Ukraina ja Venäjä: Pakotteista pelotteeseen – tai sotaan

Vieraskynä 7.8.2014, Aleksi Roinila.

Mikäli Eurooppa ja Yhdysvallat eivät onnistu riittävän pelotteen luomisessa Putinin pysäyttämiseksi seuraavien tuntien tai vuorokausien kuluessa, on seurauksena todennäköisesti Venäjän avoin hyökkäys Ukrainaan ja Itä-Ukrainan sekä Krimin niemimaan pysyväksi jäävä venäläismiehitys, kirjoittaa Aleksi Roinila, valtio-opin maisteriopiskelija Tampereen yliopistolla. Roinila on opiskellut strategiaa Maanpuolustuskorkeakoululla, kansainvälistä politiikkaa Aberystwyth Universityssä ja palvellut lähes kolme vuotta tutkijana ISAF- ja KFOR-operaatioissa.

Vladimir Putin. Kuva: AFP/AFP/Getty Images

Venäjä valmistelee parhaillaan Itä-Ukrainan valtausta ja miehitystä. Se on keskittänyt Ukrainan vastaiselle rajalleen kymmeniä tuhansia sotilaita, joista osalla on jo pitkään ollut ”rauhanturvajoukkojen” tunnukset univormuissaan ja panssariajoneuvoissaan. Venäjä pyrkiikin oikeuttamaan hyökkäyksensä Ukrainaan matkimalla Kosovon sodan luomaa ennakkotapausta: Se vetoaa osin keksittyyn ja osin itsensä aiheuttamaan humanitääriseen kriisiin, pyytää YK:n turvallisuusneuvostolta valtakirjaa ”humanitääriselle interventiolle”, ja sitä saamatta lopulta hyökkää maahan ”rauhanturvajoukoillaan” ilman YK:n valtuutusta. Näistä ensimmäinen ja toinen vaihe ovat jo toteutusvaiheessa; YK:n turvallisuusneuvoston Venäjä kutsui koolle eilen. Kolmas vaihe – avoin sota Ukrainan asevoimia vastaan – voi alkaa tuntien, päivien tai viikkojen sisällä riippuen siitä, miten Venäjän omat sotilaalliset, poliittiset ja propagandavalmistelut etenevät ja kuinka sotilaallinen tilanne Itä-Ukrainassa Venäjän varjoarmeijana toimivien separatistijoukkojen ja Ukrainan asevoimien välillä kehittyy.

Todellisuudessa Kosovon ennakkotapauksen soveltamiselle Ukrainassa ei ole minkäänlaisia perusteita. Toisin kuin Kosovossa, jossa Slobodan Milosevicin johtama Serbia yritti väkivalloin murskata maan albaaniväestön itsehallintopyrkimykset, ei Ukrainassa ole muuta humanitääristä kriisiä eikä muuta väestöryhmien välistä väkivaltaa kuin Venäjän itsensä aloittama ja johtama varjosota maan laillista hallintoa vastaan. Ja toisin kuin Kosovossa, jossa Naton Allied Force ja Kosovo Force -operaatioilla oli kansainvälisen yhteisön laaja tuki – myös Natoon kuulumattomilta mailta kuten Suomelta ja Ruotsilta – ei Venäjän interventiota Ukrainaan ole toistaiseksi tukenut mikään muu YK:n jäsenvaltio kuin Venäjä itse.

“Venäjää sodan aiheuttamat siviiliuhrit eivät tunnu häiritsevän

Totta on, että ukrainalaisia siviilejä on kuollut ja haavoittunut Ukrainan asevoimien ja separatistien ristitulessa, kun venäläisseparatistien vastarinta on kiihtynyt Venäjän aseistettua asejoukkoja muun muassa ilmatorjuntaohjuksin ja raketinheittimin. Venäjä on myös itse ampunut tykistöllään rajan yli Ukrainaan separatisteja vastaan taistelevien ukrainalaisjoukkojen asemiin. Näihin iskuihin Ukrainan asevoimat ovat joutuneet vastaamaan ilmaiskuin ja raketinheittimin – sen enempää Ukrainan heikossa kunnossa olevilla asevoimilla kuin separatisteillakaan ei ole käytössään Yhdysvaltojen viimeaikaisista sodista tuttuja satelliittiohjattuja täsmäaseita, joilla asutuskeskuksissa ja niiden lähettyvillä taistelevia separatisteja vastaan olisi mahdollista iskeä tarkasti ilman suurten oheisvahinkojen riskiä.

