Ukrainasta, Venäjästä ja tulitauoista

Vieraskynä 26.7.2014, Aleksi Roinila.

Aleksi RoinilaPutin ei tule perääntymään Ukrainassa; konflikti tulee eskaloitumaan niin kauan, että Putin joko saavuttaa tavoitteensa tai länsi nostaa aggression hinnan niin korkeaksi, ettei edes Putinin oma lähipiiri ja Venäjän asevoimat sitä suostu maksamaan, kirjoittaa Aleksi Roinila, valtio-opin maisteriopiskelija Tampereen yliopistolla. Roinila on opiskellut strategiaa Maanpuolustuskorkeakoululla, kansainvälistä politiikkaa Aberystwyth Universityssä ja palvellut lähes kolme vuotta tutkijana ISAF- ja KFOR-operaatioissa.

"Game changer?"
”Game changer?”

Ukrainan ja Venäjän välinen sota sai uuden käänteen, kun Venäjän aseistamat, varustamat ja johtamat venäläisseparatistit Itä-Ukrainassa ampuivat alas Malaysia Airlinesin matkustajakoneen, ilmeisesti luullen konetta Ukrainan armeijan Antonov-rahtikoneeksi. Kun viitteet separatistien ja Venäjän syyllisyydestä tekoon alkoivat vahvistua, ehdittiin joukkosurmasta povata lopun alkua sekä Itä-Ukrainan separatisteille että Venäjän voimapolitiikalle alueella. Viikko tapahtuneen jälkeen tilanne näyttää kuitenkin täysin päinvastaiselta.

Euroopan ja Yhdysvaltojen vastareaktio tapahtuneeseen on jäänyt niin laimeaksi, että Venäjä on perääntymisen sijaan vain lisännyt suoraa sotilaallista tukeaan johtamilleen separatisteille. Lännen uhkaukset kovista pakotteista Venäjää vastaan eivät ole toteutuneet, vaan rimaa tuntuvien pakotteiden asettamiselle on kerta toisensa jälkeen nostettu. Ukrainan pyynnöt suorasta sotilaallisesta avusta eivät liioin ole saaneet vastakaikua sen Nato-naapuri Puolaa lukuun ottamatta.

Toistaiseksi Putin pelaa Ukrainassa pokeria vielä tyhjällä kädellä

Konkreettisten vastatoimien sijaan niin Washingtonista kuin Euroopankin pääkaupungeista, Helsinki mukaan lukien, on esitetty laimeita vaatimuksia tulitauosta ja ”lentoturman puolueettomasta tutkinnasta”. Sinänsä järkeviltä kuulostavat ja siviilien suojelemisella perustellut vaatimukset uppoavat amerikkalaisiin ja eurooppalaisiin äänestäjiin, jotka on Venäjän massiivisen informaatiosodankäynnin avulla saatu epäilemään Venäjän osallisuutta koko sotaan. Samalla ne antavat lausujilleen helpon tavan esittää kovalta kuulostavia vaatimuksia ilman, että ne lisäisivät painetta millekään todellisille toimenpiteille Venäjän aggression hillitsemiseksi. Tosiasiassa ne kuitenkin palvelevat ainoastaan Venäjän sotilaallisten ja poliittisten tavoitteiden saavuttamista Ukrainassa.

Venäjälle konfliktin ’jäädyttäminen’ tulitauolla olisi voitto. Se pelastaisi separatistit vääjäämättömältä tappiolta ilman Venäjän asevoimien suoraa hyökkäystä Ukrainan alueelle, vakiinnuttaisi Venäjän miehitysvallan Itä-Ukrainassa samoin kuin aiemmin Georgian Etelä-Ossetiassa ja Moldovan Transnistriassa, ja antaisi Venäjälle neuvotteluvaltin, jolla se saa sekä länsimaat että Ukrainan hyväksymään Krimin niemimaan liittämisen Venäjään. Vastineeksi sen ei tarvitse luopua mistään. Lisäksi vaatimukset Venäjän tuesta ”puolueettomalle tutkinnalle” validoivat Venäjän propagandan, jolla se on pyrkinyt hämärtämään muuten jo täysin selväksi käyneen osallisuutensa Amsterdamista lentäneen MH17:n alasampumiseen.

