Weapons for all – perilous Russian irresponsibility

Malaysian Airlines flight MH17 was shot down in Ukrainian airspace, between Donetsk and Luhansk, on July 17. All 298 passengers and crew members were lost.

MH17 turmapaikka.
The MH17 crash site.

I wrote a blog post on this last year following the incident and at this stage, as the incident report by the Dutch Safety Board has been published, I find a review of this incident from a perspective on Russia worthwhile.

Firstly, it is necessary to examine this in the context of the laws of war (jus in bello). Arto Pulkki, a military expert for the magazine Suomen Sotilas, wrote a very good piece on the case of flight MH17 titled Responsibility and Irresponsibility, considering intention and liability from a criminal law perspective. I warmly recommend this as a primer.

As it is easier to approach the subject of guilt or fault using legal principles, I will begin by considering criminal intent to begin with. Mens rea needs to be established in order to find out which principles of the laws of war are applicable in this case.

Intention as opposed to negligence or carelessness is easily established in this case; if the firing button was pressed with the express purpose of launching the missile, negligence or carelessness is ruled out. A negligent or careless act would require that, for example, an external event — say an explosion nearby – startled the launch operator or rocked the vehicle causing the operator to inadvertently launch the missile.

The issue left is to assess the level of intention. Assuming that there was no intent to down a civilian flight, then the degree of culpability of the operator is low. An obvious and possible outcome of firing a missile is for it to hit civilian aircraft or for the missile to stray and cause damage to civilians. Considering this from a jus in bello perspective, only one principle strictly applies to this case. When considering the prerequisite of targeting, distinction, the case is clear – military force was used on a civilian target. The debate on admissibility ends here; all other principles discussed in the case of MH17, such as proportionality and necessity, don’t even come into play.

Proportionality and necessity

A good example of applying these discussed principles not relevant in the case of MH17 — and the problems and dilemmas that arise — is the decision taken by NATO forces to target the Lužane bridge in Serbia during operation Allied Force (Kosovo, 1999). During that strike a bus was on the bridge resulting in the loss of life of 23-70 civilians.

Photo: http://www.srpska-mreza.com.

The underlying requirement in applying these principles is the call for precautions. The principles don’t suddenly become valid only in the moment of an attack or decision to attack. Or post-attack as in some cases… The requirement of protecting civilian life and property comes with a specific call for precautions in both planning and executing the use of force. The belligerents (Parties) must be able, to at all times and in all circumstances distinguish between civilians, civilian property, and military targets. Force may only be used on military targets. In practice this means that standards and mechanisms for identifying targets, assessing damage pre-strike, and choosing systems of engagement must be put in place, be upheld and controlled by responsible commanders.

In the case of MH17, for example, the relevant questions to be asked in order to assess the culpability of the launch operator and his superiors,

  • Did the operator take care to properly identify the target, i.e. did he positively identify the target as military?
  • Did the operator act in accordance with the Rules of Engagement (ROE) and the identification criteria set therein?
  • Was the identification criteria such that by using them a reliable identification would be acquired? (identification by two or more systems, e.g. radar and visual, or a challenge-and-reply identification)
  • Did the higher command (superiors) make sure that no civilian aircraft were in the dangerous zone, for example by maintaining and distributing a recognized air picture?
  • If it was known that civilian air traffic was in the zone, were decisions taken to limit or cease the use of air defence forces?
  • Or was a deliberate decision taken to continue the use of force, disregarding the risks to civilian air traffic?

Russia, Syria and the return of total war

International political responsibility and state actor culpability are harder issues to address, but asking: ”Does Russia itself use or equip belligerents with effective long range weapons, without providing for the required situational awareness, intelligence, command and control (C2), and information systems to use those systems, thus creating a considerable risk of an indiscriminate and non-distinctive use of force?

In Ukraine such systems, lacking the supporting and enabling systems to use them in accordance with jus in bello are the BUK surface-to-air missile system, the Grad and TOS-1 multiple rocket launchers and the lighter artillery and air defence systems, e.g. SA-7 Strela ja SA-18 Igla MANPADS. In Syria, we have witnessed the use of long-range (nuclear capable) sea-launched Kalibr-NK cruise missiles, and air-to-ground missiles, dumb and smart bombs within stand-off ranges. Russia has also equipped Iran with weapons in its contribution to the war on ISIS.

Russian and US-led strikes in Syria. Source: Institute for the Sudy of War, US Military. Locations may have multiple strikes. BBC.
Russian and US-led strikes in Syria. Source: Institute for the Study of War, US Military. Locations may have multiple strikes. BBC.

Common for all these cases is a large number of civilian casualties that have two underlying reasons.

Firstly, Russia and the actors is equips aren’t able to produce an adequate situational awareness and intelligence preparation needed for targeting. When strikes are conducted – outside a stand-off distance, without reconnaissance units on ground and in contact with the enemy, without continuous air recce, without situational awareness and with inadequate staffs – civilian casualties are likely to occur.

Secondly, Russia is testing and battle proving its weapons and C2 systems. The most important objective is to verify and ensure that the systems are reliable and give them a ”combat proven” certification, in order to further develop them to meet the criteria and requirements set for combat systems in the concept of sixth generation warfare. That said, there’s something positive in Russia’s combat activities in Syria. Russia is fielding UAVs in battle damage assessment (BDA) tasks, thus gaining reliable information on the effect of the strikes. However, no regard – or blatant disregard – is shown for the results of the BDA results. The choice of systems and methods of engagements are still based on effect-only thinking and a limited selection of weapons. Russia is using an array of platforms and weapons systems designed for conventional (and nuclear) warfare against capable NATO opponents. Russia has used heavy thermobaric charges against targets in the immediate vicinity of civilian infrastructure and population. The same weapons have been regularly tested in live fire exercises since the ”snap drill year” of 2013. These heavy ordnance strikes in Syria have resulted in loss of civilian life and property.

