Sotilaat ja sananvapaus, osa 3

Olen aiemmin kirjoittanut sotilaiden sananvapaudesta ja luulin jo, että asia olisi selvä. Ulkoministeri Erkki Tuomiojan hyökkäykset strategian laitoksen johtajaa everstiluutnantti Torsti Siréniä ja kaikkien upseerien sananvapautta vastaan antavat kuitenkin aiheen palata asiaan. Kertaan perusteet, mutta jos asian yleiset, perustuslailliset ja muut lainsäädännölliset taustat ovat epäselviä, niin pyydän kiertämään sarjan ykkös- ja kakkososan kautta.

monkey-deaf-dumb-blind

Perusteet

Sananvapaus

Sotilaiden sananvapautta ei enää rajoiteta. Aiemmin rikoslaissa säädettiin asiasta näin:

Sotilas, joka ilman esimiehen lupaa osallistuu puolueen tai puoluepoliittista toimintaa harjoittavan tai sitä tukevan yhdistyksen julkiseen tilaisuuteen tai muuhun kokoukseen pitämällä alustuksia tai esitelmiä tai lausumalla mielipiteitä puoluepoliittisista asioista, on tuomittava luvattomasta poliittisesta toiminnasta kurinpitorangaistukseen.

RL 321/1983, 45 luku 26 § 1 mom.

Tämä sananvapauden rajoitus koski vain puoluepoliittista toimintaa harjoittavan tai sitä tukevan yhdistyksen julkista tilaisuutta tai muuta kokousta. Tätä rajoitusta laajennettiin kuitenkin tapakasvatuksessa yleiseksi sananvapauden rajoitukseksi ja ylläpidämme edelleenkin vanhentunutta normatiivista käsitystä sotilaiden rajoitetusta sananvapaudesta. Se, että emme vieläkään saa kuulua ”puolueeseen tai puoluepoliittista toimintaa harjoittavaan tai sitä selvästi tukevaan yhdistykseen” ei enää merkitse sitä ettemmekö sekä virkamiehinä että yksityishenkilöinä voisi ilmaista mielipidettämme eri asioista.

Virkavelvollisuus ja lojaliteettivelvoite

Erityisiä vaatimuksia virkamiehen lausunnoille ammatillisessa roolissa ovat asianmukaisuus ja asiallisuus sekä virkavelvollisuus ja lojaliteettivelvoite. Virkaroolissakin virkamiehellä on laaja sananvapaus ja kritiikkivapaus, siis oikeus asiallisesti, totuudenmukaisesti ja perustellusti arvostella työnantajaansa tai virastoaan.

Virkavelvollisuus on harvinaisen selkeä esimerkiksi salassapidon osalta. Selkeyttä löytyy myös hyvän hallinnon periaatteiden, mm. asianmukaisuuden ja asiallisuuden osalta. Virkavelvollisuuden tarkkuudessa ja myös suhteessa lojaliteettivelvoitteeseen on aitoa problematiikkaa, joka tulee siitä, että virkavelvollisuuden sisältö varsinkin sotilaiden osalta on usein määritelty ”käänteisesti” avoimina rangaistussäännöksinä rikoslaissa. Näin ollen velvollisuudet saavat suuren osan sisällöstään ohjesäännöistä, käskyistä, ohjeista ja alemman tason normeista. Tässä subjektiivisuuden riski kasvaa: Yhtäältä monet normit eivät täytä rangaistussäännökseltä edellytettävää täsmällisyysvaatimusta ja toisaalta puolustusvoimilla ja sotilailla on tiettyjä tehtäviä, jotka ovat hyvin abstrakteja tai muutoin vaikeasti rajattavia ja määriteltäviä. Esimerkkeinä maanpuolustustahdon edistäminen, hengen ja kurin ylläpito, tasa-arvoisen ja yhdenvertaisen kohteluun liittyvät velvoitteet. Kun näihin liitetään velvoite toimia tavalla, joka ylläpitää luottamusta puolustusvoimiin, seuraa herkästi siirtyminen virkavelvollisuuden suppeasta tarkastelusta lojaliteettivelvoitteen mielivaltaiseen tulkintaan.

Politiikasta

Politiikka ei määritelmän mukaan kuulu sotilasammattiin tai sen harjoittamiseen. Vaatimuksia asianmukaisuudesta ja lojaliteetista ei voida suoraan soveltaa yksityisroolissa esitettyyn poliittiseen mielipiteeseen. Asiallisuusvaatimus pätee aina. Vapaus yksityishenkilönä ilmaista mielipiteensä kuuluu siis sotilaillekin, eikä ole sen rajatumpi kuin kellään muullakaan, vaikka yhdistymisvapautta on erikseen rajoitettu.

Case Sirén

Warrior/Scholar

Everstiluutnantti Torsti Sirén jakoi Facebookissa tilapäivityksen, jossa hän kommentoi Ukrainan kriisin ja sen seurauksena harjoitettavasta politiikasta seuraavasti:

Suomella ei ole mitään selkärankaista sanomaa maailmalle itsestään eikä siitä maailmasta, jota haluaisimme edistää. Pelkoon perustuva ja lyhytnäköinen taloudellinen eduntavoittelu Venäjä-yhteistyön osalta ei kestä päivänvaloa. Jos jotain sanomaa tekojen perusteella halutaan etsiä, niin se lienee seuraava: Krimin miehitys on ok, Venäjän johtama sota Donbassin alueella on ok ja Suomi pyrkii läheiseen yhteistyöhön Venäjän kanssa, no matter what. Surullista.