Niin Venäjä kuin separatistitkin tietävät tämän. Venäjää sodan aiheuttamat siviiliuhrit eivät tunnu häiritsevän edes silloin, kun se aiheuttaa niitä suoraan omalla toiminnallaan – kuten Malaysia Airlinesin reittilennon alasampumisessa kolme viikkoa sitten. Jos Venäjä propagandansa mukaisesti välittäisi siviilien suojelemisesta, se olisi viimeistään Malaysia Airlinesin matkustajakoneen tuhoamisen jälkeen vetänyt tukensa separatisteilta ja pyrkinyt yhdessä Ukrainan hallinnon ja Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön kanssa palauttamaan järjestyksen Donetskin ja Luhanskin sotatoimialueille. Venäjän reaktio on kuitenkin toistaiseksi ollut täysin päinvastainen: Putinin hallinto on lisännyt niin materiaalista kuin suoraa aseellista tukeaan separatisteille MH17:n alasampumisen jälkeen.

“Venäjä on onnistunut luomaan Ukrainaan osin kuvitellun ja osin todellisen humanitäärisen kriisin

Venäjän siviiliuhreista piittaamattomuuden ei kuitenkaan pitäisi tulla kenellekään yllätyksenä: Venäjän täydellinen välinpitämättömyys Itä-Ukrainan väestön kärsimyksiä kohtaan on täysin johdonmukaista jatkoa maan Moldovassa, Tshetsheniassa ja Georgiassa käymille sodille sekä sen omaa väestöään vastaan suuntaamille ja alati kiihtyville sortotoimille. Venäjä on sekä Itä-Ukrainassa masinoimallaan varjosodalla että jo ennen Krimin miehitystä alkaneella propagandallaan pyrkinyt aktiivisesti luomaan Ukrainaan humanitääristä kriisiä ja väestöryhmien väkivaltaista vastakkainasettelua. Sen tavoitteena on todennäköisesti alusta pitäen ollut joko oikeuttaa mahdollinen myöhempi suora sotilaallinen interventio tai luoda tilanne, jossa Venäjä voi neuvotteluteitse turvata sekä vaikutusvaltansa Itä-Ukrainassa että pakottaa Ukrainan tunnustamaan Krimin niemimaan liittämisen Venäjään vastineeksi rauhasta Itä-Ukrainassa. Venäjä ei todennäköisesti pyri Itä-Ukrainan alueiden liittämiseen Venäjään Krimin niemimaan tavoin; Sille on todennäköisesti edullisempaa, että alueet saavat ”autonomian” tai että ne muutoin irtaantuvat Kiovan keskushallinnosta, muuttuen pysyvästi joko venäläisjoukkojen – ”rauhanturvaajien” – miehittämiksi tai muutoin Venäjän hallitsemiksi Kremlin vasallialueiksi Georgian Etelä-Ossetian ja Abhasian sekä Moldovan Transnistrian tavoin. Mikäli Venäjä ei saa Ukrainaa ja länsivaltoja taipumaan haluamaansa lopulliseen neuvottelutulokseen, riittää sille todennäköisesti myös konfliktin ’jäädyttäminen’, miehitysjoukoilla tai ilman; Mikä tahansa näistä lopputuloksista takaa, ettei Ukraina kykene toiminaan itsenäisenä ja suvereenina valtiona ja siten uhmaamaan Venäjän etupiiriajattelua lähentymällä liiaksi Euroopan unionia tai Natoa.

Putin on todennäköisesti toivonut, että maan tavoitteet Itä-Ukrainassa olisi mahdollista saavuttaa ilman Venäjän asevoimien avointa hyökkäystä Ukrainaan. Venäjä kuitenkin yliarvioi Ukrainan venäjänkielisen väestön halukkuuden nousta kapinaan venäläisseparatistien johtamina ja aliarvioi Ukrainan asevoimien taistelumoraalin ja iskukyvyn. Kuolonkorinoissaan jo viikkoja olleen strategian viimeinenkin mahdollisuus onnistua tuhoutui viimeistään MH17:n mukana. Siitä huolimatta Venäjän ja Putinin tavoitteet ovat vielä kaikkea muuta kuin tavoittamattomissa. Venäjä on onnistunut ainakin omien kansalaistensa silmissä luomaan Ukrainaan osin kuvitellun ja osin todellisen humanitäärisen kriisin, jonka turvin se voi esittää sekä Kosovon esimerkkiin että YK:n hyväksymään suojeluvastuun periaatteeseen nojaten, että sen hyökkäys Ukrainaan on ”humanitäärinen interventio” maan venäjänkielisen väestön ”pelastamiseksi”. Samalla operaatio palvelisi Putinin rummuttamaa kansalliskiihkoista ja länsivastaista propagandaa ’sudeettivenäläisten’ suojelemisesta Äiti-Venäjän rajojen ulkopuolella. Ellei Euroopan unionin ja Yhdysvaltojen onnistu pysäyttää Putinia tarpeeksi kovalla ja ennakkoon tarpeeksi selvällä taloudellisella tai sotilaallisella pelotteella, saa Putin Ukrainasta todennäköisesti propagandavoiton, joka kalpenee ainoastaan Hitlerin vallan lopullisesti sinetöineelle Münchenin sopimukselle ja Tšekkoslovakian sudeettialueiden miehitykselle vuonna 1938. Sen jälkeen Putinia ei enää talouspakotteilla pysäytetä.