It seems that the proportionality and necessity of Russian strikes aren’t judged case-by-case in reference to specific rules of engagement, but are rather categorically justified based on political and strategic objectives and desired end states.

The patriotic media

The Russian ”war machine” receives a lot of help from the state controlled media. Russia Today and other news services have produced hours of high quality videos and informative articles on Russian armed forces’ combat activities in Syria. In my view this doesn’t reflect a media that’s a Kremlin puppet, but rather a media armed and anabled with a patriotic mission and purpose. The situation awkwardly resembles the rôle of the US media in the Iraqi War of 2003.

We were a propaganda arm of our governments. At the start the censors enforced that, but by the end we were our own censors. We were cheerleaders.

Charles Lynch.

In 2003, US media was brought under military control by embedding journalists with combat units. This enabled a better control of the media and an increasingly short-sighted and narrow reporting on the bigger picture. Embedding journalists (”in-bedding”, derogatory) with soldiers also sparked criticism in Western media. [1, 2].

In Russia, the editorial staff and board members of many news agencies have been hand-picked by the current government. While some spectacular news about news anchor resignations in live shows following the annexation of Crimea were reported, most journalist are the same skilled people as before. Writing stories lauding Russia and its military prowess and might isn’t that disagreeable, but rather seen as a patriotic mission. This makes Russian media especially dangerous. It’s able to voluntarily, effectively, and timely produce high quality content to a large public. There is no need for state censorship or control. Regarding Finnish media I once stated that in some aspects the watchdogs have become lap dogs. In Russia, the media have been trained into bloodhounds of the powers that be.

Information warfare holds a key rôle. The fileds of Crimea, Eastern Ukraine and Syria have provided Russia with the proving grounds, where it has demonstrated its ability to obfuscate information, events, cause and effect by producing disinformation, thus effectively destabilizing and disorienting Western decision making processes and decision makers.

The Russian Bear.
The Russian Bear.

This effect has also been multiplied by the Western need to see a logical rationale and sustainable reasons behind Russia’s actions. This may very well be a mirror imaging fallacy, where Western comprehensive crisis response strategies are ascribed to Russia by association. The Russian game in Crimea, as well as Eastern Ukraine and Syria is an unscrupulous deterrence policy, relying on opportunities presented – both offered by the adversary and created by own forces – and the basic principles of warfare – surprise, aggressiveness and initiative. Especially the principle exploiting the initiative and opportunities seized is done at a political-strategic level. Russia will continue this policy as long as the win-win offered and created persists. Russia has already reached strategic objectives in Syria. Its presence is permanent. The use of Iraqi air space has become a de facto permanent arrangement and there is no more debate on Russian participation in Middle Eastern crisis management, but rather the focus lies on deconflicting some issues such as airspace control that may in worst case scenarios lead to a permafrost in superpower [sic!] political relations.

//James

Aseita kaikille – Venäjän vaarallinen vastuuttomuus

MH17

Ukrainan ilmatilassa, Donetskin ja Luhanskin välillä, ammuttiin heinäkuun 17. päivänä 2014 alas Malaysian Airlinesin lento MH17. Kaikki lennolla olleet lähes 300 matkustajaa ja henkilökunnan jäsentä menehtyivät.

MH17 turmapaikka.
MH17 turmapaikka.

Käsittelin asiaa viime vuonna heti tapahtuman jälkeen ja tässä vaiheessa on tragediasta julkaistun Hollannin onnettomuustutkimuslautakunnan  (Dutch Safety Board, DSB) loppuraportin myötä syytä tarkastella asiaa uudelleen.

Asiaa on hyvä pohtia sodan oikeussääntöjen kautta. Suomen sotilaan asiantuntija Arto Pulkki kirjoitti vuosi sitten asiasta hyvän blogimerkinnän otsikolla Vastuu ja vastuuttomuus, jossa hän muun muassa pohti rikosoikeudellista vastuuta tahallisuuden ja tuottamuksen käsitteiden kautta. Tekijöiden saaminen edesvastuuseen lienee turha toive, mutta tapausta on kuitenkin helppo lähestyä syyksiluettavuutta käsittelevien oikeusperiaatteiden valossa. Tahallisuuden pohdinnan kautta päästään helpommin käsiksi sodan oikeussääntöihin, tai oikeammin asevoimien käyttöä säänteleviin keskeisiin periaatteisiin.

Tahallisuus on sikäli selvästi toteen näytetty, kun voidaan osoittaa, että ohjus on laukaistu tarkoituksellisesti. Tuottamuksellinen tapaus edellyttäisi esimerkiksi, että ampuja ei ollut tehnyt laukaisupäätöstä, mutta jokin ulkoinen tapahtuma, esimerkiksi räjähdys, hätkähtäminen, alustan liike tai muu aiheutti tahattoman laukaisukytkimen painamisen.

Näin ollen jäljelle jää enää arvioitavaksi syyksiluettavuuden aste. Olettaen, että tarkoituksena ei ollut ampua alas siviilikonetta, jää ampujan teon syyksiluettavuus varsin alhaiseksi. Ohjuksen laukaisun mahdollisena seurauksena on aina, että se osuu siviilikoneeseen tai harhautuu muuhun kohteeseen aiheuttaen vahinkoa siviileille.

Sodan oikeussääntöjen, so. kansainvälisen humanitaarisen oikeuden, valossa tarkasteltavaksi tulee tässä tapauksessa vain erotteluperiaate. Tapaus on selvä: asevoimaa on kohdistettu sellaiseen siviilikohteeseen, johon sen käyttö on kategorisesti kiellettyä. Muita asevoiman käyttöä säänteleviä periaatteita ei tarvitse tässä tapauksessa edes pohtia.

