Asevelvollisuus- ja maanpuolustusjärjestelmät maailmalla

Vieraskynä 13.3.2015, Juha Mäkinen.
Alkup. kirjoitus Kylkiraudan numerossa 1/2015, sama päivä.

Juha Mäkinen

Suomalaisesta näkökulmasta perustuslaissa mainittu maanpuolustusvelvollisuus liittyy asevelvollisuuteen, siviilipalvelukseen ja työvelvollisuuteen sekä velvollisuuteen osallistua väestönsuojeluun. Pelkistetysti suomalainen asevelvollisuus kattaa miehille suunnatut kutsunnat, varusmiespalvelun, mahdolliset kertausharjoitukset sekä ylimääräisen ja liikekannallepanon aikaisen palveluksen. Lisäksi Suomessa myös naisilla on oikeus varusmiespalvelusta vastaavaan asepalvelukseen. Maanpuolustusopetukselle keskeisessä Turvallinen Suomi -teoksessa todetaan suomalaisen maanpuolustusjärjestelmän perustuvan yleiseen asevelvollisuuteen. Entä millaisia asevelvollisuus- ja maanpuolustusjärjestelmiä löytyy maailmalta, ja voimmeko me oppia niistä jotain, pohtii Maanpuolustuskorkeakoulun Johtamisen ja sotilaspedagogiikan laitoksen professori Juha Mäkinen.

Asevelvollisuus- ja maanpuolustusjärjestelmistä

Suomessa tehdyt asevelvollisuuden kansainväliset vertailut rajautuvat lähes poikkeuksetta EU- ja Nato-maihin sekä täydentävästi muualle Euroopan alueelle, kuten Sveitsiin. Tällaista näkökulmaa on kuitenkin pidettävä tarpeettoman kapea-alaisena erityisesti nykyisellä globalisaation aikakaudella. Mitä asevelvollisuusjärjestelmällä oikeastaan tarkoitetaan?

Kylkirauta 1/2015. Teemana Suomalainen asevelvollisuus.  Juha Mäkisen artikkeli sivulla 34.
Kylkirauta 1/2015. Teemana Suomalainen asevelvollisuus. Juha Mäkisen artikkeli sivulla 34.

Suomalainen asevelvollisuus -raportin mukaan asevelvollisuuden ja asevelvollisuusjärjestelmän voidaan katsoa olevan voimassa silloin, kun siihen sisältyy normaalioloissa vähintään miesten asepalvelus. Jos asepalvelusjärjestelyt ulottuvat myös vapaaehtoisiin naisiin, voidaan todeta, että kyse on laajemmasta asepalvelusjärjestelmästä. Tällä tavoin tarkastelua voidaan laajentaa myös yhteiskunnan kokonaisturvallisuutta ylläpitäviin ja tuottaviin maanpuolustusjärjestelmiin.

Globaalisti tarkasteluna jokaisessa valtiossa on aina asevoimat – joko omat, kumppanin tai vieraan

Lähtökohtana on, että asevelvollisuusjärjestelmä tuottaa sotilaallisen maanpuolustuksen joukot, mutta kuka kouluttaa esimerkiksi maanpuolustusvelvollisuuden edellyttämät väestönsuojeluorganisaatiot? Entä kuka suunnittelisi maanpuolustusjärjestelmän rakenteen ja toiminnan? Kuka sen opettaa ja kenelle?
Globaalisti tarkasteluna jokaisessa valtiossa on aina asevoimat – joko omat, kumppanin tai vieraan. Joissakin maissa yhteiskunnallista turvallisuutta taataan asevoimien sijasta esimerkiksi poliisiorganisaation avulla. Ase- ja maanpuolustusvelvollisuuspalvelusmuodot silloittavat vähintään jossain määrin asevoimien ja suojeluorganisaatioiden sekä muun yhteiskunnan välistä suhdetta. Toisin sanoen sekä asevoimissa että erilaisissa suojeluorganisaatioissa kansalainen voi osallistua julkishyödykkeiden, kuten yhteiskunnallisen turvallisuuden, tuottamiseen.