Strategian laitoksen johtaja, evl Torsti Sirén Facebookissa

Sirén on Maanpuolustuskorkeakoulun strategian laitoksen johtaja ja valtiotieteiden tohtori. Strategian laitos on viimeisen viiden vuoden aikana erityisesti tuottanut paljon tutkimuksia strategisesta kommunikaatiosta. Sirén välitti näkemyksensä siitä, miten Suomi saattaa näyttäytyä maailmalla, jos tarkastellaan tekojen perusteella muodostettavaa kuvaa sanomasta. Olisi perin kummallista jos tiedeyliopiston ainelaitoksen johtaja tai professori ei voisi puhua tutkimusalastaan.

Ministerin hyökkäys

Nimen omaan tässä roolissa on tarkasteltava Sirénin sananvapautta. Ei ole olemassa upseerien sananvapautta, vaikka ulkoministeri Erkki Tuomioja tällaista maalaileekin. Upseerien sananvapaus ei ole sen rajatumpaa kuin muidenkaan virkamiesten; merkittävimmät sananvapauden rajoitukset muodostuvat virkamiehen asemasta.

Ulkoministeri Erkki Tuomiojan vastaus everstiluutnantti Torsti Sirénin tilapäivitykseen edustaa aiemmin mainitisemaani lojaalivelvoitteen mielivaltaista tulkintaa:

Suomen puolustusvoimat nauttivat laajasti suomalaisten luottamusta ja sen työtä arvostetaan. Olen itse seurannut sotilaittemme toimintaa erilaisissa kriisinhallintatehtävissä ja se luottamus jota he kansainvälisestikin nauttivat on todella ansaittua. Minusta on tärkeätä että tätä luottamusta ja arvostusta ja sen synnyttämää laajaa maanpuolustustahtoa ei horjuteta sellaisella, myös epälojaalisuutta valtiojohtoa kohtaan osoittavalla upseerien julkisella politikoinnilla, jota ei voi pitää palveluksessa olevilta asianmukaisena.

Tällaista luottamusta horjuttavaa käytöstä voi pitää epäisänmaallisena, ihan siitä riippumatta minkälaisia mielipiteitä suomalaisista tai muista valtioista siinä esitetään.

Upseerin ammatinvalinta on vapaaehtoinen ja jos tämä rajoite tuntuu liian vaikealta ei ammatissa ole pakko jatkaa. Varmuuden vuoksi: kyse ei siis ole kenenkään sanavapauden rajoittamisesta, vaan sitä mikä on kulloinkin eri asemassa olevalle sopivaa ja mikä ei.

Ulkoministeri Erkki Tuomioja vastauksessaan Sirénille

Lojaliteettivelvoite ei ohita sananvapautta. Sotilas palvelee julkista hyvää ja yhteistä etua, jota rahoitetaan verovaroin. Hänen suorittamansa virkatoimet vaikuttavat kansalaisten etuihin, vapauksiin ja oikeuksiin. Lojaliteetin, asiallisuuden ja asianmukaisuuden vaatimukset kohdistuvat sekä palveluita hyödyntäviin kansalaisiin että viranomaiseen. Yksityisen sektorin työntekijän ei ole samalla tavoin mahdollista arvostella työnantajansa tuotteita, palveluita tai toimintaa, kuin virkamiehelle on esimerkiksi osoittaa ja tuoda julki varojen ja resurssien vastuuton käyttö.

Case Sirénissä strategian laitoksen johtaja kyseenalaistaa Suomen valtiojohdon strategisen kommunikaation mielekkyyden ja tarkoituksenmukaisuuden. Tuomioja vastaa leimaamalla Sirénin toimet epälojaaliksi ja epäisänmaalliseksi politikoinniksi. Ainoa kohta missä Tuomioja puhuu edes vähän asiasta on kun hän kirjoittaa ”ei voida pitää palveluksessa olevilta asianmukaisina.” Tässä Tuomioja lähestyy jo asian tangenttia, siihen kuitenkaan osumatta. Kattavana upseereja koskevana yleisperusteluna, ilman asemaan menevää harkintaa, Tuomiojan heitto on lähinnä naurettava. Lopussa Tuomioja itsekin havahtuu ja pesee kätensä kirjoittamalla kaatopykälänä: ”kyse ei siis ole kenenkään sanavapauden rajoittamisesta, vaan sitä mikä on kulloinkin eri asemassa olevalle sopivaa ja mikä ei.”

Tässä Tuomioja pääsee vihdoin varsinaiseen asiaan ja lopettaa kesken. Kyse on nimenomaisesti aseman asettamista sananvapauden rajoituksista, joiden perustana on lojaliteettivelvoite. Puolustusvoimissa on kaksi henkilöä, joiden sananvapaus on erityisen kapea johtuen heidän asemastaan. He ovat puolustusvoimain komentaja, kenraali Jarmo Lindberg ja puolustusvoimien viestintäjohtaja, eversti Mika Kalliomaa. Kapeimillaan sananvapaus lienee eversti Kalliomaan kohdalla, koska hän on puolustusvoimien viestintäjohtaja, so. kaiken vuorovaikutuksemme esikuva ja organisaation äänitorvi.

Sitten on henkilöitä, joiden sananvapaus on hyvinkin laaja tai ainakin sen tulisi olla. He ovat Maanpuolustuskorkeakoulun professorit, dosentit ja ainelaitosten johtajat, joiden edellytetään käyvän kriittistä tieteellistä keskustelua. Näiden henkilöiden osalta heidän sananvapauttaan rajoittavat ehkä jopa tarpeettoman paljon yleisesikuntaupseerin asemaan (ainelaitosten johtajat, sotilasprofessorit) liittyvät pidäkkeet, vaikka heillä on akateeminen valtakirja julistaa. Niin ikään suurta ammatillista ja akateemista sananvapautta nauttivat tutkijat, joista esimerkiksi tohtori Saara Jantunen on esimerkki tämän vapauden hyödyntämisestä.