Suhteellisuus ja mielivaltaisuus

Keskeisimmät muut asevoiman käyttöä sotatoimissa sääntelevistä periaatteista ovat mielivaltaisen toiminnan kielto (välttämättömyys, eng. necessity) ja suhteellisuusperiaate (eng. proportionality).

Erotteluperiaate on määräävä ja ensisijainen. Kun kohde on tunnistettu siviilikohteeksi ei asevoimia voida käyttää sitä vastaan. Vaikeampi tapaus voisi esimerkiksi olla sellainen siviilikäyttöön rakennettu infrastruktuuri, jota voidaan käyttää sotilaalliseen toimintaan tai sen tukemiseen. Tällöin tulee arvioida välttämättömyyttä, eli hyötyä oman sotatoimien kannalta ja suhteellisuutta, eli aiheuttaako kohteeseen vaikuttaminen enemmän vahinkoa siviileille kuin sotilaallisen hyödyn huomioon ottaen voidaan pitää puolustettavana.

Suhteellisuusperiaate pätee myös sotilaskohteisiin – niihin vaikuttaminen ei saa aiheuttaa ympäröivälle tai läheisyydessä olevalle siviiliväestölle tai siviili-infrastruktuurille vahinkoa, joka ei ole hyödyn huomioiden puolustettavaa.

Hyvä esimerkki näiden periaatteiden soveltamisesta ja niihin litttyvästä problematiikasta on Naton operaatio Allied Forcen (Kosovo, 1999) aikana tekemä päätös Lužanen sillan pommittamisesta. Iskun aikana sillalla oli linja-auto ja iskun tuloksena kymmeniä siviilejä menetti henkensä.

Kuva: http://www.srpska-mreza.com.

Periaatteiden soveltamisessa on huomioitava, että ne eivät ainoastaan päde siihen hetkeen, jona toimitaan taikka sitä välittömästi edeltävään aikaan päätöksenteossa. Siviilien suojelemisen periaatteet pitävät sisällään erityisen huolellisuusvelvoitteen koskien sotilaallisen toiminnan suunnittelua ja toimeenpanoa. Osapuolten on jatkuvasti ja kaikissa tilanteissa kyettävä erottelemaan siviili- ja sotilaskohteet ja kohdistamaan asevoimiaan vain sotilaskohteisiin. Tämä merkitsee sitä, että vastuullisten komentajien on laadittava mekanismeja (sääntöjä), joilla varmistutaan erottelusta ja kyetään arvioimaan suhteellisuutta.

Esimerkiksi MH17-lennon tuhonneen ohjuslavetin ampujan ja hänen esimiestensä syyksiluettavuuden asteen arviointiin liittyen on olennaista kysyä:

  • noudattiko ampuja huolellisuutta kohteen tunnistamisessa, eli oliko hän varmuudella tunnistanut kohteen sotilaskohteeksi?
  • noudattiko ampuja voimankäytön säännöksissä (suom. VOKS, eng. Rules of Engagement, ROE) määriteltyjä tunnistamiskriteereitä?
  • olivatko tunnistamiskriteerit laadittu siten, niitä käyttämällä varmistutaan kohteesta? (esim. kahden tai useamman erilaisen tunnistamistavan vaatimus: tutka ja optinen, tai kutsuun ja vastaukseen perustuva tunnistaminen)
  • olivatko ampujan esimiehet varmistuneet, esimerkiksi luomalla ja jakamalla riittävän tarkkaa reaaliaikaista ilmatilannekuvaa, siitä, että ilmatilassa ei ole siviilikoneita, jotka voisivat joutua vahingossa ohjustulen kohteeksi?
  • mikäli tiedossa oli, että siviililentokoneet käyttivät ilmatilaa, niin tehtiinkö päätöstä toiminnan keskeyttämisestä tai rajoittamisesta vai jatkettiinko sitä riskistä huolimatta?

Venäjä, Syyria ja totaalisen sodan paluu

Kansainvälispoliittiset ja valtioon kohdistuvat vastuukysymykset nousevat esille, kun kysymme onko Venäjä itse käyttänyt taikka varustanut sotivia osapuolia tehokkailla asejärjestelmillä, ilman niiden käytön tueksi tarvittavia tilanne-, ympäristö- ja olosuhdetietoisuuden, tiedustelun, johtamisen ja vaikutusarvioinnin järjestelmiä? Ukrainassa esimerkkejä tällaisista ovat BUK-ilmatorjuntaohjusjärjestelmä, Grad- ja TOS-1 -raketinheitinjärjestelmät sekä kevyemmät tykistö- ja ilmatorjuntajärjestelmät kuten esim. SA-7 Strela ja SA-18 Igla ”olkapääohjukset”. Syyriassa olemme nähneet Venäjän itse käyttävän kaukovaikuttamiseen Kalibr-NK ristelyohjuksia sekä lähempänä ilmasta-maahan ohjuksia ja perinteisiä pommeja ja ohjautuvia ”älypommeja”. Venäjä on myös aseistanut Irania, joka on osallistunut Irakissa Isisin vastaiseen sotaan.

Russian and US-led strikes in Syria. Source: Institute for the Sudy of War, US Military. Locations may have multiple strikes. BBC.
Russian and US-led strikes in Syria. Source: Institute for the Study of War, US Military. Locations may have multiple strikes. BBC.

Kaikkia näitä tapauksia yhdistävät merkittävät siviilitappiot, joiden perimmäiset syyt ovat kahtaalla.

Yhtäältä Venäjä ja sen aseilla sotivat maat eivät kykene tuottamaan riittävää tilanne- ja ympäristötietoisuutta sekä maalittamisen tueksi tarvittavaa tiedustelutietoa. Kun iskuja tehdään kaukaa ilmasta eikä maassa ole tiedusteluyksiköitä ja taistelevia joukkoja kosketuksessa viholliseen, eikä ilmassa ole jatkuvaa tiedustelua ja valvontaa, eikä esikunnissa ajantasaista tilannekuvaa, ovat mahdollisena seurauksena aina merkittävät siviilitappiot.