Ase- ja maanpuolustusvelvollisuuden megaristiriita

Usein toistetun kiteytyksen mukaan viimeistään kylmän sodan jälkeen länsimaat alkoivat enimmäkseen luopua asevelvollisuudesta ja keskittyä ammattiarmeijoihin. Samaan aikaan globalisoituvissa yhteiskunnissa ajatteluun eteni jatkuvan talouskasvun ideologia ja mielenkiinto keskittyi kvartaalitalouden tuloksellisuuteen. Sen pyörteissä pidemmän aikajänteen tarkastelut ovat jääneet marginaalisiksi. Varsinkin monissa turvallisiksi mielletyissä maissa on maanpuolustusvelvollisuus jätetty vapaaehtoisten kansalaisten käsiin.

Strategisissa asevelvollisuustutkimuksissa massaluopuminen asevelvollisuudesta on kiteytetty niin kutsutun ”yhden raiteen mallin” sovellukseksi. Sen mukaan asevelvollisuuden järjestelyt olisivat kansainvälisiä esimerkkejä seuraten ajautumassa vääjäämättömästi yleisestä asevelvollisuudesta valikoivaan ja vapaaehtoiseen asevelvollisuuteen sekä edelleen ammattiarmeijaan. Tulisiko täten asevelvollisuuden kansainvälisiä esimerkkejä etsittäessä tyytyä jo valikoivaan sukupuolineutraaliin asevelvollisuuteen siirtyneeseen maahan (Norja) tai ammattiarmeijamaahan (Ruotsi)? Mielestäni ei yksinomaan.
Toisaalta esimerkiksi Yhdysvalloissa yleisestä asevelvollisuudesta sanotaan luovutun jo vuonna 1973. Silti yhdysvaltalainenkin asevelvollisuuskeskustelu jatkuu ilmeten esimerkiksi pohdintoina asevoimien aktiivisen komponentin ja reservikomponentin merkityksistä. Mainittakoon, että parhaillaan Yhdysvalloissa, kuten Länsi-Euroopassakin, aktiivisen reserviläisyyden merkitys on vahvassa nosteessa. Lisäksi on syytä muistaa, että Yhdysvalloissa on edelleen voimassa kutsunnat tarvittaessa mahdollistava valikoivan asepalveluksen lainsäädäntö ja järjestelyt.

Jokainen kansalainen on väistämättä turvallisuuden tai turvattomuuden toimija

Samaan aikaan maanpuolustusvelvollisuus – ja sille alisteinen asevelvollisuus – ovat toisaalla voineet hyvin ja jatkaneet kehittymistään. Mitkä tekijät voisivat selittää tämän ”megaristiriidan” ammattiarmeijoihin ajautumisen ja kehittyvien maanpuolustusvelvollisuuksien välillä?

On tiedostettava, ettei minkään valtion asevelvollisuusjärjestelmän kehitys tapahdu tyhjiössä, vaan se kehittyy omalla historiallisella kaarellaan. Kunakin aikakautena sekä yhteiskunnalliset intressiristiriidat että kansainvälisen toimintaympäristön muutokset luovat ristipaineita kansallisille pohdinnoille ase- ja maanpuolustusvelvollisuuksista. Tällöin keskitytään miettimään, missä määrin oman puolustus- ja maanpuolustusjärjestelmän kehittämiseen voitaisiin vaikuttaa omin toimin ja myös ase- ja maanpuolustusvelvollisuuksien keinoin.

2013: 648 naista hakeutui asepalvelukseen. Kuva: Puolustusvoimat.
2013: 648 naista hakeutui asepalvelukseen. Kuva: Puolustusvoimat.