Samanlaista vapautta nautin minäkin, esimerkiksi ulko- ja turvallisuuspolitiikasta keskustellessani. Ammatilliset sananvapauden rajat tulevat vastaan silloin jos keskustellaan merivoimien materiaalisesta tilanteesta ja siihen liittyvistä operatiivisen suunnittelun ja valmiuden asioista. Näistä keskustelen korkeintaan erittäin yleisellä tasolla. Olen esimerkiksi keskustellut paljon enemmän niinkin ”salaisista” asioista kuin Viestikoelaitoksesta ja puolustusvoimien tiedustelusta [1,2], koska en ole tiedustelualalla. Virkavelvollisuus pitää aina keskustelun selkeästi julkisessa tiedossa.

Jos Tuomiojan vastauksesta pitäisi saada jotain selvää ja päästä johonkin johtopäätökseen, niin ymmärrän siitä sen, että Tuomiojan näkemyksen mukaan ulkopolitiikka on ilmeisesti kaikkien virkamiesten alaa tai sitten se on niin ”sensitiivistä” että siitä puhuminen muutoin kuin samanmielisesti ja ylistävästi, so. ”luottamusta rakentavasti,” on epäisänmaallista ja sopimatonta.

Ollessani yläasteella nuorempana poikana kuulin opettajien käyttävän tietyistä oppilaista nimitystä ”neuvostovastainen häirikkö.” Tulee samat ajat mieleen.

//James


Esittämäni mielipiteet ovat omiani, eivätkä ne välttämättä heijasta puolustusvoimien tai muun viranomaisen virallista kantaa.

Milloin asevelvollisuudesta tuli epätasa-arvoinen?

Tässä esittämäni mielipiteet ovat omiani, eivätkä ne välttämättä heijasta puolustusvoimien tai muun viranomaisen virallista kantaa.


Alokkaita kentällä vannomassa sotilasvalaansa.
Suomlalainen sotilasvala. Kuva: Karri Huhtanen, Tampere. Lähde Wikipedia.

Edellisessä blogimerkinnässä ”Asevelvollisuus 2.0” Jussi Kari esitteli asevelvollisuuden yhdenvertaista mallia, josta myös voitaisiin käyttää nimitystä ”sukupuolineutraali asevelvollisuus” tai ”Norjan malli.”

Keskeinen kysymys onkin miksi, jos lainkaan, asevelvollisuus nykymuodossaan olisi epätasa-arvoinen?

Asevelvollisuus on tietysti suppeasti tarkasteltuna epätasa-arvoinen sen koskiessa vain miehiä. Parempi termi olisi ehkä epäyhdenvertainen, koska ilmiötä tarkastellessa on syytä palauttaa mieliin Suomen perustuslaki.

6 § Yhdenvertaisuus

Ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä.

Ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella.

PerL 6 § 1-2 mom

Asevelvollisuutta voidaan tarkastella kansalaiseen perusoikeuksiin kajoavana rajoituksena. Maanpuolustuksen järjestämistä pidetään yleisesti ottaen sellaisena painavana yhteiskunnallisena tarpeena, joka oikeuttaa tiettyjen perusoikeuksien rajoittamisen. Yleisenä periaatteena asevelvollisuuden täytäntöönpanoa koskien on se, että perusoikeuksia ei saa rajoittaa enempää kuin palvelusvelvollisuuden suorittaminen, sotilaallisen järjestyksen ylläpito sekä asevelvollisten ja muiden henkilöiden turvallisuus välttämättä vaativat. Tämä koskee kuitenkin itse palveluksen suorittamista, eikä varsinaisesti liity perustuslain syrjintäkieltoon. Asevelvollisuuslaki sisältää itsessään palveluksen täytääntöönpanoa koskevan perustuslain 6 § 2 mom mukaisen syrjintäkiellon, johon vuoden 2007 lakiuudistuksessa tuotiin eksplisiittinen syrjinnän kielto sukupuolisen suuntautumisen perusteella.

Velvollisuuden asettamista, eli syrjintäperusteita koskien kelpoisuutta asepalvelukseen, rajoitetaan oikeusnormeilla sukupuolen, iän, terveydentilan ja vammaisuuden perusteella. Näitä pidetään siis hyväksyttävinä perusteina kajota perustuslain turvaamaan yhdenvertaisuuteen säädettäessä lailla painavaan yhteyskunnalliseen tarpeeseen perustuvaa velvollisuutta tietyille oikeussubjekteille (kansalaiset). Lisäksi oikeusnormeilla sallitaan myös uskontoon, vakaumukseen tai muihin syihin nojaavat subjektiiviset perusteet. Jehovan todistajien kategorinen vapautus asepalveluksesta kuuluu ensin mainittuihin rajoituksiin ja sen ongelmallisuudesta on jo aiemmin käyty keskustelua. Vakaumuksellisista syistä valittavana on mm. aseeton palvelus ja siviilipalvelus.

Vain miehille säädetystä asevelvollisuudesta Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on todennut, ettei asevelvollisuuden säätäminen vain miehille ole Euroopan ihmisoikeussopimuksen vastaista. Tasa-arvovaltuutetun mukaan ”sitä, että asevelvollisuus on säädetty ainoastaan miehille, ei ole tasa-arvolain mukaan pidettävä tasa-arvolaissa tarkoitettuna sukupuoleen perustuvana syrjintänä.”

Euroopan ihmisoikeussopimusta tarkastellessa soveltamisala löytyy artikloista 4 ja 14. Pakkotyön ja orjuuden kieltävän artikla 4. ulkopuolelle on eksplisiittisesti rajattu asepalvelus, tarkoittaen sitä, että valtion oikeutta itse päättää maanpuolustuksen järjestämisestä ei rajoiteta. Kyseessä on painava yhteiskunnallinen tarve, joka siis oikeuttaa perusoikeuksien rajoittamisen.