Venäjä tietää, että länsimaat – ja aivan erityisesti Eurooppa – ovat ajatukselle myötämielisiä; ovathan ne noudattaneet konfliktien jäädyttämistä YK:n kylmän sodan aikaisen rauhanturvaamisdoktriinin mukaisesti jo vuosikymmeniä. Näin siitä huolimatta, että tuo sama vuosikymmenien kokemus on osoittanut konfliktien jäädyttämisen useimmiten johtaneen vain konfliktien pitkittymiseen eikä suinkaan niiden ratkeamiseen. Lisäksi Venäjä tietää, etteivät länsimaat todellisuudessa halua ryhtyä mihinkään sellaisiin Venäjän vastaisiin toimiin, jotka voisivat vaarantaa niiden lyhyen aikavälin taloudelliset intressit.

Länsi voi hyvinkin suostua ”kompromissiin”, jossa Venäjä suostuu ”taivuttelemaan” Itä-Ukrainassa taistelevat asejoukkonsa tulitaukoon sekä mahdollisesti antamaan tulitaukosopimuksen valvonnan jollekin sopivan lihaksettomalle Etyjin rauhanturva- tai tarkkailuoperaatiolle. Näin länsi pääsee huokaamaan helpotuksesta ja juhlimaan omaa ”peace in our time” -hetkeään tajuamatta lainkaan, että syntynyt ”kompromissi” on todellisuudessa ainoastaan Venäjän voitto – aivan niin kuin Tšekkoslovakian jakaminen Münchenin sopimuksella vuonna 1938 oli voitto Natsi-Saksalle eikä suinkaan silloisille länsivalloille saati puolustuskyvyttömäksi rampautetulle Tšekkoslovakialle.

Venäjälle konfliktin ’jäädyttäminen’ tulitauolla olisi voitto

Tulitauko olisi Ukrainan laillisen hallinnon kannalta ehkä pahin mahdollinen skenaario ja palvelisi todellisuudessa vain Venäjän etuja. Alakynteen jääneet separatistit saavat tulitauosta hengähdystauon, jonka myötä he voivat vakiinnuttaa oman asemansa Itä-Ukrainan hallitsijoina. Venäjän puolestaan onnistuu tehdä Itä-Ukrainasta uusi Transnistria, Abhasia tai Etelä-Ossetia – Venäjän miehittämä vasallialue konfliktissa, jonka miehitykselle ei konfliktin jäädyttämisen jälkeen näy enää loppua. Ukraina jäisi Georgian ja Moldovan tavoin pysyvästi jaetuksi ja osin miehitetyksi maaksi. EU ja Yhdysvallat saisivat vastalahjaksi ainoastaan helpon ulospääsyn konfliktista ilman, että ne joutuisivat todellisuudessa tekemään mitään Venäjän voimapolitiikan suitsimiseksi. Samalla ne tulisivat käytännössä palkinneeksi separatistit ja Venäjän Malaysia Airlinesin lennon alasampumisesta ja lähes 300 siviilin surmaamisesta.

Venäjä ei todellisuudessa välttämättä edes tavoittele Itä-Ukrainan todellista irtautumista Ukrainasta saati sen liittämistä Krimin tavoin Venäjään. Koko Itä-Ukrainan epävakauttamisen taustalla voi hyvin olla pyrkimys ainoastaan saada Ukraina, EU ja Yhdysvallat taipumaan Krimin Venäjään liittämisen tunnustamiseen ”vastakauppana” siitä, että Venäjä toimii ”välittäjänä” Itä-Ukrainan konfliktin jäädyttämiseksi. Strategia on ollut erinomaisen onnistunut jo nyt, sillä Itä-Ukrainan tapahtumat ovat saaneet länsimaiden johtajat käytännössä unohtamaan vain muutama kuukausi sitten tapahtuneen Krimin miehityksen; Kukaan Euroopan ja Yhdysvaltojen mahtimiehistä ja -naisista ei enää puhu niemimaan palauttamisesta Ukrainalle, saati pidä sitä ehtona uusista Venäjän vastaisista pakotteista luopumiselle. Mikäli Venäjä hyväksytään välittäjäksi Itä-Ukrainaan loihdittavalle tulitaukosopimukselle, on Krimin liittäminen Venäjään käytännössä sinetöity.