Esimerkiksi Suomessa aiemmin vain miehiä koskenut asevelvollisuus laajeni vapaaehtoisten naisten asepalvelusta koskevaksi vuonna 1995. Vastaavasti myös siviilipalvelusta on pyritty kehittämään – ilmeisen alimitoitetuilla resursseilla, mitä voidaan etenkin suomalaisten maanpuolustustarpeiden ja -velvoitteiden vuoksi pitää ongelmallisena asiana.

Yhteiskunnallisten tekijöiden globaalin vertailun sijasta etsin ratkaisua mainitsemaani megaristiriitaan geopolitiikasta ja valtioiden erilaisista riskiluokista. Valtioiden geopoliittinen asemoituminen ei ole tasa-arvoista. Jotkut valtiot sijaitsevat verraten turvassa omalla saarellaan tai mantereellaan, kun taas toiset sijaitsevat esimerkiksi ”rajamailla”. Täten valtioiden riskiluokat ovat erilaisia, ja ne jakautuvat pelkistetysti ulottuvuudelle matalasta korkeaan. Ulkoiset riskit ja uhkan tulkitut tuntemukset ovat osaltaan johdatelleet maita – resurssiensa mukaan – asemoitumaan ase- ja maanpuolustusvelvollisuuksien jatkumolle hyvin eri tavoin.

Esimerkiksi Etelä-Korea, Israel ja Singapore ovat historiallisesti tulkinneet kuuluvansa korkean riskiluokan valtioihin, mikä ilmenee myös niiden maanpuolustusjärjestelmissä. Maissa on käytössä asevelvollisuutta laajempi kansalaispalvelus, mikä mahdollistaa kansalaisen osaamispotentiaalin valjastamisen verraten kattavasti maanpuolustuksen ja yhteiskunnan turvallisuuden tarpeisiin.

Jätän lukijoiden harkittavaksi, onko Suomi matalan vai korkean riskiluokan valtio. Jos Suomi on korkean riskiluokan maa, miten tulkinta näkyy suomalaisessa maanpuolustusjärjestelmässä? Haastava geopoliittinen asemoitumisemme on jo perinteisesti näkynyt esimerkiksi verraten korkeana maanpuolustustahtona, mutta miten muuten?

Turvallisuus ei ole vakio, eikä sitä tule käsittää annettuna eikä välttämättä yksinomaan ammattilaisten tuottamana hyödykkeenä. Jokainen kansalainen on väistämättä maanpuolustuksen, samoin kuin yhteiskunnan turvallisuuden tai turvattomuuden, yksi toimija. Tähän kansalaisvastuuseen voi oppia, mutta kenellekään se ei siirry ainoastaan äidinmaidon ja geeniperimän myötä. Tarvitaankin kansalaiskasvatusta – ellei peräti globaalikasvatusta. Pohjoismaisen PISA-menestyneen ”koulutuksen suurvallan” luulisi ja soisi näyttävän hyvää esimerkkiä tässäkin suhteessa myös muille ”rajamaille”.

Yhteiskunnan turvallisuusstrategia ilmaisee monenlaiset uhkamallimme, mutta tunnistaako ase- ja maanpuolustusvelvollinen niitä? Tiedostaako kansalainen, mitä ”jotkut” häneltä niiden suhteen normeissaan edellyttävät? Missä yhteisöissä ja organisaatioissa kansalaisen suunnitellaan näissä asioissa toimivan ja millaisin välinein? Ketkä häntä tämänlaiseen toimintaan opettavat ja kasvattavat?

Katse Sveitsiin, mutta miksi?

Maailman parhaan suomalaisen asevelvollisuusjärjestelmän kehittäjien on syytä etsiä hyviä esimerkkejä myös Euroopasta. Vuonna 2013 toimittamassani Asevelvollisuuden tulevaisuus -teoksessa toin esille Karl W. Haltinerin asevoimatyypittelyä ammattiarmeijoista valeasevelvollisuusarmeijoihin ja edelleen ”pehmeän” ja ”kovan” ytimen asevelvollisuusarmeijoihin. Haltinerin mukaan Suomella, Sveitsillä, Turkilla ja Kreikalla on niin kutsutut ”kovan ytimen” asevelvollisuusarmeijat. Haltinerin jo 1990-luvun loppupuolella tekemän analyysin selitysvoimaisuutta ja ajankohtaisuutta korostaa muun muassa se, että hänen mukaansa ammattimaistumisen paine on kovin niissä maissa, joiden armeijat ovat ”pehmeän” ytimen asevelvollisuusarmeijoita. Näitä ovat esimerkiksi Ruotsi, Norja, Itävalta, Espanja, Italia ja Portugal.