14. artiklassa on taas perustuslain 6 § mukainen laaja syrjinnän kielto, joka kuitenkin on alisteinen muille artikloille, eli sen rikkominen on osoitettava toista artiklaa tai eriteltyä asianhaaraa vasten. Euroopan ihmisoikeussopimusta tarkastellessa tuloksena on siis asevelvollisuuden suhteen aina umpikuja. Myös eduskunnan perustuslakivaliokunta päätyy usein perusteluissaan samansuuntaisiin umpikujiin tai vanhojen kantojensa toistamiseen.

Missä vaiheessa asevelvollisuudesta olisi sitten tullut yhdenvertaisuusperiaatteen vastainen? Vastaus kuulostaa absurdilta; asevelvollisuudesta tuli yhdenvertaisuusperiaatteen vastainen 17. helmikuuta 1995, kun laki naisten vapaaehtoisesta asepalveluksesta astui voimaan.

HE 131/1994

Naisiin kohdistuvat rajoitukset eivät enää nykyoloissa ole perusteltavissa, vaan naisille tulisi antaa mahdollisuus hakeutua kaikkiin maanpuolustuksen tehtäviin henkilökohtaisten kykyjensä mukaisesti.

Hallituksen esitys 131/1994, luku 2.5 Nykytilan arviointi

Lain perusteellisissa esitöissä todetaan varsin selkeästi ja monisyisesti, että asepalveluksen rajoittaminen sukupuoleen vedoten ei ole perusteltua. Vain rautalangasta vääntäminen puuttui, eli yleisperustelusta seurannut johtopäätös siitä, että velvollisuuden säilyttäminen miehillä samoin perustein rikkoisi yhdenvartaisuutta vasten. Laki naisten vapaaehtoisesta asepalveluksesta on näennäisesti mahdollistavaa ja tasa-arvoistavaa lainsäädäntöä. Jonkinlaista lumevoimaannuttavaa pseudofeminismiä.

Toki täytyy nostaa hattua ja sanoa, että ministeri Elisabeth Rehn teki ison työn viedessään läpi suomalaisen asevelvollisuuden merkittävän uudistuksen, mutta taipui samalla laajaan puoluerajat ylittäneeseen poliittiseen kompromissiin. Tämä kompromissi vahvisti asevelvollisuuden epäyhdenvertaisuuden, sillä lain esitöissä nimenomaisesti kiistetään näkemys siitä, että sukupuoli olisi hyväksyttävä syrjintäperuste asevelvollisuudesta säädettäessä.

Nykytilassaan suomalainen asevelvollisuus on sukupuolen perusteella syrjivä. Se asettaa miehet ja naiset eri asemaan ilman hyväksyttävää perustetta. Asian korjaamiseksi on kaksi vaihtoehtoa: joko mennään ”Norjan malliin” ja ulotetaan velvollisuus kaikkiin kansalaisiin tai sitten säilytetään velvollisuus miehillä ja rajataan naisten vapaaehtoinen asepalvelus käsittämään vain tietyt tehtävät. Tällöin naisten vapaaehtoisuutta voitaisiin perustella sillä, että kaikki tehtävät eivät ole naisille avoimia. Samalla päästäisiin eroon kaksinaismoralismista, jossa lausuttu linja on se, että naiset pääsevät kaikkiin tehtäviin kykyjensä mukaan, mutta totuus sijoitettaessa sotilaita sodan ajan kokoonpanoihin on (ollut) toinen.

Asian voi ilmaista vuoden 1995 lain perusteluja mukaillen:

Naisiin kohdistuvat rajoitukset eivät enää nykyoloissa ole perusteltavissa, vaan kaikille kansalaisille tulisi säätää velvollisuus osallistua kaikkiin maanpuolustuksen tehtäviin henkilökohtaisten kykyjensä mukaisesti.

Kysymys on loppujen lopuksi hyvin pienestä ja periaatteellisesta asiasta, jossa yleensä sorrutaan argumentointivirheisiin, joista luettelen tässä muutaman:

  • naiset synnyttävät — ”Hägglundilainen” miesidentiteettiin nojaava perustelu
  • pitäisi olla kansalaispalvelus kaikille — yhdenvertaisen asevelvollisuuden asettaminen ei merkitse tätä
  • sodan ajan tarve ei mahdollista naisten velvollisuutta — tässä ei esitetä saapumiserän tuplaamista; palvelukseen otetaan edelleen yhtä monta
  • armeijassa tehdään pojista miehiä — tähän en keksi vasta-argumenttia, mutta norjalaistutkimuksen mukaan myös tytöistä tulee armeijassa miehiä 😉

Niinpä…

//James


Valittuja paloja

Puolustusministeri Seppo Kääriäisen puhe ”Naisten asepalvelus 10 vuotta” -seminaarissa Helsingissä.

Elisabeth Rehn kertoo kantansa: Tarvitaanko puolustusvoimia, Nato-jäsenyys, naiset armeijassa?

Blogi: Ammattisotilas – Naiset asepalveluksessa

Iltalehti – Asepalvelukseen haki ennätysmäärä naisia

Puolustusvoimat – Naisten vapaaehtoinen asepalvelus

YLE – Elävä arkisto: Naiset armeijaan

Kaleva: Naiset eivät akuutti ongelma

Isku vasten kansan kasvoja

Tässä kirjoituksessa käsitellään homoseksuaalisuutta ja tasa-arvoista avioliittolakia avoimuuden ilmapiirissä. Jos saat tästä allergisen reaktion, niin kehotan lopettamaan lukemisen tähän. Mielipiteeni ovat omiani, eivätkä välttämättä heijasta puolustusvoimien tai muun viranomaisen virallista linjaa. Tämä on yhteiskuntablogi. Olen valinnut keskittyä turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaan, mutta en ole rajannut pois muita asioita. Siksi kirjoitan taas tärkeän asian puolesta.