“Vaihtoehdoiksi lännelle jää joko tilanteen hyväksyminen, sotilaallinen interventio, tai kauppasota Venäjää vastaan

Euroopan unionilla ja Yhdysvalloilla on kuitenkin vielä mahdollisuus estää Ukrainan sodan eskaloituminen ja välttää sotilaalliseen voimankäyttöön turvautuminen, mikäli ne toimivat riittävän nopeasti ja päättäväisesti. Venäjän talouteen iskevät pakotteet hillitsevät Putinia ainoastaan, mikäli niistä tehdään rangaistusmuodon sijaan pelote. Ydinasepelotteen tavoin myös talouspakotteisiin perustuva pelote on tehokas ainoastaan, mikäli pakotteiden sisältö on ennakkoon tiedossa, niiden vaikutus tarpeeksi välitön ja voimakas, ja ne astuvat voimaan automaattisesti Venäjän hyökätessä Ukrainaan. Toimiakseen pelotteena pakotteiden on käytävä toteutuessaan Venäjälle niin kalliiksi, ettei Putinin lähipiiri voi edes harkita niiden hyväksymistä. Omissa talousvaikeuksissaan rypevälle Euroopan unionille riittävän kovat pakotteet ovat syystäkin epämieluisa ajatus, mutta niin Euroopan kuin Yhdysvaltojenkin on ymmärrettävä, että onnistunut pelote on halvempi kuin mikään tähän mennessä Venäjälle asetettu – ja täysin epäonnistuneeksi osoittautunut – pakoterangaistus; Jälkikäteen rangaistuksenomaisesti asetetut pakotteet eivät aggressiota pysäytä, mutta käyvät niin kohteelleen kuin asettajilleenkin monin verroin onnistunutta pelotetta kalliimmaksi.

Mikäli Eurooppa ja Yhdysvallat eivät onnistu riittävän pelotteen luomisessa Putinin pysäyttämiseksi seuraavien tuntien tai vuorokausien kuluessa, on seurauksena todennäköisesti Venäjän avoin hyökkäys Ukrainaan ja Itä-Ukrainan sekä Krimin niemimaan pysyväksi jäävä venäläismiehitys. Vaihtoehdoiksi lännelle jää joko tilanteen hyväksyminen, sotilaallinen interventio, tai pitkittyvä ja kaikille osapuolille kalliiksi käyvä kauppasota Venäjää vastaan. Kauppasota ei Ukrainan tilannetta kuitenkaan muuta, eikä Putin Ukrainassa onnistuttuaan käännä kelkkaansa ryhtyäkseen rauhanomaiseen ja rakentavaan yhteistyöhön länsimaiden kanssa; Venäjän propagandasodasta länsimaita ja länsimaisia arvoja vastaan on jo tullut itseään ruokkiva ilmiö, joka edellyttää Putinilta uusia toimenpiteitä niin Venäjän sisällä kuin sen rajojen ulkopuolellakin. Ukrainan jälkeen Venäjän tähtäimiin joutuvaa maata voi vain arvuutella, mutta korkeimpaan riskiryhmään Euroopasta kuuluvat vähintään Venäjän etupiiriinsä Ukrainan tavoin laskemat Moldova ja Valko-Venäjä. Uhka koskettaa kuitenkin kaikkia Venäjän rajanaapureita, Suomi mukaan lukien. Valmisteleva propagandasota on jo käynnissä.

//Aleksi Roinila

---

Tiesithän, että voit seurata Aleksia Twitterissä.

Ukrainasta, Venäjästä ja tulitauoista

Vieraskynä 26.7.2014, Aleksi Roinila.

Putin ei tule perääntymään Ukrainassa; konflikti tulee eskaloitumaan niin kauan, että Putin joko saavuttaa tavoitteensa tai länsi nostaa aggression hinnan niin korkeaksi, ettei edes Putinin oma lähipiiri ja Venäjän asevoimat sitä suostu maksamaan, kirjoittaa Aleksi Roinila, valtio-opin maisteriopiskelija Tampereen yliopistolla. Roinila on opiskellut strategiaa Maanpuolustuskorkeakoululla, kansainvälistä politiikkaa Aberystwyth Universityssä ja palvellut lähes kolme vuotta tutkijana ISAF- ja KFOR-operaatioissa.

”Game changer?”

Ukrainan ja Venäjän välinen sota sai uuden käänteen, kun Venäjän aseistamat, varustamat ja johtamat venäläisseparatistit Itä-Ukrainassa ampuivat alas Malaysia Airlinesin matkustajakoneen, ilmeisesti luullen konetta Ukrainan armeijan Antonov-rahtikoneeksi. Kun viitteet separatistien ja Venäjän syyllisyydestä tekoon alkoivat vahvistua, ehdittiin joukkosurmasta povata lopun alkua sekä Itä-Ukrainan separatisteille että Venäjän voimapolitiikalle alueella. Viikko tapahtuneen jälkeen tilanne näyttää kuitenkin täysin päinvastaiselta.