Toisaalta Venäjä testaa asejärjestelmiään ja johtamistaan taisteluolosuhteissa, tärkeintä on tässä vaiheessa todentaa toimivuus ja vaikutus, tarkoituksena luoda edellytykset kehittää järjestelmiä kohti kuudennen sukupolven sodankäyntiä. Positiivista kehitystä on nähtävissä iskujen jälkeisessä vaikutusarvioinnissa (battle damage assessment, BDA); Venäjä käyttää miehittämättömiä ilma-aluksia kuvaukseen ja saa tarkkaa tietoa iskujen vaikutuksista. Mitään kehitystä ei puolestaan näy kohteiden ja niihin käytettävien asejärjestelmien valinnoissa. Vaikuttamistavan valinta perustuu ainoastaan haluttuun vaikutukseen ja käytettävissä olevaan suppeaan asevalikoimaan, joka on tehty ensisijaisesti NATO-vastustajaa ja pelkästään asevoimien välistä konventionaalista sodankäyntiä silmälläpitäen. Venäjä on käyttänyt raskaita termobaarisia taiselulatauksia sellaisiin kohteisiin, joiden läheisyydessä on runsaasti siviiliasutusta. Samoja asejärjestelmiä on laajasti testattu koeammunnoissa ja taisteluharjoituksissa vuodesta 2013 alkaen. Tällaisten iskujen seurauksena ovat olleet merkittävät siviilitappiot.

Näyttääkin siltä, että niiden hyväksyttävyyttä, so. suhteellisuutta, ei arvioida tapauskohtaisesti, vaan pikemminkin kategorisesti lähtökohtana poliittiset ja strategiset motiivit.

Patriottinen media

Venäjän ”sotakoneen” avuksi on otettu valtion hallinnassa oleva media. RT ja muut uutispalvelut ovat tuottaneet tuntikaupalla hyvälaatuisia videoita ja informatiivisia artikkeleita Venäjän asevoimien toiminnasta Syyriassa. Kyseessä ei näkemykseni mukaan ole Kremlin käsikassaraksi valjastettu media, vaan vapaan journalismin periaatteella toimiva media, joka on valjastettu patrioottisen tehtävän toteuttajaksi. Tilanne muistuttaa hieman yhdysvaltalaisen median roolia Irakin sodassa.

We were a propaganda arm of our governments. At the start the censors enforced that, but by the end we were our own censors. We were cheerleaders.

Charles Lynch.

Vuonna 2003 amerikkalaista mediaa kontrolloitiin liittämällä toimittajia taisteluyksiköihin (eng. embedded journalist). Näin saatiin aikaan parempi kontrolli mediaan ja samalla kavennettiin median mahdollisuutta vapaasti raportoida laajemmin käynnissä olevista sotatoimista. Toimittajien liittäminen taisteluyksiköiden mukana liikkuviksi on myös herättänyt kritiikkiä lansimaisessa mediassa [1, 2].

Venäjällä mediatalojen johtoa on vaihdettu ja lännessä on uutisoitu toimittajien näyttävistä eroista suorissa lähetyksissä Ukrainan kriisin aikana, mutta useimmat journalistit ovat samoja taitavia lehtimiehiä kuin aikaisemminkin. Kritiikitön Venäjää ja sen asevoimien mahtia ylistävä journalismi ei ole heille epämieluista, vaan patrioottinen tehtävä. Juuri tästä syystä Venäjän media on erityisen vaarallinen. Se kykenee vapaaehtoisesti tuottamaan korkealaatuista aineistoa oikea-aikaisesti ja laajalle yleisölle. Tuotantoon ei ole tarvetta kohdistaa sensuuria tai erityistä ohjausta. Suomalaisesta mediasta sanoin kerran, että ”vallan vahtikoirista on tullut valtion sylikoiria” — Venäjällä mediasta on tullut valtiojohdon verihurtta.

Informaatiosodankäynti on Syyriassakin avainasemassa. Krimin, Itä-Ukrainan ja Syyrian näyttämöt ovat tarjonneet koekentät, jossa tiedon, tapahtumien, sekä syiden ja seurausten hämärtäminen oman vahvan koneiston tuottamalla disinformaatiolla on onnistunut horjuttamaan ja häiritsemään länsimaita. Lisäksi tätä on myös ruokkinut länsimaiden tarve nähdä rationaalisuutta Venäjän toimissa ja löytää sille kestäviä syitä, jotka viittaisivat pidemmän aikavälin strategiseen suunnitelmaan, kuin pelkästään opportunistiseen ja saavutettua menestystä – momentumia – hyödyntävään häikäilemättömään voimapolitiikkaan, jota ylläpidetään niin kauan, kun vastapuolen mahdollistama ja omien asevoimien luoma win-win -tilanne jatkuu. Venäjä on jo saavuttanut strategisia tavoitteita Syyriassa. Sen sotilaallinen läsnäolo alueella on pysyvästi sementoitu. Irakin ilmatilan vapaa käyttö on de facto pysyvä järjestely ja enää ei neuvotella siitä, onko Venäjä yleensäkään mukana Lähi-idässä, vaan lähinnä mekanismeista, kuten esim. ilmatilan hallinnasta, joilla voidaan välttää tapaturmia ja väärinymmärryksia, jotka pahimmillaan saattaisivat johtaa suurvaltojen [sic!] suhteiden pysyvään viilenemiseen.

 

//James

Russia and Ukraine: From sanctions to deterrence –– or war

Guest post by Aleksi Roinila. 7 August 2014. (Edited 7 Aug 8.17 pm GMT)

Aleksi RoinilaThe United States and the EU have a chance to stop further escalation in Ukraine and to avoid having to resort to military force themselves further down the line – but only if they act swiftly and resolutely enough. Sanctions that hit the Russian economy will only hinder Putin if they are turned from after-the-fact punishments to an actual deterrence, writes Aleksi Roinila.