Edelleen vakaasti harkiten ja tietoisena siitä, että

  • tämän merkinnän myötä minut lopullisesti leimataan liberaaliksi homostelijaksi,
  • tätä merkintää jotkut pitävät sopimattomana ja blogin uskottavuutta heikentävänä ja tykkänään lopettavat lukemisen ja seuraamisen tähän,
  • päätän sanoa sanani tasa-arvoisen avioliittolain puolesta.

Viimeksi tuli lunta tupaan, tässä muutama ote:

Jos upseeri sen sijaan pohtii enemmän vaikka transihmisten majoitusjärjestelyjä kuin vaikka oman yksikkönsä sotakelpoisuutta – on upseerin tehtävä oikeat johtopäätökset.

Onneksi kadettiupseerit sentään ovat tilanteen tasalla. On siinä isänmaa hyvissä käsissä. Ilmeisesti vihollinen pysäytetään sitten nykyisin tupakaverin munaa imemällä?

Nimeltä mainitsemaon #turpo-bloggaajakolleega kommentoi merkintöjäni maahanmuuttajista, homoista ja naisista.

Eduskunnan lakivaliokunta (LaV) otti viime keskiviikkona kansalta luulot pois. Olihan kansa vuonna 2011 sentään delegoinut valtansa eduskunnalle vaaleissa. Eduskunta tuotti itse esityksen tasa-arvoisesta avioliittolaista vuonna 2012 ja LaV kokoomuksen Anne Holmlundin johtamana päätti 27. helmikuuta 2013 äänin 8–9, että sitä ei oteta lainkaan käsittelyyn. Valiokunta syytti puheenjohtajaansa aloitteen jarruttamisesta. Kansa muistutti eduskuntaa siitä, että valta on vain lainassa ja että delegointi voidaan milloin tahansa valtiopäivien aikana peruuttaa. Näin syntyi perustuslain 53 § 3 momentin mukainen kansalaisaloite, joka sai 165 851 äntä ja se toimitettiin eduskuntaan 13. joulukuuta 2013. Eduskunta ei edes vuosi sitten tiennyt, miten aloitteita käsiteltäisiin. Onneksi tähänkin keksittiin ratkaisu ja aloite lähti lakivaliokuntaan. Käsiteltyään aloitetta ja kuultuaan asiantuntijoita, jotkut vähän kiistanalaisia, päätyi valiokunta esittämään aloitteen hylkäämistä. Puheenjohtaja Anne Holmlund, jonka mielestä kansalaisaloitteet – jotka häiritsevät muutenkin jo ruuhkaista lainsäädäntötyötä – eivät voi olla ohituskaista hallitusohjelmalle, kertoi puheenjohtajan ominaisuudessa että aloitteessa oli ”lakiteknisiä ongelmia” ja että tällaiset aloitteet eivät laadultaan koskaan ole riittävän hyviä.

Avoin ministeriö vastaa Holmlundille.
Avoin ministeriö vastaa Holmlundille.

Varapuheenjohtaja Stefan Wallin ei pitänyt ”lakikteknisiä ongelmia” ylitsepääsemättöminä. Nihkeä ja ristiriitainen tapa, jolla Holmlundin LaV on muutamaa kansalaisaloitteita käsitellyt on isku vasten kansan kasvoja. LaV pyyhki kansanvallalla eduskunnan latttiaa. Erityisen ongelmallisena pidän sitä, että valiokunta ottaa hylkäämisestä päätettyään kesäloman ja laatii vasta sitten mietinnön asiasta. Viranomaiselle tällaisesta tulisi lunta tupaan urakalla. Päätös on heti tehtäessä perusteltava. Tämä olisi myös kansalaisaloitelain toteutumisen kannalta tärkeää. Mikäli aloitetta käsittelevä ja asiantuntijoita kuuleva valiokunta päätyy hylkäämiseen, tulisi perustelut kyetä antamaan kirjallisesti heti hylkäämisen yhteydessä aloitteen tekijöille, eikä selitellä ympäripyöreitä ”lakiteknisiä ongelmia.” Muutoin ei ole nähtävissä Holmlundin toivomaa(?) aloitteiden laadun paranemista.

Taksisekoiluista ja sairaisteluista huolimatta jälkipyykkipisteet menevät demareille – puheenjohtaja Antti Rinne totesi selkeästi että kysymys ei ole mistään omantunnon asiasta vaan ihmisoikeuksista, eli oikeudenmukaisuudesta ja tasa-arvosta. Samaa yritti selitellä vastavalittu puolueen johtaja ja pääministeri Alex Stubb. Stubb kuitenkin jätti jokaiselle kansanedustajalle valinnan kuunnella omantunnon ääntään, vakuutellen että lähes 70 % kokoomuksen väestä on aloitteen takana. Näinköhän? Lakivaliokunnassa Jaana Pelkonen oli yksin kolmea puoluetoveriaan vastaan.

Puheenjohtaja-pääministeri Stubbilla on paljon työtä omassa kentässään ennen aloitteen saapumista suureen saliin syksyllä. ”Alexilla” on myös triatlonistin sinnikkyys ja kestävyys. Puheenjohtaja puhuu omilleen järjen äänellä ja uskon että Kokoomus asettuu aloitteen taakse arvojensa demokratia, vastuu ja vapaus; tasa-arvo; sivistys; kannustavuus; suvaitsevaisuus ja välittäminen mukaisesti. Suuurempi työ saattaa olla puheenjohtaja-valtiovarainministeri Antti Rinteellä, ellei hän halua turvautua puoluekuriin, mikä taas olisi demareille no-go.