Puolan asevoimien yleisesikunnan päällikkö kenr Franciszek Gągor vierailee Sveitsissä 2-3.7.2009. Kuva:  Sztab Generalny Wojska Polskiego.
Puolan asevoimien yleisesikunnan päällikkö kenr Franciszek Gągor vierailee Sveitsissä 2-3.7.2009. Kuva: Sztab Generalny Wojska Polskiego.

Mainittakoon, että 2000-luvun alkupuolella ammattimaistumisen paine on jo edesauttanut rauhan ajan asevelvollisuudesta luopumista Espanjassa, Italiassa, Portugalissa ja esimerkiksi riskiluokkansa näkökulmasta ristiriitaisesti myös Ruotsissa. Mainittakoon, että tammikuussa 2013 ”pehmeän” ytimen Itävallassa järjestetyssä kansanäänestyksessä enemmistö äänesti asevelvollisuuden säilyttämisen puolesta. Tuolloin uutisoitiin Itävallan vikuroivan asevelvollisuudesta luopumisessaan.

Riittävät resurssit mahdollistavat laajan tilannekuvan saamisen kriisitilanteissa

Syyskuussa ”kovan” ytimen Sveitsissä järjestetyssä kansanäänestyksessä yli 73 prosenttia äänestäjistä kannatti ”sveitsiläistä asevelvollisuutta” – mutta siis millaista? Sveitsissä kantonit järjestävät kutsunnat. Kirjalliset ohjeet palveluksesta armeijassa, väestönsuojelussa tai siviilipalveluksessa lähetetään kaikille 16-vuotiaille, myös naisille. Täytettyään 18 vuotta miehet ja vapaaehtoiset naiset osallistuvat orientaatiopäivään. Palvelus suoritetaan aseellisena maa- tai ilmavoimissa, siviilipalveluksena tai väestönsuojelussa. Ne, jotka eivät suorita mitään edellä mainituista, maksavat kolmen prosentin lisäveroa 30–34-vuotiaiksi saakka.

Sveitsiläisistä miehistä noin 60 prosenttia suorittaa varusmiespalveluksen, ja noin 17 prosenttia ikäluokasta koulutetaan väestönsuojelun tehtäviin. Käytännössä korkea sveitsiläisten maanpuolustustahto näkyy sekä maanpuolustukseen kohdennettujen varojen määrässä että esimerkiksi poikkeuksellisen aktiivisena reserviläisyytenä.

Sveitsissä on pitkäjänteisesti panostettu väestönsuojeluun. Esimerkiksi väestönsuojatilat ovat korkealuokkaisia. Kansallinen hälytyskeskus huolehtii tilannekuvasta ja vastaa hälyttämisestä sekä johtamistoiminnasta. Vakinaisen henkilökunnan lisäksi hälytyskeskuksessa on asevelvollisia suorittamassa palvelustaan. Väestönsuojelu koetaan tärkeäksi, ja riittävät resurssit mahdollistavat laajan tilannekuvan saamisen kriisitilanteissa. Mikä merkillisintä, matalan riskiluokan Sveitsi tarjoaa eräiden arvioiden mukaan korkean riskiluokan Suomelle ja muille ”rajamaille” verraten erinomaisen esimerkin maanpuolustusvelvollisuuden käytännön merkityksistä ja järjestelyistä.

