuudestamme kansakuntana ja irrallisuudestamme muun maailman lainalaisuuksista. Jotain kertoo sekin, että aseellinen maanpuolustus nauttii meillä nytkin hyvin vahvaa luottamusta ja poliittista tukea, mutta turvallisuuspolitiikan toinen tukijalka eli ulkopolitiikka saa muun valtionhallinnon tavoin tyytyä karsimaan toimintaansa.
Kuitenkin lisäpanostukset diplomatiaan, kansainväliseen yhteistyöhön ja muihin vastaaviin toimiin olisivat vain murto-osa siitä, mitä maksaa aseellisen maanpuolustuksen pitäminen ajan tasalla. Myöskään kyberturvallisuus ja muut maanpuolustuksen pehmeämmät keinot eivät juuri saa suosiota kansalaisten silmissä. Turvallisuuden tunne näyttää kohentuvan vain ja ainoastaan asejärjestelmistä ja suomalaisten korpisoturien perinteiden vaalimisesta.
Henkisen maanpuolustuksen pitää tässä ajassa ja paikassa perustua siihen, että meillä on turvallinen ja oikeudenmukainen yhteiskunta. Ukraina ja heikot valtiot näyttävät esimerkkiä siitä, miten sisäinen heikkous on aina myös ulkoista. Omaan maahamme luottamisen lisäksi meidän olisi kyettävä luottamaan myös muuhun maailmaan tai ainakin osaan siitä.
Putinin Venäjän kehitys näyttää niin huolestuttavalta, että omillamme ollessamme meidät palautetaan ajan mittaan YYA-Suomen asemaan. Enää se ei välttämättä tapahdu ensi sijassa poliittisilla sopimuksilla, vaan rahan ja talouden voimalla. Siksi kiinteä ja pitävä yhteys läntiseen Eurooppaan on myös henkistä maanpuolustusta. Totta kai EU:ssa on vikansa, mutta ilman sitä tilanteemme olisi nyt kovin erilainen.
Keskinäisriippuvainen maailma on kytkenyt meidät joka tapauksessa tiiviisti yhteyteensä. Poliittisestikin olemme sitoutuneita Euroopan unionin jäseniä. Euroopan integraatio kärsii tällä hetkellä melko laajasta tai ainakin erittäin äänekkäästä epäluottamuksesta ympäri unionia. Myös Suomessa perussuomalaisten hurja nousu perustuu pitkälti impivaaralaiselle asenteelle itse tekemisestä ja päättämisestä.
Monimutkainen ja monivärinen maailma tuntuu monesta ahdistavalta paikalta, kun oma pärjääminen tekee tiukkaa. Ahdistus ei silti muuta sitä tosiasiaa, että Euroopan unioni on tällä hetkellä kansallisen turvallisuutemme kannalta olennaisen tärkeä asia. Tämä tarkoittaa myös sitä, että mitä heikompi EU, sitä huonommin se tarjoaa meille turvaa ja tukea. Venäjästä tulee meille taloudellisesti yhä tärkeämpi suunta, mutta juuri siksi meillä pitää olla hyvin pitävä poliittinen ankkuri lännessä.
Jos Euroopan unioni syystä tai toisesta heikentyisi, tarkoittaisi se meille nykyisissä olosuhteissa lähes väistämätöntä valintatilannetta: joko liu’umme Venäjän vaikutusvallan alle tai liitymme Natoon. Henkilökohtainen Nato-kantani on Putinin aggressiivisen laajentumispolitiikan myötä siirtynyt kielteisestä EOS-sarakkeeseen. Aiemmin edustin jyrkästi NOS-puoluetta (“Nato on saatanasta”), mutta nyt muiden turvallisuusvaihtoehtojen raju heikentyminen on saanut Nato-vaihtoehdon näyttämään paremmalta.
Mahdollisen Nato-jäsenyyden ympärille on kietoutunut kansakunnan olemuksen ja turvallisuusvalinnat yhdistävä keskustelu. Turvallisuuspoliittiset ratkaisut pitää tehdä vuosikymmenten perspektiivillä. Siksi on olennaisinta miettiä, miten voimme todennäköisimmin turvata haluamamme kaltaisen olemassaolomme. Tarvitsemme itsetutkiskelua ja perusteellista keskustelua, ja sen jälkeen ratkaisuja.
Lopputulos syntynee äänestää “rätkäyttämällä”, ja sen kanssa on sitten kaikkien elettävä. Tämä todennäköinen tapahtumien kulku asettaa myös kovia vaatimuksia päätökseen johtaneelle keskustelulle. Henkinen maanpuolustus on tässä tilanteessa myös rehellisyyttä itseään ja eri vaihtoehtoja kohtaan. Aivan riittävästi on nyt kuultu toiveajattelua, jonka mukaan ”mikään ei ole muuttunut”. Näin väistetään tätä hankalaa pohdiskelua.
Meillä suomalaisilla oli helpot parikymmentä vuotta, mutta nyt on maailma taas muuttunut. Nyt on tehtävä päätöksiä tämän maailmanajan kanssa, ja monesta aiemmasta tilanteesta poiketen meillä on jopa oikeasti erilaisia vaihtoehtoja. Kysymys ei ole siis paasikivimäisestä kansakunnan “röykkyyttämisestä” sen ainoan vaihtoehdon taakse, vaan nyt on aika ryhtyä vakavaan työhön isänmaan turvallisuusratkaisujen valitsemiseksi ja rakentamiseksi.
//Janne Riiheläinen
Tiesithän, että voit seurata Janne Riiheläistä Twitterissä. Naton Aika -sivuston löydät myös Twitteristä ja Facebookista.
Random thoughts 