Terroristi, in’shallah?

[K]un tulin avopuolisoni kanssa katsomasta Hurt Lockeria, istui bussissa eteemme kaksi imaamin näköistä kaveria. Voi sitä hikoilun määrää, kun herrat ottivat esiin alkeellisen näköisen Nokia-puhelimensa…

Eräs kolleega turvattomuuden tunteesta pari vuotta sitten

Turvallinen — turvaton

Turvallisuutta on … varma olo. Tuttu tunne. Mikä sitten on arkipäivän turvattomuutta? Sotilaat ottavat tietoisen riskin, laittavat henkensä likoon. Kohtaavat uhkia, torjuvat uhkia. Tuntevatko sotilaat koskaan turvattomuutta? Varmasti, mutta useimmiten vain lyhyinä hetkinä. Kun uhka on tunnistettu kohde, se voidaan torjua tai sitä voidaan rajoittaa. En ole varmaan koskaan tuntenut itseäni oikein turvattomaksi, ikään kuin aseista riisutuksi. [Lue lisää…]

Reblog: Trygghetens demoner

Med hänvisning till terrorangreppen i Frankrike och dagens nyhet om liknande angrepp i Hamburg, så har detta över ett och ett halvt år gamla inlägget åter blivit aktuellt. Säkerheten på franska gator tryggas av polisen som stöds av soldater kring de viktigaste objekten och ddär var polisen behöver mest hjälp. ”Yrkesarmén” har omedelbart gripbara högt kvalificerade resurser med särskilda kompetenser. I det finska samhället i motsvarande situation, eller under ett läge av långvariga destabiliseringsoperationer utförda av annan stat, så kunde polisen ha svårigheter att av försvarmakten få enheter för väpnad insats (handräckning). Lyckligtvis existerar inte en sådan hotbild, eller?

Säker — otrygg

Trygghet… man känner sig säker, liksom. Bekant känsla. Vad är då otrygghet i det vardagliga livet? Soldater tar medvetna risker. Sätter sina liv på spel. Möter hot. Bekämpar hot. Känner soldater sig någonsin riktigt osäkra? Säkert, men det är nog oftast bara i korta stunder. När hotet är ett identifierat objekt kan det bekämpas eller reduceras. Jag har väl aldrig känt mig riktigt otrygg, bar och avväpnad med noll säkerhet.

Säkerheten blir mätbar först då när man kännt sig riktigt otrygg.

Förrän igår. Dagen efter Boston. Jag steg på tunnelbanan i Helsingfors. Satt ned på den oranga bänken. Sedan hör jag två män diskutera på arabiska. Jag är en rationell människa. Våra största hot i Finland kommer från utslagna finländare som tar till vapen eller bygger bomber. Inte invandrare. Inte muslimer. Jag är rationell, för fan!

 – Terr…Vad om?

Alhamdulillah
Alhamdulillah. (الحمد لله‎)

Min första tanke. Ingen panik, men en helt obekant, osäker och otrygg känsla. Rädsla. Helt irrationellt och överdrivet jämfört med den aktuella hotbilden. Tvärs över mittgången satt två finska ungdomar, den ena lyssnade på angstfylld musik med hörlurar och den andra spelade något dystert liverollspel på sin dator. 1000 gånger mera sannolika hot. Typ. Ingen skillnad —— pilskottet som bar den amerikanska narrativen om hotet från radikala muslimer hade spräckt mitt pansar.

 – Hon då?

Min nästa tanke. Jag tittade på en äldre kvinna mittemot mig. Hon sneglade på männen. En livlig ordväxling på arabiska med ett dämpat ما شاء الله (masha Allah, sv. Gud vill det) ökade plötsligt otryggheten exponentiellt. Jag såg rädsla i hennes ögon. Jag hade fått en liten skråma i min trygghetskänsla, men hennes trygghet var nedbruten. Hon levde nu i osäkerhet. Hon hade inte medvetet valt att ta risker. Förutom att åka tåg. Liksom jag.

Jag tror inte på konspirationsteorier. Däremot är jag övertygad om att vissa statliga aktörer hänsynslöst utnyttjar den känsla av otrygghet som skapas av terrordåd. Efter det måste man mata känslan och hålla den livskraftig. När man sedan behöver ett carte blanche av medborgarna är det bara att vädja till känslan av otrygghet. Massmedier rapporterar mycket med chockeffekt, men följer sällan upp med analys på lång sikt. Maktens vakthundar har blivit statens knähundar.

När jag med min sambo kom från en bioföreställning av Hurt Locker, satte sig två typer som såg ut som imamer framför oss i bussen. Svettet bara rann när herrarna plockade fram sin gamla Nokia-mobiltelefon.