Euroopan ja Yhdysvaltojen vastareaktio tapahtuneeseen on jäänyt niin laimeaksi, että Venäjä on perääntymisen sijaan vain lisännyt suoraa sotilaallista tukeaan johtamilleen separatisteille. Lännen uhkaukset kovista pakotteista Venäjää vastaan eivät ole toteutuneet, vaan rimaa tuntuvien pakotteiden asettamiselle on kerta toisensa jälkeen nostettu. Ukrainan pyynnöt suorasta sotilaallisesta avusta eivät liioin ole saaneet vastakaikua sen Nato-naapuri Puolaa lukuun ottamatta.

“Toistaiseksi Putin pelaa Ukrainassa pokeria vielä tyhjällä kädellä

Konkreettisten vastatoimien sijaan niin Washingtonista kuin Euroopankin pääkaupungeista, Helsinki mukaan lukien, on esitetty laimeita vaatimuksia tulitauosta ja ”lentoturman puolueettomasta tutkinnasta”. Sinänsä järkeviltä kuulostavat ja siviilien suojelemisella perustellut vaatimukset uppoavat amerikkalaisiin ja eurooppalaisiin äänestäjiin, jotka on Venäjän massiivisen informaatiosodankäynnin avulla saatu epäilemään Venäjän osallisuutta koko sotaan. Samalla ne antavat lausujilleen helpon tavan esittää kovalta kuulostavia vaatimuksia ilman, että ne lisäisivät painetta millekään todellisille toimenpiteille Venäjän aggression hillitsemiseksi. Tosiasiassa ne kuitenkin palvelevat ainoastaan Venäjän sotilaallisten ja poliittisten tavoitteiden saavuttamista Ukrainassa.

Venäjälle konfliktin ’jäädyttäminen’ tulitauolla olisi voitto. Se pelastaisi separatistit vääjäämättömältä tappiolta ilman Venäjän asevoimien suoraa hyökkäystä Ukrainan alueelle, vakiinnuttaisi Venäjän miehitysvallan Itä-Ukrainassa samoin kuin aiemmin Georgian Etelä-Ossetiassa ja Moldovan Transnistriassa, ja antaisi Venäjälle neuvotteluvaltin, jolla se saa sekä länsimaat että Ukrainan hyväksymään Krimin niemimaan liittämisen Venäjään. Vastineeksi sen ei tarvitse luopua mistään. Lisäksi vaatimukset Venäjän tuesta ”puolueettomalle tutkinnalle” validoivat Venäjän propagandan, jolla se on pyrkinyt hämärtämään muuten jo täysin selväksi käyneen osallisuutensa Amsterdamista lentäneen MH17:n alasampumiseen.

Venäjä tietää, että länsimaat – ja aivan erityisesti Eurooppa – ovat ajatukselle myötämielisiä; ovathan ne noudattaneet konfliktien jäädyttämistä YK:n kylmän sodan aikaisen rauhanturvaamisdoktriinin mukaisesti jo vuosikymmeniä. Näin siitä huolimatta, että tuo sama vuosikymmenien kokemus on osoittanut konfliktien jäädyttämisen useimmiten johtaneen vain konfliktien pitkittymiseen eikä suinkaan niiden ratkeamiseen. Lisäksi Venäjä tietää, etteivät länsimaat todellisuudessa halua ryhtyä mihinkään sellaisiin Venäjän vastaisiin toimiin, jotka voisivat vaarantaa niiden lyhyen aikavälin taloudelliset intressit.

Länsi voi hyvinkin suostua ”kompromissiin”, jossa Venäjä suostuu ”taivuttelemaan” Itä-Ukrainassa taistelevat asejoukkonsa tulitaukoon sekä mahdollisesti antamaan tulitaukosopimuksen valvonnan jollekin sopivan lihaksettomalle Etyjin rauhanturva- tai tarkkailuoperaatiolle. Näin länsi pääsee huokaamaan helpotuksesta ja juhlimaan omaa ”peace in our time” -hetkeään tajuamatta lainkaan, että syntynyt ”kompromissi” on todellisuudessa ainoastaan Venäjän voitto – aivan niin kuin Tšekkoslovakian jakaminen Münchenin sopimuksella vuonna 1938 oli voitto Natsi-Saksalle eikä suinkaan silloisille länsivalloille saati puolustuskyvyttömäksi rampautetulle Tšekkoslovakialle.