Aleksi is a Master of Social Sciences from the University of Tampere and has studied Strategy and Defence at the Finnish National Defence University, International Relations at Aberystwyth University, and served as an analyst with the Finnish Defence Forces in the ISAF and KFOR operations for nearly three years.

Vladimir Putin. Photo: AFP/AFP/Getty Images
Vladimir Putin. Photo: AFP/AFP/Getty Images

Russia is currently preparing the invasion and occupation of Eastern Ukraine. It has stationed tens of thousands of troops on the Ukrainian border, some of which have for months been equipped with the insignias and markings of Russia’s “peacekeeping forces”. Russia will attempt to justify its invasion of Ukraine by mimicking the precedent set by the Kosovo War of 1999: It will cite the humanitarian crisis in Eastern Ukraine – a crisis which it has itself both created and fabricated – pleading the UN Security Council to authorize a “humanitarian” intervention. Once it fails in acquiring a UN mandate, it will invoke the Kosovo precedent and invade anyway, under the guise of “peacekeeping”. The first phase of this operation is already being executed: Russia called the UNSC to an emergency session on Tuesday. The second phase, an open war against Ukrainian armed forces, may begin within hours, days or weeks, depending on the state of Russia’s own political, military and propaganda preparations and the tactical situation on the ground in Ukraine: the Russian separatist army in Eastern Ukraine is on the verge of collapse, and the window of opportunity for Putin to save them is rapidly closing. Given that the humanitarian crisis of Eastern Ukraine – the only available source of any legitimacy for an intervention – is over as soon as the separatists fold, Putin may have to act sooner rather than later.

Contrary to Russia’s best spin-doctoring to claim otherwise, in reality there are no grounds for invoking the Kosovo precedent in Ukraine. Unlike in Kosovo, where Slobodan Milosevic’s Serbia tried to violently crush the autonomy of the country’s Albanian-majority province, there is no humanitarian crisis or ethnic conflict in Ukraine apart from the ‘shadow war’ started by none other than Russia itself. And unlike in Kosovo, where the NATO Allied Force and Kosovo Force operations enjoyed broad support from the international community – including from non-NATO members such as Sweden and Finland – no UN member state apart from Russia has yet supported a Russian intervention in Ukraine.

Russia is unfazed by the prospect of inflicting civilian casualties

It is true that Ukrainian civilians have been killed and injured in the crossfire between the separatists and Ukrainian armed forces. The separatists’ resistance stiffened considerably after Russia equipped them with surface-to-air missiles, multiple-rocket launchers and other heavy weaponry. When the Ukrainian forces still kept closing in on the last rebel strongholds, Russia launched artillery strikes across the border on Ukrainian troops. To overcome such resistance the fledgling Ukrainian armed forces have had to resort to heavy weaponry of their own, to include artillery, rocket and air strikes. The Ukrainian armed forces lack the GPS-guided precision munitions that we have become accustomed to seeing in the 21st century wars waged by the United States and its allies; munitions that would allow them to hit targets in or in close proximity to built-up areas with limited collateral damage.

Russia is well aware of this limitation, and so are the separatists, and they do not shy away from using it to their advantage.  Russia is unfazed by the prospect of inflicting civilian casualties even when it is directly responsible for causing them, as was the case with the shooting-down of Malaysia Airlines Flight MH17 some three weeks ago. If Russia would truly care about the suffering of civilians as its propaganda suggests, it would have withdrawn its support from the separatists immediately after the downing of the MH17, at the very latest. If protection of civilians were a priority, Russia would have found no difficulty cooperating with the OSCE and the Ukrainian government to see peace restored and humanitarian aid delivered to the war zones of Donetsk and Luhansk. Instead, Russia’s reaction has been completely the opposite: Moscow has only increased its materiel and direct armed support to the separatists after the downing of MH17.

Ukraine became a proving ground for [Putin’s] strategy even before the invasion of Crimea.

Russia’s indifference towards civilian casualties should not come as a surprise to anyone, however. Russia’s complete disregard of the fates of Ukrainian civilians is entirely consistent with Russia’s previous wars in Moldova, Chechnya and Georgia, as well as with its ever-increasing violent oppression of its own citizens. With both its ongoing ‘shadow war’ in Eastern Ukraine and its no-holds-barred propaganda campaign, launched since before its invasion of Crimea, Russia has tried to manufacture a humanitarian crisis in Ukraine and to foster a conflict between Ukraine’s different language groups. Its aim has likely been from the start to use both to either justify a possible later military intervention, now drawing near, or to create a situation where it can achieve its objectives through negotiations rather than military force: Whichever the method, Russia’s most likely intention is to secure its continued influence over Ukrainian domestic and foreign policy and to force Ukraine to recognize the annexation of Crimea in return for peace in the East.

It is unlikely that Russia would seek to annex the East Ukrainian oblasts into Russia-proper as it did with Crimea. Instead, it likely considers it more beneficial to see the eastern provinces gain a measure of “autonomy” from the central government in Kiev, whether officially or through Russian occupation, thereby ensuring that Eastern Ukraine becomes a Russian vassal in a fashion similar to South Ossetia and Abkhazia in Georgia and Transnistria in Moldova. Unless Russia can make Ukraine and the Western powers to agree to a formal peace agreement to that effect, it is likely to be content with simply ‘freezing’ the conflict – with or without direct occupation. Any one of these outcomes guarantees that Ukraine cannot function as an independent, sovereign state, and cannot therefore defy Russia’s dominance of its “near abroad” by getting too close with either the European union or NATO.