Baltian maat, Puola ja Moldova ovat jo nyt varpaillaan

Ajatus Venäjän toimimisesta välittäjänä konfliktissa, johon se on itse osallinen, olisi tietysti täysin absurdi, ellei niin olisi käynyt jo aiemmin. Venäjä toimi tismalleen samalla strategialla jo Syyriassa, jossa se Assadin hallintoa aseistettuaan ja YK:n turvallisuusneuvostolta suojeltuaan ryhtyi esiintymään konfliktin välittäjänä, kun Yhdysvallat pohti ilmaiskujen aloittamista Assadin hallinnon kukistamiseksi sen käytettyä kemiallisia aseita omia kansalaisiaan vastaan. Tällöin Venäjä tarjosi kompromissiksi Syyrian luopumista kemiallisista aseistaan, mihin Yhdysvallat tunnetusti suostui. Palkinnoksi tästä ”kompromissista” Venäjä varmisti Assadin pysymisen vallassa ja sodan jatkumisen, eli saavutti kaikki tärkeimmät sotilaspoliittiset tavoitteensa. Lännelle jäi merkityksettömäksi osoittautunut diplomaattinen voitto, jolla se käytännössä osti Venäjältä ulospääsyn konfliktista, johon se ei todellisuudessa halunnut sekaantua. Nyt sama uhkaa toistua Ukrainassa.

Mikäli Ukraina pakotetaan tulitaukoon ennen kuin Venäjän separatistit on riisuttu aseista tai ajettu maasta, voimme vain jäädä odottamaan, missä Venäjä seuraavaksi soveltaa toimivaksi osoittautunutta voimapolitiikkaansa. Baltian maat, Puola ja Moldova ovat jo nyt varpaillaan. Venäjän pyrkimykset eivät nimittäin rajoitu pelkästään Ukrainaan, vaan Putinin käy oman asemansa turvaamiseksi ideologista sotaa koko läntistä poliittista järjestystä ja arvomaailmaa vastaan. Jokainen diktatuuri tarvitsee elääkseen vihollisia, ja Putinin tapauksessa niiksi ovat valikoituneet – seksuaalivähemmistöjen lisäksi – eurooppalaisten yleismaailmallisiksi mielellään mieltämät arvot ihmisoikeuksista, demokratiasta, suvaitsevaisuudesta ja tasa-arvosta. Kremlin propagandakoneisto on luonut näistä arvoista hirviön, joka uhkaa koko Venäjän kansan olemassaoloa, ja joka siksi täytyy nujertaa – joko mielikuvin tai asein.

Putinin kotimaan yleisöönsä kohdistama sotapropaganda on jo saavuttanut pisteen, jossa siitä on neuvostopropagandan tavoin tullut itseään ruokkiva ilmiö: valheita peitetään toisilla valheilla, eikä valtiojohto voi mistään hinnasta paljastaa kansalaisilleen olleensa väärässä, saati että sen koko huolella rakennettu fasistinen valtionideologia perustuisi systemaattiselle valheelle. Tästä syystä Putin ei myöskään tule perääntymään Ukrainassa; konflikti tulee eskaloitumaan niin kauan, että Putin joko saavuttaa tavoitteensa tai länsi nostaa aggression hinnan niin korkeaksi, ettei edes Putinin oma lähipiiri ja Venäjän asevoimat sitä suostu maksamaan. Venäjän ja Putinin asema ei ole niin vahva kuin se ulospäin näyttää, mutta jokainen Putinin lännestä saama arvovaltavoitto vahvistaa hänen sisäpoliittista selkänojaansa. Toistaiseksi Putin pelaa Ukrainassa pokeria vielä tyhjällä kädellä, mutta niin kauan kuin bluffi toimii, pysyvät kaikki pelimerkit Putinin käsissä.

//Aleksi Roinila


Tiesithän, että voit seurata Aleksia Twitterissä.

On fire, pt 5. The Finnish NATO debate (Eld och lågor, del 5 | Liekeissä, osa 5)

The Finnish NATO debate, enflamed by the Ukraine crisis, continues. My stance on NATO is neither for nor against at this time, but I’d like to remind my readers that our credible defence, at the current and probable future levels of funding, has an expiry date somewhere in the next five years. The defence forces reform, mostly structural and designed only to adjust spending and costs to fit current budgeting, doesn’t address this issue. In five years we’ll be looking at a defence reform.

In this fifth part, trying my English pen, I will focus on some of the very contradictory argumentation heard from NATO opponents. If I were to form my opinion on NATO based solely on the standard of the discussion — and if had I all the power in Finland — I would’ve begun an intenisified dialogue screaming yes! a long time ago.

15+suomi+nato+sininen

I’ve taken five key opponent arguments from several sources and paraphrased them. I present them with my commentary below each one.