“Venäjälle konfliktin ’jäädyttäminen’ tulitauolla olisi voitto

Tulitauko olisi Ukrainan laillisen hallinnon kannalta ehkä pahin mahdollinen skenaario ja palvelisi todellisuudessa vain Venäjän etuja. Alakynteen jääneet separatistit saavat tulitauosta hengähdystauon, jonka myötä he voivat vakiinnuttaa oman asemansa Itä-Ukrainan hallitsijoina. Venäjän puolestaan onnistuu tehdä Itä-Ukrainasta uusi Transnistria, Abhasia tai Etelä-Ossetia – Venäjän miehittämä vasallialue konfliktissa, jonka miehitykselle ei konfliktin jäädyttämisen jälkeen näy enää loppua. Ukraina jäisi Georgian ja Moldovan tavoin pysyvästi jaetuksi ja osin miehitetyksi maaksi. EU ja Yhdysvallat saisivat vastalahjaksi ainoastaan helpon ulospääsyn konfliktista ilman, että ne joutuisivat todellisuudessa tekemään mitään Venäjän voimapolitiikan suitsimiseksi. Samalla ne tulisivat käytännössä palkinneeksi separatistit ja Venäjän Malaysia Airlinesin lennon alasampumisesta ja lähes 300 siviilin surmaamisesta.

Venäjä ei todellisuudessa välttämättä edes tavoittele Itä-Ukrainan todellista irtautumista Ukrainasta saati sen liittämistä Krimin tavoin Venäjään. Koko Itä-Ukrainan epävakauttamisen taustalla voi hyvin olla pyrkimys ainoastaan saada Ukraina, EU ja Yhdysvallat taipumaan Krimin Venäjään liittämisen tunnustamiseen ”vastakauppana” siitä, että Venäjä toimii ”välittäjänä” Itä-Ukrainan konfliktin jäädyttämiseksi. Strategia on ollut erinomaisen onnistunut jo nyt, sillä Itä-Ukrainan tapahtumat ovat saaneet länsimaiden johtajat käytännössä unohtamaan vain muutama kuukausi sitten tapahtuneen Krimin miehityksen; Kukaan Euroopan ja Yhdysvaltojen mahtimiehistä ja -naisista ei enää puhu niemimaan palauttamisesta Ukrainalle, saati pidä sitä ehtona uusista Venäjän vastaisista pakotteista luopumiselle. Mikäli Venäjä hyväksytään välittäjäksi Itä-Ukrainaan loihdittavalle tulitaukosopimukselle, on Krimin liittäminen Venäjään käytännössä sinetöity.

“Baltian maat, Puola ja Moldova ovat jo nyt varpaillaan

Ajatus Venäjän toimimisesta välittäjänä konfliktissa, johon se on itse osallinen, olisi tietysti täysin absurdi, ellei niin olisi käynyt jo aiemmin. Venäjä toimi tismalleen samalla strategialla jo Syyriassa, jossa se Assadin hallintoa aseistettuaan ja YK:n turvallisuusneuvostolta suojeltuaan ryhtyi esiintymään konfliktin välittäjänä, kun Yhdysvallat pohti ilmaiskujen aloittamista Assadin hallinnon kukistamiseksi sen käytettyä kemiallisia aseita omia kansalaisiaan vastaan. Tällöin Venäjä tarjosi kompromissiksi Syyrian luopumista kemiallisista aseistaan, mihin Yhdysvallat tunnetusti suostui. Palkinnoksi tästä ”kompromissista” Venäjä varmisti Assadin pysymisen vallassa ja sodan jatkumisen, eli saavutti kaikki tärkeimmät sotilaspoliittiset tavoitteensa. Lännelle jäi merkityksettömäksi osoittautunut diplomaattinen voitto, jolla se käytännössä osti Venäjältä ulospääsyn konfliktista, johon se ei todellisuudessa halunnut sekaantua. Nyt sama uhkaa toistua Ukrainassa.

Mikäli Ukraina pakotetaan tulitaukoon ennen kuin Venäjän separatistit on riisuttu aseista tai ajettu maasta, voimme vain jäädä odottamaan, missä Venäjä seuraavaksi soveltaa toimivaksi osoittautunutta voimapolitiikkaansa. Baltian maat, Puola ja Moldova ovat jo nyt varpaillaan. Venäjän pyrkimykset eivät nimittäin rajoitu pelkästään Ukrainaan, vaan Putinin käy oman asemansa turvaamiseksi ideologista sotaa koko läntistä poliittista järjestystä ja arvomaailmaa vastaan. Jokainen diktatuuri tarvitsee elääkseen vihollisia, ja Putinin tapauksessa niiksi ovat valikoituneet – seksuaalivähemmistöjen lisäksi – eurooppalaisten yleismaailmallisiksi mielellään mieltämät arvot ihmisoikeuksista, demokratiasta, suvaitsevaisuudesta ja tasa-arvosta. Kremlin propagandakoneisto on luonut näistä arvoista hirviön, joka uhkaa koko Venäjän kansan olemassaoloa, ja joka siksi täytyy nujertaa – joko mielikuvin tai asein.