While a plan to invade Eastern Ukraine may have been on the table from the start, it seems highly likely that Putin nevertheless hoped that his objectives in Ukraine could be met without an open invasion of Ukraine. However, Russia overestimated the willingness of Ukraine’s Russian-speaking population to stand up in open revolt to Kiev led by Kremlin’s thugs, while simultaneously underestimating the morale and battle-readiness of the Ukrainian armed forces. Already on the path to defeat several weeks ago, Russia’s “special war” strategy was finally dealt a self-inflicted lethal blow with the destruction of Malaysia Airlines Flight MH17: The separatists can no longer win or even hope to stabilize the situation in Eastern Ukraine without direct and overt Russian intervention. However, despite the separatists’ looming defeat Russia’s objectives in Ukraine haven’t yet escaped its reach.

Having succeeded first in manufacturing a one-part real, one-part imaginary humanitarian crisis in Ukraine and then in convincing its own public at home, as well some portion of the Western audience, that the crisis is not of its own doing, Russia can now invoke both the Kosovo precedent and the UN-approved “Responsibility to Protect” (R2P) principle to legitimize its invasion of Ukraine as a “humanitarian intervention”. In addition to serving its primary geopolitical objectives, the operation will also serve Russia’s domestic, ultra-nationalist and anti-Western propaganda-drive by “saving” the Russian-speaking population of Eastern Ukraine. Putin has made “protecting” the ‘Sudeten Russians’ living beyond the borders of Mother Russia a cornerstone of his expansionist, nationalist ideology, and Ukraine became a proving ground for his strategy even before the invasion of Crimea. Unless the European Union and the United States succeed in stopping Putin with measures strong and clear enough to deter Russia’s aggression, Putin will win a propaganda victory in Ukraine matched only by the victory given to Adolf Hitler with the Münich Agreement of 1938 which, together with the subsequent invasion and occupation of the actual Sudetenland of Czechoslovakia, sealed Hitler’s rule at the helm of the Third Reich. After such a victory no economic sanctions will hold Putin back.

The West is left with either accepting the situation, intervening militarily, or a prolonged trade-war

For now, though, the United States and the EU still have a chance to stop further escalation in Ukraine and to avoid having to resort to military force themselves further down the line – but only if they act swiftly and resolutely enough. Sanctions that hit the Russian economy will only hinder Putin if they are turned from after-the-fact punishments to an actual deterrence. Like a nuclear deterrent, an economic deterrent is only effective if its contents are known in advance, their effect is sufficiently immediate and powerful, and they will be triggered automatically should Putin invade Ukraine. To function as an effective deterrent, the sanctions must, if triggered, be so prohibitively expensive for Russia that Putin’s backers cannot even begin to contemplate accepting them.

The EU, struggling with its own economic woes, is understandably wary of enacting sanctions that would be hard-hitting enough to actually act as a deterrent. But both the European and the American leaders must re-learn the vital lesson of the Cold War that a successful deterrence is cheaper than any after-the-fact sanction imposed upon Russia to this date. Sanctions decided upon and enacted only after Russia’s transgressions do nothing to stop further aggression – as they haven’t – but end up being far more expensive to both their target and their source than a successful deterrence.

If the European Union and the United States fail to create a sufficiently strong deterrence against Russia in the next hours or days, the result will very likely be an open invasion of Ukraine by Russian armed forces. If that happens, Eastern Ukraine and Crimea will fall under a permanent Russian occupation – no amount of sanctions will force Putin to back down from positions already occupied. The West is left with either accepting the situation, intervening militarily, or a prolonged trade-war costly to all sides. A trade-war will not change the situation in Ukraine nor will it make Putin to change course after having just won one of his greatest victories in Ukraine. It would be folly to expect that after seizing his objectives in Ukraine, Putin would simply return to a peaceful and constructive cooperation with the West. Russia’s propaganda war against the West and its liberal values has already become a self-reinforcing phenomenon, requiring Putin to take new action both at home and abroad. Should Russia succeed in Ukraine, one can only guess which country Putin will target next. However, countries in the highest risk category include with certainty at least Moldova, Georgia and Belarus – should anyone rock the boat in the latter, as happened in Ukraine this spring. The threat hangs over all of Russia’s neighbors, however – including the Baltic States and Finland. Russia has already launched preparatory propaganda campaigns against all of them.

//Aleksi Roinila


You can follow Aleksi (@aleroi) on Twitter.

Ukraina ja Venäjä: Pakotteista pelotteeseen – tai sotaan

Vieraskynä 7.8.2014, Aleksi Roinila.

Aleksi RoinilaMikäli Eurooppa ja Yhdysvallat eivät onnistu riittävän pelotteen luomisessa Putinin pysäyttämiseksi seuraavien tuntien tai vuorokausien kuluessa, on seurauksena todennäköisesti Venäjän avoin hyökkäys Ukrainaan ja Itä-Ukrainan sekä Krimin niemimaan pysyväksi jäävä venäläismiehitys, kirjoittaa Aleksi Roinila, valtio-opin maisteriopiskelija Tampereen yliopistolla. Roinila on opiskellut strategiaa Maanpuolustuskorkeakoululla, kansainvälistä politiikkaa Aberystwyth Universityssä ja palvellut lähes kolme vuotta tutkijana ISAF- ja KFOR-operaatioissa.