//Juha Mäkinen

Lähteitä ja enemmän luettevaa asevelvollisuudesta

Mäkinen, Juha. Asevelvollisuuden tulevaisuus. Maanpuolustuskorkeakoulu. Julkaisusarja 2, artikkelikokoelmat n:o 9. Helsinki, 2013.

Mäkinen, Juha. Asevelvollisuus yhteiskunnallisissa merkitysyhteyksissään. Tiede ja ase, vol 70, s. 38–53. Suomen sotatieteellinen seura. Helsinki, 2012.

Mäkinen, Juha. Suomalaisesta asevelvollisuudesta: tutkitusti eduista ja haitoista. Tiede ja ase, vol 71. Suomen Sotatieteellinen Seura. Helsinki, 2013.


Alunperin julkaistu Kylkiraudassa (1/2015). Tiesithän, että voit seurata Juhaa Twitterissä. Kylkiraudan julkaisijaa, Kadettikuntaa, voit seurata Twitterissä ja Facebookissa. Pääsihteeri Juha Tammikiven löydät Twitteristä. Kylkiraudan päätoimittaja on eversti Mika Kalliomaa, jota voit myös seurata Twitterissä!

The laws of war — Gaza and Israel; Hamas and IDF

Tomorrow is the eighth anniversary of a horrible tragedy. On July 25, 2006 the Israeli Defence Forces targeted and repeatedly engaged the UN observation post in Khiam. The use of force on UN property and personnel resulted in the complete destruction of the observation post and the death of all four peacekeepers inside. Addenda: The soldiers killed were major Paeta Hess-von Kruedener, from Canada; major Hans-Peter Lang, from Austria; lieutenant senior grade Jarno Mäkinen, from Finland and major Du Zhaoyu, from China. Tomorrow I will visit the grave of my fallen brother-in-arms.

Destroyed UN base in Khiam, Lebanon. 2006. Source: Wikipedia.
Destroyed UN base in Khiam, Lebanon. 2006. Source: Wikipedia.

Today’s news, reporting that Israeli air strikes killed three UN Workers and hit a UNRWA shelter, are reminiscent of that day eight years ago. Therefore, from a deeply personal perspective, I find it necessary to broach this subject that seldom lends itself to a sane and calm debate.

Proportionality is a construct that easily becomes unclear

I’ve written about the laws of war in the case of the downed Malaysian Airlines flight MH17. My commentary on the situation in Gaza will be within this dispassionate framework. That said, it is evident that such an approach is inadequate, as the conflict revolves around a faltering peace process, a non-viable state and a struggle for freedom and security, both Israeli and Palestinian. When both sides talk about retaliation and retribution it might be tempting to follow the cue and concede inter arma enim silent leges. My fellow blogger Corporal Frisk, who keeps a keen eye on the conflict, commented on the outcries of genocide in the conflict using the principle of proportionality. Well worth a read.

Note: The above two links are on Israeli statements. They were chosen for the express purpose of showing that both parties engage in a highly inflammatory and non-constructive rhetoric. I chose to omit Hamas’ statements as they are very widely known to promise revenge and retaliation.

Distinction

The principle of distinction rules that the parties shall at all times be able to distinguish between civilians, civilian property and military targets and may only engage the latter.

In the case of Hamas the issue is clear-cut. Hamas deliberately targets civilians as a modus operandi, thus justifying the label of a terrorist organization. The definition of levee en masse, granting the right to armed resistance, can’t be applied as there are no large masses of Gazan Palestinians arming themselves in organized resistance against an occupying force.

In the case of Israel it’s evident that identifying and defining military targets is problematic in the densely populated and built-up area of the Gaza strip as Hamas terrorists routinely use the cover of civilians and civilian property and use civilian disguise. These the facts of the environment, that the IDF is obliged to handle, no matter how challenging they might be found. The Israeli definition of valid targets, on the other hand, is fundamentally problematic. I will address this further down.