Putinin kotimaan yleisöönsä kohdistama sotapropaganda on jo saavuttanut pisteen, jossa siitä on neuvostopropagandan tavoin tullut itseään ruokkiva ilmiö: valheita peitetään toisilla valheilla, eikä valtiojohto voi mistään hinnasta paljastaa kansalaisilleen olleensa väärässä, saati että sen koko huolella rakennettu fasistinen valtionideologia perustuisi systemaattiselle valheelle. Tästä syystä Putin ei myöskään tule perääntymään Ukrainassa; konflikti tulee eskaloitumaan niin kauan, että Putin joko saavuttaa tavoitteensa tai länsi nostaa aggression hinnan niin korkeaksi, ettei edes Putinin oma lähipiiri ja Venäjän asevoimat sitä suostu maksamaan. Venäjän ja Putinin asema ei ole niin vahva kuin se ulospäin näyttää, mutta jokainen Putinin lännestä saama arvovaltavoitto vahvistaa hänen sisäpoliittista selkänojaansa. Toistaiseksi Putin pelaa Ukrainassa pokeria vielä tyhjällä kädellä, mutta niin kauan kuin bluffi toimii, pysyvät kaikki pelimerkit Putinin käsissä.

//Aleksi Roinila

---

Tiesithän, että voit seurata Aleksia Twitterissä.

Muumilaakson puolustaminen

Seuraa SuomiAreenaa!.

SuomiAreenalta kohti Muumilaaksoa

SuomiAreenalla on käyty vilkasta turvallisuuspoliittista keskustelua. Ulkopoliittisen instituutin johtajan, tohtori Teija Tiilikaisen moderoimaa keskustelua Ukrainan kriisin vaikutukset Eurooppaan [videot Katsomossa: 1, 2, 3, 4] voidaan esimerkiksi tarkastella siinä toistuneen suomalaista turvallisuuspoliittista keskustelua leimaavan dissonanssin kautta. Tämä riitasointuisuus lisääntynee lähestyttäessä eduskuntavaaleja. Merkittävintä keskustelussa Ukrainan kriisin syistä, nykytilasta, vaikutuksista ja johtopäätöksistä Suomelle ja Euroopalle on ensinnäkin raa’asti yksinkertaistava tapa selittää näitä kaikkia kriisin aiheuttajaa etsimällä. Toiseksi vaikutuksia ja johtopäätöksiä pohdittaessa tyydytään usein kuvaamaan nykyistä poliittista linja ja pintatilannetta.

Eduskunnan puhemies Eero Heinäluoma (sd) käsitteli EU:n politiikkaa kriisin asti ja sen jälkeen Suomen välittömiä reaktioita kriisiin. Heinäluoma puhui hyvin valtiomiesmäisesti, kuulostaen välillä tasavallan presidentiltä. Iltasanomat antoikin Heinäluomalle runsain mitoin palstatilaa.

Suurempaa virhettä Suomi ei voisi tehdä, kuin lähteä nyt säntäilemään näissä oloissa ei puolille ja hankkimaan itselleen ongelmia.

Eero Heinäluoma, SuomiAreenalla 15. heinäkuuta 2014.

Heinäluoma sai sutkautuksestaan yhdet tai kahdet suosionosoitukset yleisöltä. Kiinnostava jatkokysymys tähän olisi ollut: Miten olemme ajautuneet sellaiseen tilanteeseen, että toimemme ja pääätöksemme aiheuttaisivat ongelmia; onko valtionjohdon toimintavapaus kaventunut? Olemmeko osa kriisin ratkaisua, pelkkä sivustakatsoja vai jonkun pelinappula?

Ulkoministeriön alivaltiosihteeri Matti Anttonen puolestaan käsitteli Ukrainan kriisiä eurooppalaisen diplomatian ja talouden työkalupakkia avaamalla, keskittyen lähinnä niihin toimiin, joilla tilanne voidaan vakauttaa lyhyellä ja keskipitkällä aikavälillä ja samalla luoda edellytykset taloudellisten rauhan ja vakauden mekanismien toimivuudelle. Anttosen selitys oli sinänsä selvä; tarkoitus on normalisoida suhteet ja asioiden tila. Status quo ei kuitenkaan enää päde, mikäli Venäjän toimet Ukrainassa eivät ole selitettävissä jonkinlaisena anomaliana. Tällöin diplomatian ja talouden instrumentit täytyy vaihtaa uusiin.

Haukkamaisesti esiintynyt, ja tämän myötä varmaan russofoobikon leiman saanut, ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Pertti Salolainen (kok) kuvasi hyvin kriittisesti Venäjän toimia, muistuttaen samalla Suomen muuttumattomasta asemasta pitkältä talviuneltaan heränneen karhun kainalossa.