Arja Juvosen tapaus on perussuomalaisten arvopohjan ja puheenjohtaja Timo Soinin arvojohtajuuden kannalta merkillinen. Soini sanoo itse:

Minä en salli että vakaumukseeni liittyviä sanomisiani yritetään rajoittaa.

Eikä demokratia ole sitä, että saa olla omaa mieltä?

Vaikka olisi pelottanut pirusti, olisin ollut niitä, jotka aikoinaan syötettiin leijonille, koska en suostu pettämään periaatteitani.

Olennaista on se, että uskaltaa olla jotain mieltä, johdonmukaisesti ja pelkäämättä. Ihmisestä välittyy, uskooko hän siihen, mitä hän puhuu.

No, Soinin puolue, Soinin säännöt, mutta sääliksi käy Juvosta, kun sana on yhtä ja soveltaminen toista. Timo Soinin soisin, sen sijaan että sutkauttaa avioliiton katolista sakramenttia, kertaavan meille oman uskontonsa keskeisen opinkappaleen, hänen pyhyytensa Paavin vahvistaman katolisen kirkon katekismuksen kehotusta suhtautumisesta homoihin:

2358. […] Heidät tulee kohdata kunnioittaen, myötätuntoisesti ja tahdikkaasti. Heidän suhteensa on vältettävä kaikkea epäoikeudenmukaista syrjintää. Nämä ihmiset on kutsuttu noudattamaan elämässään Jumalan tahtoa, […]

Katolisen kirkon katekismus, (3. osa, 2. jakso, 2. luku). Alkup. haettu otsikolla ”unjust discrimination against homosexuals.” Korostus minun.

Katolinen kirkko vastustaa homojen avio-oikeutta, mutta perussuomalaisten Pentti Oinosen, Soinin itsensä ja kumppaneiden julkiset sanomiset homoseksuaalieista eivät ole olleet kunnioittavia, myötätuntoisia saati sitten tahdikkaita.

Practice what you preach.

Toisaalta, perussuomalaisten darwinilainen näkökulma pyhästä avioliitosta suomalaisen kansan elinvoiman takeena on puolueen ohjelmaankin kirjattu. Soinin pumppu sentään rehellisesti puolustaa kansan elinvoimaa ja maalaa suomalaispatriootista kuvaa hellan äärellä lapsia hoitavasta Lotasta! Tähän Juvonenkin ilmeisesti yhtyy tehdessään tilaa puolueen miehille.

Päivi Räsäsen kristillisdemokraatit ovat ehdottomia uskon puolustjajia. Hyvä, että meillä on puolue, joka puolustaa kirkkoa! Vaikka eihän tämä aloite kirkkoa millään tavalla koske. Aukoton logiikka on siinä, että kirkko on kristillisten mielestä niin heikko, että se antaisi homoille periksi heti. Ilman Päiviä uskon puolustajana, siis.

Keskusta tässä ja muissakin asioissa on lähinnä vastuuton muiden vanavedessä surffaaja. Puolue ei viime vaalien jälkeen uskalla tehdä tai sanoa juuri mitään ettei vain menettäisi lisää ääniä. Ei siitä edes tiedä onko se lintu vai kala. Edes turvallisuuspolitiikassa. Selvää on, että puolueen kannattajat maaseudulta vastustavat kaikenlaista ”homostelun sallimista.” Tätä ristiriitaa kaupunki- ja maaseutukeskustan välillä puolue hoitaa olemalla hiiren hiljaa. Keskusta ei mykän linjansa vuoksi minun kirjassani ainakaan vielä lukeudu vakavasti otettaviin puolueisiin.

Rkp on selvästi aloitteen kannalla , mutta ei sekään sataprosenttisesti. Tässä voisivat pienen puolueen edustajat miettiä tarkkaan arvojaan ja arvovalintojaan.

Vasemmistoliitosta en uskalla sanoa mitään, koska aina kun sanon jotain, mikä liittyy vasemmiston politiikkaan ja profiilikuvassani on häivähdys sotilaspukua, niin saan kimppuuni professorin, astrologin tai jonkun muun vasemmistoälykön, jonka sanoma on että ”etpäs saa puhua sotilaspuvussa!”

Kansan, tai ainakin lähes 166 000 esityksen allekirjoittaineiden, olisi korkea aika herätä unestaan! Perustuslakia ei sentään ole muutettu — valtiovalta Suomessa kuuluu edelleen kansalle. Delegointi vaaleissa on vain tilapäistä ja se voidaan aina peruuttaa. Nyt lakivaliokunta ei ottanut kansan tahtoa kuuroihin korviiinsa tässä ihmisoikeuskysymyksessä. No, käännetään kylkeä ja katsotaan jos vaikka seuraava esitys energiajuomista menisi läpi!

Liekeissä, osa 8 (Nato-keskustelu)

monkey-deaf-dumb-blind

Mashiri on Suomen armeijan kapteeniluutnantti ja siten puolustusministerin alainen. Demokratiassa emme myöskään ole tottuneet siihen, että upseerit osallistuvat asepuvussa poliittisiin keskusteluihin (siviilivaatteissa he ovat kansalaisia).

Professori Heikki Patomäki blogissaan

Näin sohii vasemmistoliiton eurovaaliehdokas, Helsingin yliopiston kansainvälisen politiikan professori Heikki Patomäki. Taustalla on Patomäen käsitys Naton kanssa tehtävästä isäntämaan tuen (Host Nation Support, HNS) sopimuksesta, johon hän soveltaa hivutusteoriaa, kertoen sen vievän meitä kansalta salassa Natoon. Ilmeisesti Patomäki kuvittelee, että valmisteilla olevaan muistioon sisältyy salaisia lisäpöytäkirjoja, jotka jakavat Suomen uudestaan Naton etupiiriin ja antavat Natolle alueitamme kriisin tullessa.