Propotionality and necessity

Proportionality is easier to address. The IDF obviously accepts a very high risk of collateral damage in its strikes. It’s obvious that targeting a built-up area, albeit with precision strikes, comes with the inevitable loss of civilian life and property. The collateral damage caused by IDF strikes also indicate that risks aren’t properly addressed in the targeting process and in selection of strike systems, often leading to substantial damage to civilian property and loss of life.

The rationale for the necessity is mainly focused on targeting Hamas’ underground and surface network of tunnels, with corridors for movement, strongholds and rocket storages. Entrances to tunnels emerge in or near civilian property and the storages of weapons above ground are on civilian property.

Do these facts negate the protection of civilians and civilian property? Actually they don’t. The prerequisite of engaging targets in these cases are that a warning is given. The IDF has issued such warnings, where it has deemed it applicable, including requests for civilians to evacuate the areas targeted.

Assessment

As stated obliquely in the above chapters, the IDF is fighting a terrorist organization in a non-international armed conflict. These facts often create a legal obstace course hard to negotiate. However, the key issue doesn’t disappear — the responsibility to protect civilians is paramount notwithstanding the purpose of the use of force. Israel is a State party concerned with this regarding the use of force, as the Palestinian National Auhtority (i.e. State of Palestine) is not using military force.

The problems with distinction become apparent when regarding the definition of a combatant. The Israeli definition of valid targets is very broad:

Our definition is that anyone who is involved with terrorism within Hamas is a valid target. This ranges from the strictly military institutions and includes the political institutions that provide the logistical funding and human resources for the terrorist arm.

Benjamin Rutland, IDF spokesman to BBC in 2009

Such a broad definition of a enemy combatant actually makes civilians military targets by association. This is contrary to the purpose of the Geneva conventions. The definition of a combatant is someone who is ”directly engaged in hostilities.”

Commentary: It should be noted that Israel is not a signatory to the Additional Protocols of the Geneva conventions, but the Israeli High Court of Justice and the State of Israel in its submissions to HCJ have upheld that most articles apply as customary law on the conduct of IDF in operations in the occupied territories.

IDF is fighting a terrorist organization

Proportionality is a construct that easily becomes unclear, vague and general if applied outside the scope of the targeting process. Proportionality must be addressed case by case, e.g. the use of precision guided weapons does not per se constitute proportionality. There is no such thing as ”proportional warfare” in general, but only individual strikes that either are proportionate or disproportionate with regards to the loss of civilian life and property.The ridiculous metaphor on proportionality by New York City Mayor Michael Bloomberg perfeclty illustrates this common misconception and misuse of ”proportionality.”

I will also argue that necessity can’t be properly assessed, as the principle of necessity deals with actions designed to bring about the military defeat of the enemy. Conventional wisdom has it that engaging terrorists (ie. combatants) in a way that causes devastating collateral damage only increases the conversion of civilians to extremism and strengthens the terrorist support base.

If so, either a doctrine of total war should be pursued or the applicability of military force questioned and other mechnisms for promoting security considered. For half a century, this has been an object of constant debate in Israel featuring both doves and hawks and changes in policy. Today, the doves seem almost extinct.

Conclusions

The laws of war in this case only apply on Israeli use of force. The discretion of using force lies with the IDF. The IDF bears the responsibility of protecting civilians in the areas where force is used. This protection is realized by distinguishing targets and addressing proportionality in choice of systems used in engagements. The IDF definition of valid targets is vague and makes civilians terrorist by association, thus also brining a certain open-endedness to considering proportionality.

With regards to the killing of UN personnel described in the introduction, it is widely accepted that UN personnel should enjoy special protection from the use of force by the belligerent parties, yet it is important to note that Israel has not signed the Convention on the Safety of United Nations and Associated Personnel.

The conflict in Gaza brings about inhumane suffering. It is evident that the use of force won’t solve the crisis as it will further weaken the Palestinian National Authority and its ability to create and maintain a safe and secure environment. The international community, under the leadership of the United States, should take resolute measures to solve the key issue, the protection of civilian lives from the terrors of war.