Vladimir Putin. Photo: AFP/AFP/Getty Images
Vladimir Putin. Kuva: AFP/AFP/Getty Images

Venäjä valmistelee parhaillaan Itä-Ukrainan valtausta ja miehitystä. Se on keskittänyt Ukrainan vastaiselle rajalleen kymmeniä tuhansia sotilaita, joista osalla on jo pitkään ollut ”rauhanturvajoukkojen” tunnukset univormuissaan ja panssariajoneuvoissaan. Venäjä pyrkiikin oikeuttamaan hyökkäyksensä Ukrainaan matkimalla Kosovon sodan luomaa ennakkotapausta: Se vetoaa osin keksittyyn ja osin itsensä aiheuttamaan humanitääriseen kriisiin, pyytää YK:n turvallisuusneuvostolta valtakirjaa ”humanitääriselle interventiolle”, ja sitä saamatta lopulta hyökkää maahan ”rauhanturvajoukoillaan” ilman YK:n valtuutusta. Näistä ensimmäinen ja toinen vaihe ovat jo toteutusvaiheessa; YK:n turvallisuusneuvoston Venäjä kutsui koolle eilen. Kolmas vaihe – avoin sota Ukrainan asevoimia vastaan – voi alkaa tuntien, päivien tai viikkojen sisällä riippuen siitä, miten Venäjän omat sotilaalliset, poliittiset ja propagandavalmistelut etenevät ja kuinka sotilaallinen tilanne Itä-Ukrainassa Venäjän varjoarmeijana toimivien separatistijoukkojen ja Ukrainan asevoimien välillä kehittyy.

Todellisuudessa Kosovon ennakkotapauksen soveltamiselle Ukrainassa ei ole minkäänlaisia perusteita. Toisin kuin Kosovossa, jossa Slobodan Milosevicin johtama Serbia yritti väkivalloin murskata maan albaaniväestön itsehallintopyrkimykset, ei Ukrainassa ole muuta humanitääristä kriisiä eikä muuta väestöryhmien välistä väkivaltaa kuin Venäjän itsensä aloittama ja johtama varjosota maan laillista hallintoa vastaan. Ja toisin kuin Kosovossa, jossa Naton Allied Force ja Kosovo Force -operaatioilla oli kansainvälisen yhteisön laaja tuki – myös Natoon kuulumattomilta mailta kuten Suomelta ja Ruotsilta – ei Venäjän interventiota Ukrainaan ole toistaiseksi tukenut mikään muu YK:n jäsenvaltio kuin Venäjä itse.

Venäjää sodan aiheuttamat siviiliuhrit eivät tunnu häiritsevän

Totta on, että ukrainalaisia siviilejä on kuollut ja haavoittunut Ukrainan asevoimien ja separatistien ristitulessa, kun venäläisseparatistien vastarinta on kiihtynyt Venäjän aseistettua asejoukkoja muun muassa ilmatorjuntaohjuksin ja raketinheittimin. Venäjä on myös itse ampunut tykistöllään rajan yli Ukrainaan separatisteja vastaan taistelevien ukrainalaisjoukkojen asemiin. Näihin iskuihin Ukrainan asevoimat ovat joutuneet vastaamaan ilmaiskuin ja raketinheittimin – sen enempää Ukrainan heikossa kunnossa olevilla asevoimilla kuin separatisteillakaan ei ole käytössään Yhdysvaltojen viimeaikaisista sodista tuttuja satelliittiohjattuja täsmäaseita, joilla asutuskeskuksissa ja niiden lähettyvillä taistelevia separatisteja vastaan olisi mahdollista iskeä tarkasti ilman suurten oheisvahinkojen riskiä.

Niin Venäjä kuin separatistitkin tietävät tämän. Venäjää sodan aiheuttamat siviiliuhrit eivät tunnu häiritsevän edes silloin, kun se aiheuttaa niitä suoraan omalla toiminnallaan – kuten Malaysia Airlinesin reittilennon alasampumisessa kolme viikkoa sitten. Jos Venäjä propagandansa mukaisesti välittäisi siviilien suojelemisesta, se olisi viimeistään Malaysia Airlinesin matkustajakoneen tuhoamisen jälkeen vetänyt tukensa separatisteilta ja pyrkinyt yhdessä Ukrainan hallinnon ja Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön kanssa palauttamaan järjestyksen Donetskin ja Luhanskin sotatoimialueille. Venäjän reaktio on kuitenkin toistaiseksi ollut täysin päinvastainen: Putinin hallinto on lisännyt niin materiaalista kuin suoraa aseellista tukeaan separatisteille MH17:n alasampumisen jälkeen.

Venäjä on onnistunut luomaan Ukrainaan osin kuvitellun ja osin todellisen humanitäärisen kriisin

Venäjän siviiliuhreista piittaamattomuuden ei kuitenkaan pitäisi tulla kenellekään yllätyksenä: Venäjän täydellinen välinpitämättömyys Itä-Ukrainan väestön kärsimyksiä kohtaan on täysin johdonmukaista jatkoa maan Moldovassa, Tshetsheniassa ja Georgiassa käymille sodille sekä sen omaa väestöään vastaan suuntaamille ja alati kiihtyville sortotoimille. Venäjä on sekä Itä-Ukrainassa masinoimallaan varjosodalla että jo ennen Krimin miehitystä alkaneella propagandallaan pyrkinyt aktiivisesti luomaan Ukrainaan humanitääristä kriisiä ja väestöryhmien väkivaltaista vastakkainasettelua. Sen tavoitteena on todennäköisesti alusta pitäen ollut joko oikeuttaa mahdollinen myöhempi suora sotilaallinen interventio tai luoda tilanne, jossa Venäjä voi neuvotteluteitse turvata sekä vaikutusvaltansa Itä-Ukrainassa että pakottaa Ukrainan tunnustamaan Krimin niemimaan liittämisen Venäjään vastineeksi rauhasta Itä-Ukrainassa. Venäjä ei todennäköisesti pyri Itä-Ukrainan alueiden liittämiseen Venäjään Krimin niemimaan tavoin; Sille on todennäköisesti edullisempaa, että alueet saavat ”autonomian” tai että ne muutoin irtaantuvat Kiovan keskushallinnosta, muuttuen pysyvästi joko venäläisjoukkojen – ”rauhanturvaajien” – miehittämiksi tai muutoin Venäjän hallitsemiksi Kremlin vasallialueiksi Georgian Etelä-Ossetian ja Abhasian sekä Moldovan Transnistrian tavoin. Mikäli Venäjä ei saa Ukrainaa ja länsivaltoja taipumaan haluamaansa lopulliseen neuvottelutulokseen, riittää sille todennäköisesti myös konfliktin ’jäädyttäminen’, miehitysjoukoilla tai ilman; Mikä tahansa näistä lopputuloksista takaa, ettei Ukraina kykene toiminaan itsenäisenä ja suvereenina valtiona ja siten uhmaamaan Venäjän etupiiriajattelua lähentymällä liiaksi Euroopan unionia tai Natoa.