Professori Patomäen käsitys on väärä ja menee niiden ideologisesti värittyneiden argumenttien kategoriaan, joita hän mielellään esittää. Nyt valmistelussa on yhteisymmärrysmuistio (Memorandum of Understanding, MoU). Sen pohjalta voidaan esimerkiksi harjoituksia varten laatia yksityiskohtaisempia teknisiä sopimuksia (Technical Agreement, TA). Olen itse ollut mukana valmistelemassa tällaisia ”teknisiä sopimuksia.” Johtuen siitä, että sopimukset tehdään hieman eri sisältöisinä eri maiden kesken, niin yksityiskohdista sopiminen on usein tuskaista puurtamista sellaisten asioiden kanssa, jotka voitaisiin kerralla tehdä kaikkien kanssa samalla tavalla. Tähän Naton isäntämaan tukea koskeva uudistettu doktriini pyrkii. Se yhtenäistää koko sopimisketjun MoU:sta aina yksittäiseen vaatimusmäärittelyn (Statement of Requirements, SOR) elementtiin. SOR:illa lähettävä valtio kertoo mitä tiloja, palveluja, varusteita ja muuta se tarvitsee ja edellyttää saavansa joko ilmaiseksi tai maksua vastaan. Alla muutama tviitti, jotka valottavat tätä arkea.

Koko asia on juurikin näin yksinkertainen ja omasta mielestäni sen herättämä kohu jopa naurettava. Asioista sitovasti sopiminen esimerkiksi harjoituksiin liittyen edellyttää kuitenkin sitä, että ensin on yleensäkin sovittu että joistain asioista voidaan sopia tarkemmin tietyllä tavalla. Tätä nyt ollaan tekemässä.

Siksi MoU.

Yleisimmät tapaukset, joissa MoU:ia tarvitaan syntyvät kun suomalainen joukko osallistuu harjoitukseen ulkomailla tai me isännöimme kansainvälisiä harjoituksia. Juuri nyt koulutuspurjehduksella oleva miinalaiva Uusimaa voi esimerkiksi tukeutua satamissa ollessaan isäntämaan palveluihin, jos siitä on sovittu. Monen valtion harjoitellessa yhdessä on helpompaa että kaikki ymmärtävät asiat samalla tavalla ja sopivat niistä samoilla perusteilla. Muuten bensakoneeseen menee jossain vaiheessa dieseliä.

Vuoden 2004 MoU Ruotsin kanssa ei aiheuttanut salaliittoteorioita puolustusliitosta, eikä myöskään vuoden 2009 MoU pohjoismaisesta yhteistyöstä saanut aikaan suurempaa kohua. MoU ylittää uutiskynnyksen vain jos toisena osapuolena on NATO tai Yhdysvallat.

[Katso miltä MoU-sopimus näyttää täältä]

Sitten itse asiaan, tai oikeammin Patomäen asiavirheisiin. Patomäki menee metsään lähes kaikessa. Patomäen tieto puolustusvoimista on heikkoa – Patomäki puhuu ”Suomen armeijasta” ja minusta puolustusministerin alaisena. Olen puolustusvoimien upseeri, palvelen merivoimissa, arvo meni oikein(!) ja kolme ylintä esimiestäni ovat merivoimien komentaja kontra-amiraali Kari Takanen, puolustusvoimain komentaja kenraali Ari Puheloinen ja ylipäällikkö, tasavallan presidentti Sauli Niinistö.

Keskustelen yksityisesti kansalaisena, mutta tuon rehellisesti esille sidonnaisuuteni ja asemani. Samalla kun kerron, että keskustelen kansalaisena kerron myös, että palvelen puolustusvoimissa kapteeniluutnanttin arvossa. Osallistumalla keskusteluun, voin kantaa vastuuni upseerina (asiantuntijana) ja kansalaisena. Kerron mielelläni julkisista asioistamme, pyrin korjaamaan väärinkäsityksiä ja auttamaan ihmisiä virallisen tiedon lähteille.

Ase kädessä?

Patomäki kommentoi kirjoitustaan myöhemmin, tuoden esille huolensa siviilien kontrollista yhteiskunnassa.

Asepuku ei sovi demokraattiseen politiikkaan, koska ”ase kädessä” (siteeratakseni Mashiria itseään) tarkoittaa politiikan loppua. Pelkkä väkivallan uhka riittää lopettamaan politiikan, joka perustuu puhe- ja äänivaltaan ja yhteisiin julkisiin tiloihin, ja siten myös vastavuoroiseen luottamukseen.

Kansalaisina meillä kaikilla on tietenkin samat vapaudet, ja on tilanteita, jolloin sotilaat voivat legitiimisti toimia asiantuntijoina. Nyt käsillä olevassa tapauksessa yksi olennainen näkökohta on, että kansainväliset sopimukset kuuluvat pikemminkin kansainvälisen politiikan ja oikeuden tuntijoiden alaan kuin kapteeniluutnanttien, jotka on koulutettu panssarintorjunnassa.

[A]sepuvussa politikointi on sensitiivinen kysymys, koska minkä tahansa yhteiskunnan keskeinen (tai ainakin latentti) ongelma on se, miten kontrolloida niitä, joilla on tehokkaat välineet muiden fyysiseen pakottamiseen.