Salolaisen viesti Venäjästä sotilaallisena ja arvaamattomana uhkana oli selvä, mutta suhteessa muihin puheenvuoroihin hän ei kyennyt selittämään miten Natoon liittyminen vaikuttaisi muihin turvallisuuden instrumentteihin. Viimeaikaisissa kokoomusvaikuttajien puheenvuoroissa Natolta on alettu riisua sen välineellinen arvo ja sitä käsitellään itseisarvoisesti turvallisuutena. Lisäksi liitolle on alettu antaa muita itseisarvioisia attribuutteja, kuten rauha, vapaus, demokratia ja vauraus. Tämä on omiaan polarisoimaan keskustelua ja palauttamaan sen 2000-luvun alun juupas/eipäs -aikaan. Äärimmäinen turvallisuusinstrumenttimme on sotilaallinen maanpuolustus. Tästä emme ole luopumassa, joten puolustusliitto voi ainoastaan olla sotilaallisen maanpuolustuksen tuki.

Heinäluoman tavoin kansanedustaja Mari Kiviniemi (kesk) arvioi myös Suomen suhdetta Venäjään ennen kriisiä verraten sitä muiden Euroopan maiden suhteisiin. Muuta maailmaa Kiviniemi tarkasteli valitettavan suppeasti – Venäjän hän asetti yksinomaan eurooppalaiseen viitekehykseen päätyen näin siihen johtopäätökseen, että Venäjän taloudellinen keskinäisriippuvuus Euroopassa asettaisi rajoituksia sen kyvylle jatkaa kriisejä pidemmän ajan.

Venäjän riippuvuus Euroopasta on toki suuri, mutta ei yhtä ehdoton kuin Euroopan valtioiden riippuvuus Venäjästä. Euroopalla ei ole varaa jatkaa kriisejä, mutta Venäjän osalta emme ole vielä nähneet tilannetta, jossa taloudelliset haittavaikutukset pakottaisivat maan lopettamaan sotatoimet tai edes kannustaisivat tällaiseen heikkouden osoittamiseen.

Kuva: Tampereen taidemuseon Muumilaakso.

Heinäluoman ja Kiviniemen puheenvuoroissa korostuu tietty (mielestäni pelottavan oloinen) muumilaaksomaisuus — yhtäältä poliittinen narratiivi kertoo Suomen hoitaneen erityistä suhdettaan Venäjään ja Ukrainan kriisin hallintaa osana EU:a muita paremmin. Toisaalta Suomen poliittiset, diplomaattiset ja taloudelliset toimet eivät todennettavasti ole muuttaneet järjestelmän tilaa parempaan suuntaan. Tässä yhteydessä Suomi näyttäytyy pikemminkin muualle Eurooppaan ja Venäjälle ikään kuin erillään olevana omana saarekkeenaan, josta välillä vain seurataan muun maailman menoa.

Muumilaaksosta lisää seuraavassa osassa klo 13.

Tjuchnor och nyttiga idioter

Strategisk timeout

Jag har i min serie Det svenska försvarets kris ^{[1, 2, 3, 4, 5, 6]} i hårda ordalag tagit fram de brister dom förekommit i svenska omvärldsanalyser och försvarsbeslut på bägge sidorna om årtusendets skifte.

“De nyttiga idioternas budskap har ändrats så mycket att vi inte längre känner igen det.

Den största illusionen i försvarsbesluten och förarbeten till dem har varit en politisk-strategisk bedömning om att Ryssland demokratiseras och att landet skulle ha grogrund för klassisk liberalism. I denna fälla föll Sverige, som i tiderna skrotade sitt försvar. Det här känner vi som den strategiska timeouten. Timeouten var visserligen resultatet av en i och för sig sund och korrekt bedömning — ingen kom ju att hota Sverige under de förutspådda 10 lugna åren, men tyvärr har de svenska vägvalen visat sig vara enkelriktade och det ser ut som att Sverige inte kommer att mäkta med återta de centrala förmågor och system som man övergivit.

I Finland har vi däremot framskridit försiktigare i förvarsbeslut och inom forskarkretsen har ibland även en kall rationalism rått i Rysslandsanalyser. Demokratisering och rysk liberalism har varit framme, men de flesta akademiska rösterna har varit försiktiga.

Efterklokt kan man säga att den militärakademiska institutionen har bedömt den ryska utvecklingen mycket realistiskt, men Försvarshögskolans bedömningar har alltför ofta stämplats som enskilda forskares åsikter, utan att skolan själv, försvarsmaktens ledning eller försvarsministeriet skulle ha stått bakom forskningen. En bidragande orsak har säkert varit mediernas törst för rubriker, som ger bilden av att försvarsmakten skräms med björnen för att få mera pengar eller dylikt. …och sen är det ju inte så bra för försvarsviljan om man säger att man har ett pardagarsförsvar.

Den finska säkerhetspolitiska omgivningen definieras populärt i statsrådets redogörelse, men framtagandet av ett brett säkerhetsbegrepp har tyvärr gjort redogörelsen till mera av ett slagträ i särintressernas dragskamp och en ramanpassad verklighetsbeskrivning, än uppriktig omvärldsanalys med spårbara och sunda slutsatser.

Finlands säkerhets- och försvarspolitik 2012 som ett ordmoln. Gjort med Wordle.