Putin on todennäköisesti toivonut, että maan tavoitteet Itä-Ukrainassa olisi mahdollista saavuttaa ilman Venäjän asevoimien avointa hyökkäystä Ukrainaan. Venäjä kuitenkin yliarvioi Ukrainan venäjänkielisen väestön halukkuuden nousta kapinaan venäläisseparatistien johtamina ja aliarvioi Ukrainan asevoimien taistelumoraalin ja iskukyvyn. Kuolonkorinoissaan jo viikkoja olleen strategian viimeinenkin mahdollisuus onnistua tuhoutui viimeistään MH17:n mukana. Siitä huolimatta Venäjän ja Putinin tavoitteet ovat vielä kaikkea muuta kuin tavoittamattomissa. Venäjä on onnistunut ainakin omien kansalaistensa silmissä luomaan Ukrainaan osin kuvitellun ja osin todellisen humanitäärisen kriisin, jonka turvin se voi esittää sekä Kosovon esimerkkiin että YK:n hyväksymään suojeluvastuun periaatteeseen nojaten, että sen hyökkäys Ukrainaan on ”humanitäärinen interventio” maan venäjänkielisen väestön ”pelastamiseksi”. Samalla operaatio palvelisi Putinin rummuttamaa kansalliskiihkoista ja länsivastaista propagandaa ’sudeettivenäläisten’ suojelemisesta Äiti-Venäjän rajojen ulkopuolella. Ellei Euroopan unionin ja Yhdysvaltojen onnistu pysäyttää Putinia tarpeeksi kovalla ja ennakkoon tarpeeksi selvällä taloudellisella tai sotilaallisella pelotteella, saa Putin Ukrainasta todennäköisesti propagandavoiton, joka kalpenee ainoastaan Hitlerin vallan lopullisesti sinetöineelle Münchenin sopimukselle ja Tšekkoslovakian sudeettialueiden miehitykselle vuonna 1938. Sen jälkeen Putinia ei enää talouspakotteilla pysäytetä.

Vaihtoehdoiksi lännelle jää joko tilanteen hyväksyminen, sotilaallinen interventio, tai kauppasota Venäjää vastaan

Euroopan unionilla ja Yhdysvalloilla on kuitenkin vielä mahdollisuus estää Ukrainan sodan eskaloituminen ja välttää sotilaalliseen voimankäyttöön turvautuminen, mikäli ne toimivat riittävän nopeasti ja päättäväisesti. Venäjän talouteen iskevät pakotteet hillitsevät Putinia ainoastaan, mikäli niistä tehdään rangaistusmuodon sijaan pelote. Ydinasepelotteen tavoin myös talouspakotteisiin perustuva pelote on tehokas ainoastaan, mikäli pakotteiden sisältö on ennakkoon tiedossa, niiden vaikutus tarpeeksi välitön ja voimakas, ja ne astuvat voimaan automaattisesti Venäjän hyökätessä Ukrainaan. Toimiakseen pelotteena pakotteiden on käytävä toteutuessaan Venäjälle niin kalliiksi, ettei Putinin lähipiiri voi edes harkita niiden hyväksymistä. Omissa talousvaikeuksissaan rypevälle Euroopan unionille riittävän kovat pakotteet ovat syystäkin epämieluisa ajatus, mutta niin Euroopan kuin Yhdysvaltojenkin on ymmärrettävä, että onnistunut pelote on halvempi kuin mikään tähän mennessä Venäjälle asetettu – ja täysin epäonnistuneeksi osoittautunut – pakoterangaistus; Jälkikäteen rangaistuksenomaisesti asetetut pakotteet eivät aggressiota pysäytä, mutta käyvät niin kohteelleen kuin asettajilleenkin monin verroin onnistunutta pelotetta kalliimmaksi.

Mikäli Eurooppa ja Yhdysvallat eivät onnistu riittävän pelotteen luomisessa Putinin pysäyttämiseksi seuraavien tuntien tai vuorokausien kuluessa, on seurauksena todennäköisesti Venäjän avoin hyökkäys Ukrainaan ja Itä-Ukrainan sekä Krimin niemimaan pysyväksi jäävä venäläismiehitys. Vaihtoehdoiksi lännelle jää joko tilanteen hyväksyminen, sotilaallinen interventio, tai pitkittyvä ja kaikille osapuolille kalliiksi käyvä kauppasota Venäjää vastaan. Kauppasota ei Ukrainan tilannetta kuitenkaan muuta, eikä Putin Ukrainassa onnistuttuaan käännä kelkkaansa ryhtyäkseen rauhanomaiseen ja rakentavaan yhteistyöhön länsimaiden kanssa; Venäjän propagandasodasta länsimaita ja länsimaisia arvoja vastaan on jo tullut itseään ruokkiva ilmiö, joka edellyttää Putinilta uusia toimenpiteitä niin Venäjän sisällä kuin sen rajojen ulkopuolellakin. Ukrainan jälkeen Venäjän tähtäimiin joutuvaa maata voi vain arvuutella, mutta korkeimpaan riskiryhmään Euroopasta kuuluvat vähintään Venäjän etupiiriinsä Ukrainan tavoin laskemat Moldova ja Valko-Venäjä. Uhka koskettaa kuitenkin kaikkia Venäjän rajanaapureita, Suomi mukaan lukien. Valmisteleva propagandasota on jo käynnissä.

//Aleksi Roinila


Tiesithän, että voit seurata Aleksia Twitterissä.