Panssarintorjunta ei ole koulutushaarani, mutta aselajiylpeys sikseen. Mitä demokratiaan ja sotilaiden sananvapauteen tulee, niin tästä olen jo keskustellut aiemmin otsikolla Sotilaat ja sananvapaus [2, 1]. Kansainvälisen politiikan professorin alaa ei tietenkään ole valtiosääntöoikeus, mutta olisin odottanut parempaa. Patomäki puhuu harvinaisen selvästi perusoikeuksien rajoittamisesta. Hyväksyttävyysperusteena sotilaiden oikeuksien rajoittamiselle Patomäki esittää tarvetta turvata kansalaisten oikeudet. 20 vuotta sitten, vuonna 1993 alkaneen perustuslakiremontin myötä, Suomessakin siirryttiin perusoikeusmyönteiseen laintulkintaan ja -valmisteluun, jonka seurauksena sotilaiden sananvapautta koskevat rajoitukset rikoslaista poistettiin. Hallituksen esitykset valiokuntamietintöineen olivat tässä hyvin selkeitä. Lainsäätäjä piti sotilaiden sananvapauden rajoitusta suhteettomana ja ydinalueeseen kajoavana. Aiempi rajoitus ei myöskään ollut kovin täsmällinen, minkä vuoksi se johti puolustusvoimissa laajempaan sananvapauden rajoittamiseen, kuin mitä lainmukainen tulkinta mahdollisti. Näihin faktoihin Patomäki ei ilmeisesti ole vaivautunut perehtymään, kuten ei myöskään Naton rauhankumppanuusohjelman ohjausmekanismeihin, koska silloin tarvetta hivutusteorian soveltamiselle valmisteilla olevaan yhteisymmärryssopimukseen ei olisi.

Omasta asiantuntijuudestani totean vain, että Naton doktriinit, taktiikat, tekniikat ja proseduurit kuuluvat minun alaani, siinä missä kansainväliset sopimukset kuuluvat politiikan ja oikeuden tuntijoiden alaan. Näistä lähtökohdista, asiaan hyvin perehtyneenä, olen pyrkinyt jakamaan asiasta ajankohtaista ja oikeaa informaatiota. Nämäkin sosiaalisessa mediassa jakamani asiakirjat Patomäki on ilmeisesti sivuuttanut, syynä varmaan ennakkokäsitykset panssarintorjuntakoulutetuista kapteeniluutnanteista.

Pientä ristiriitaa sotilaiden, legaalien ja politiikan eksperttien välillä on. Olen itse havainnut, että politiikan ja oikeuden alojen tuntijat eivät aina niele sotilasdoktriineihin kirjoitettuja yksinkertaisia sopimusmalleja. Vastaavasti sotilaat eivät enää saa selvää sopimuksista niiden käytyä oikeudellisessa ja poliittisessa mankelissa. 😉

Ei Natolle. Paikallaan junnaavaa keskustelua.

Lopuksi tartun professori Patomäen täkyyn. Patomäki kirjoittaa blogissaan, missä hän avoimesti esiintyy vasemmistoliiton eurovaaliehdokkaana (nro 143) ja edistää kampanjaansa. Näin ollen Patomäen voidaan katsoa edustavan puolueen kantaa ja arvomaailmaa. Tein aiemmin selväksi, että minun sananvapauteeni sotilaana ei kohdistu sen erityisempiä rajoituksia kuin virkamiehen sananvapauteen. Sana olkoon siis vapaa.

Patomäen käsitys sotilaiden oikeudesta lausua mielipiteensä on vasemmistoliiton periaateohjelman vastainen, ellei sitten periaateohjelma koske vain samanmielisiä.

Vasemmistoliiton perusarvoja voidaan edistää vain demokratiassa, jossa jokainen ihminen on poliittiseen toimintaan oikeutettu kansalainen.

Vasemmistoliiton periaateohjelma.

Patomäellä, kuten myös muutamalla muulla vasemmistoliiton turpo-keskustelijalla tuntuu olevan jonkinlainen ”Nato on Saatanasta” -ideologinen tarve nähdä kaikki erimieliset Nato-haukkoina, jotka johtavat kansaa harhaan. Tästä seuraa keskustelunavauksia, joissa kaikki yhteistoiminta, tapaamiset, muistiot ja pöytäkirjat Naton ja Yhdysvaltain kanssa vaaditaan heti julkaistaviksi ja keskeytetttäviksi, samalla kun niiden jo sisältöä tuntematta kerrotaan sisältävän Nato-hivutusta salaisten pykälien muodossa.

Venäjästä moni vasemmistoon itsensä lukeva ei nosta samanlaista meteliä. Naton ja Yhdysvaltain ”valloitussodista” ja ”rikoksista ihmisyyttä vastaan” puhutaan samalla kun Venäjästä vaietaan. Kyseessä lienee jonkinlainen neuvottomuuden ja ideologisen tyhjyyden limbo. Suuren ja Mahtavan Neuvostoliiton hajottua moni vasemmistolainen haluaisi kovasti Venäjästä sosialistisen ideologian johtotähteä. Venäjän keskittäessä valtaa naapureitaan vastaan voimankäyttöön halukkaalle presidentille ja valtion käyttäytyessä pohjoismaista sosiaaliliberalismia ja läntistä arvomaailmaa halveksivasti, ajautuvat monet toivottomuuden kriisiin, jossa oman aatteen fundamentit romuttuvat. Seurauksena on hakuammuntaa; lapsellisia tempauksia, kuten mielenosoitusten järjestäminen väkivaltaisten ryhmien kanssa ja yleisesti kaiken vastustaminen ja kritisoiminen itse kuitenkaan parempia ratkaisuja tarjoamatta.

Suomi, Venäjä, NATO ja maailma muuttuvat. Uudistuuko vasemmisto?


Lisätietoja

Miltä HNS sopimusperhe näyttää ja mitä niissä sovitaan?

Avaa doktriini tästä ja katso MoU sopimuspohja sivulta 45 (B-1). TA sopimuspohja on sivulla 67 (E-1). SOR pohja on sivulla 83 (F-1).