1. Nato will not protect us (ie. send forces) in case we’re attacked.

Commentary: While it is often argumented, both from an objectively legal and a zealous opponent perspective, that the article is vague, I don’t share this view. Article V is ironclad. The strength in the article lies in the fact that it explicitly includes the use of armed force in defence of other members. I submit my opinion that the Treaty on European Union article 42(7) carries equal weight. This article, however, relies heavily on NATO structures as is states: Commitments and cooperation in this area shall be consistent with commitments under the North Atlantic Treaty Organisation, which, for those States which are members of it, remains the foundation of their collective defence and the forum for its implementation.

2. Finnish soldiers will be sent to Asia, Africa and other NATO battlefields to fight modern wars of conquest.

Commentary: If one argues that NATO members wouldn’t send forces to assist another member (cf. 1), then it’s equally or even more unreasonable to propose they would send forces to assist non-members. Mr Spock would say: Illogical.

Photo from the Strategic Arms Limitation Talks in Helsinki 1969.
Finland’s foreign minister Ahti Karjalainen (left) toasts chief U.S. negotiator Gerard C. Smith, (center) and chief Soviet negotiator Vladimir S. Semonov (right) at the opening ceremony in Helsinki on November 17, 1969.

3. Our close and special relation with Russia would be notably damaged if we became NATO members. Finland needs to remain outside conflicts and be a bridge building nation.

Commentary: This is the key argument of the opponents. As a neighbour with a 800-mile border (1300 km) with Russia and a long history in both peace and war it is true that Finland enjoys a very special relationship with Russia, though this is also a matter of debate. Finland was a peacekeeping superpower measured in peacekeepers per capita until the early 90s. For the last 20 years our peacekeeping manpower doesn’t support any claim of greatness. Our role as a bridge builder is equally historical. Nonetheless, our reputation of being a bridge builder nation has some merit. Take for instance the SALT I talks of 1969 in Helsinki, the Helsinki Accords of 1975 (OSCE) and other successful foreign policy developments and initiatives. Then again, Helsinki as a venue has benefits that aren’t political, but rather technical in the sense of superpower leaders’ flights (ie. spherical navigation). The latest achievement of some significance is president Martti Ahtisaari’s role in finalising the Kosovo settlement. In the last 15 years there have been great individual accomplishments by Finns representing different organizations, but long gone are the bridge building days. Finland hasn’t been neutral for the last 20 years. In fact, claims of Finnish neutrality made by others have been pointedly rejected by our political leaders.

Russia has benefited from the Finno-Russian post Cold War relationship both politically and economically. While in short term Russia could sever that relationship, such decisions would mean long term losses of income, decline of trade, and above all, political influence in European decision-making. In my opinion, a NATO membership would increase Finland’s influence and enhance Finno-Russian relations as Finland would be part of one more powerful Western forum. We would have Russia’s ear and we would be one of the few members truly knowing and considering Russia in all decisions. It follows that Russian political and diplomatic efforts directed at us would increase in scope. As a NATO member we wouldn’t face Russian generals warning us, rather than a set of softer methods designed to keep Russia’s interests in mind at all times. Bilateral realtions could actually flourish as we gain more weight to throw around in the international political arena.

4. NATO won’t have an impact on our defence; a sovereign nation must stand on its own feet and take care of its own defence.

5. NATO would station air forces, TBMD units and in case of a crisis, nuclear weapons, on Finnish soil.

Commentary: The arguments 4 and 5 are not contradictory per se and neither are they mutually exclusive. Firstly on 5: Each sovereign nation has the right to decide to what extent, if at all, foreign units use its soil. Norway is a good example of a NATO member that shows great consideration for its neighbor when conducting military activities. Norway and Sweden both have hade a lot greater bilateral military cooperation with Russia than Finland. This cooperation is now suspended in re Ukraine, of course.

Secondly, on 4. This is a decision we will have to make with the other member states. Not all NATO countries maintain full capabilities in all services. Notoriously, the Baltic states are ”infantry and schools only”, to put it bluntly. They rely on NATO to bring the air and maritime power. Finland is no ”biggie” on maritime or air power either. The cost of the F-18 Hornet replacement, assuming that 60 will be acquired, will land somewhere between 7 and 12 billion USD (5-9 bn EUR). This is an unplanned and unfinanced cost that equals three to five annual defence budgets. This is one reason why Finland is active in Nordic Defene Cooperation. NATO offers options in the evolving concept of smart defence.

The only thing more costly than maintaining a pluralistic Nordic welfare society based on social liberalism is maintaining a capable, credible and independent defence. Cold will is an important factor here, but it’s more about economy and money. The date of expiry draws near.

//James