Tjuchnor och nyttiga idioter

Det nämnda breda säkerhetsbegreppet har i Finland gett rum och vikt till vissa röster, som förespråkat ekonomin som motorn för Rysslands reform och stabilitet. Dessa röster har även förespråkat märkbara ökningar av handel, samarbete och allehanda utbyte. Idag ser vi lönlösheten i dessa företag. Ryssland har inte demokratiserats och hyser närmast förakt för nordisk socialliberalism. De flera miljarder euro som EU hällt i Ryssland har indirekt gått åt till att stärka och återställa för oss främmande maktstrukturer och avskräckande värdegrunder. I våra demokratiseringsföretag har vi endast lyckats bli beroende av Ryssland som handelspartner och mycket mera.

Den moderna ryssvänliga narrativen berättar som en stat, som aktivt fungerar på den internationella politikens, diplomatins och ekonomins fora samt är Europas goda vän och viktiga partner. De nyttiga idioternas budskap har ändrats så mycket att vi inte längre känner igen det.

“Det är inte bara finnar som varit tjuchnor.

Samma illusioner har plågat hela EU, då unionen under de senaste 15 åren med olika bistånds- och samarbetsprojekt försökt stöda Rysslands utveckling. Projekten har dels nått sina mål – de har förbätttrat verksamheten inom viktiga förvaltningsområden såsom skola, vård och omsorg samt höjt livskvalitén på många håll. Europa har tagit hand om skolor, vatten, vaccinering och drogupplysning, vilket gett Ryssland en ypperlig chans att rikta rublerna där dom ger verklig makt, dvs. försvaret och centralstyret. Det är inte bara finnar som varit tjuchnor.

Perioden efter det kalla kriget i Europa slutade med Krimhalvön. Må den perioden antecknas i krönikor på åren 1989—2014. Den nya eran går under arbetsnamnet Det ryska imperiets återkomst.

Trovärdighetens gränser

Samtidigt som vi erkänner en ökande rysk militär förmåga och politisk makt, så måste vi likaså inse och erkänna att Finlands försvar med de nuvarande anslagsramarna kommer att allvarligt förlora trovärdighet inom tre, fyra år. Försvarsmaktsreformen besvarar inte denna utmaning och den stegvisa ökningen av försvarsbudgeten från 50 till 150 miljoner euro under 2016—2019 som försvarsministeriet uttryckt som behov kommer inte heller att räcka. Den negativa ryska utvecklingen har tydligt manifesterats som radikala förändringar vår säkerhetsomgivning. Detta innebär att nästa säkerhets- och försvarspolitiska redogörelse inte längre kan vara upprepning de tidigare med nya nyanseringar. Nya analyser behöver beredas öppet och de ska utsättas för en mångfaldig debatt. En påtaglig svaghet i redogörelserna hittils har varit den dåliga spårbarheten i källor och analyser, vilket lett till logiska brister i slutledningar som framförts eller oproportionalitet mellan olika säkerhetshot.

De snabba förändringarna i vår omgivning förutsätter i min mening tre centrala saker av i den finska säkerhetspolitiska styrningen:

1. Vi behöver en ny omvärldsanalys, som granskar vår säkerhetsomgivning med fokus på Ryssland. Beredningen av redogörelsen ska börja omedelbart. Redogörelsen ska byggas som en logisk, öppen, offentlig och spårbar helhet. Förarbeten och källorna ska i huvudsak vara offentliga och kvalitetssäkrade.
2. Riksdagen ska av regeringen kräva en årlig säkerhetspolitisk genomgång (statsministerns upplysning) med frågestund. Statsminister Katainen meddelade att han är färdig att göra detta om riksdagen så vill. Riksdagsledamot Pauli Kiuru har gjort en motion om riksdagens säkerhetspolitiska diskussion som man kunde hoppas att leder till årlig upplysning med frågestund
3. Redogörelsens konsensusbaserade beredning måste få gränser. Regeringen ger redogörelsen och riksdagen säger sitt sista ord om den. Istället för en alltför stor betoning på enighet borde kvaliteten hos rapporter och analyser i beredningsskedet stå i fokus.

En nordisk möjlighet

Det vore bra att tänka om man kan göra allt detta ensamt i Finland. Detta vore en bra prövosten för det nordiska samarbetet. Det svenska Totalförsvarets forskningsinstitut (FOI) och det norska Forsvarets forskningsinstitutt (FFI) är världsledande i sina forskningsgrenar och de har producerat mycket kvalitativa politisk-strategiska omvärldsanalyser, som även nyttjats vid produktionen av delar till de finska redogörrelserna. Utan att bortse från de egna, dvs. Försvarsmatkens forskningsanstalt (f.r.om. 1.1.2014), försvarsministeriet, Huvudstaben och Försvarshögskolan, så vill jag påstå att vi inte har till vårt förfogande en motsvarande, lika kunnig mängd arbetare som gör dylika analyser på heltid som sina dagsverken. Nu vore det hög tid att sätta igång, nyttja alla resurser och samarbeta över gränserna.