En kollega om trygghetskänsla

Demonerna Värnplikt och Folkförankring

Inom den finska försvaret har vi ett annat förhållande till säkerhet. Vi känner oss trygga, för att vi vet att vi kan identifiera hot och bekämpa dem. Denna känsla får folkförankring i och med den allmänna värnplikten. När varje man vet att han kan bekämpa yttre hot med vapen ihand så tänker han inte ”vad om?”. Denna känsla av militär trygghet lever kvar så länge som största delen av folket har gjort värnplikten. Känslan lever kvar även efter att de reella förmågorna rasat, för den är inbygd i varje medborgare. I fribrandkåren känner alla sig säkra, när dom själva kan släcka bränderna.

I en ”yrkesarmé” handlar det om något annat. Utan erfarenhet så har jag bara en tes: För Sveriges del kommer känslan av trygghet inför militära hot att finnas kvar hos folket så länge som en större del har tjänstgjort med vapen ihand eller har pappor som gjort det. Med minskad erfarenhetsbaserad och indoktrinerad trygghet — värnplikten — så kan det faktiskt bli lättare för yrkesarmén att kämpa om finansiering. När känslan av otrygghet blir påtaglig, så vill folket ha en ordentlig försäkring, som helst släcker löpelden där den börjat.

I Sveriges fall lär det dock ta ett par generationer. Tills dess så kämpar ”särintresset” om medel i en mycket lägre serie än polisen, brandkåren och hälsovården. Försvarsmakten är ett särintresse, för att ingen känner sig otrygg. Säkerheten blir mätbar först då när man kännt sig riktigt otrygg.

Epilog

Männen med invandrarbakgrund då? I motsats till kristna som förbjuds att missbruka Guds namn och därför oftast inte vågar ta till Guds namn överhuvudtaget, så är Guds namn الله‎ (Allah) ofta på muslimernas läppar. När en västerländsk icke-muslim hör الله‎ i någon av dess former

  • سبحان الل (subhan’Allah, ära vare Gud)
  • ما شاء الله (masha Allah)
  • إن شاء الله  (insha’Allah, om Gud vill)

associerar han ofta till en terrorist, som säger الله أكبر (Allahu Akbar) innan han spränger sina bomber. Den försiktiga och ytterst dämpade ton med vilken de två muslimska männen uttalade Guds namn, vittnar på en känsla av otrygghet och osäkerhet (som lätt blir utslagenhet) som vi på riktigt borde vara bekymrade över.

Reblog: Turvallisuuden takapirut

Originalet på svenska hittar Du här.

Ranskan terroristi-iskujen seurauksena tämä jo yli puolitoista vuotta sitten tehty merkintä on jälleen ajankohtainen. Turvallisuutta Ranskan kylissä ja kaduilla luovat poliisin lisäksi myös asevoimien sotilaat tärkeimpien kohteiden lähellä sekä siellä missä poliisi eniten tarvitsee tukea. Ammattiarmeijan resurssit ovat heti saatavilla ja korkea osaaminen luo turvallisuutta. Suomalaisessa yhteiskunnassa vastaavassa tilanteessa, tai vaikka toisen valtion harjoittaman pitkäkestoisten epävakauttamistoimen aikana, voisi poliisilla olla vaikeuksia saada puolustusvoimilta riittävästi aseelliseen virka-apuun kykeneviä yksiköitä kaduille. Onneksi tällaista uhkakuvaa ei ole eikä tule, eihän?

Turvallinen — turvaton

Turvallisuutta on … varma olo. Tuttu tunne. Mikä sitten on arkipäivän turvattomuutta? Sotilaat ottavat tietoisen riskin, laittavat henkensä likoon. Kohtaavat uhkia, torjuvat uhkia. Tuntevatko sotilaat koskaan turvattomuutta? Varmasti, mutta useimmmiten vain lyhyinä hetkinä. Kun uhka on tunnistettu kohde se voidaan torjua tai sitä voidaan rajoittaa. En ole varmaan koskaan tuntenut itseäni oikein turvattomaksi, ikään kuin aseista riistuksi.

Turvallisuutta ei voida mitata tuntematta turvattomuutta.

Ennen toissapäivää. Päivä Bostonin jälkeen. Astun Helsingin metroon. Istahdan oranssille penkille. Kuulen kahden miehen arabiankielistä keskustelua. Olen järkevä ihminen; suurempi uhka Suomessa tulee syrjäytyneistä suomalaisista, jotka tarttuvat aseeseen tai rakentavat pommeja. Ei maahanmuuttajista. Ei muslimeista. Minä olen järkevä ihminen!

Alhamdulillah
Alhamdulillah. (الحمد لله‎)

 – Terr…Mitä jos…

Ensimmäinen ajatukseni. Ei mitään paniikkia, mutta epävarma ja turvaton olo. Pelko. Täysin järjetöntä ja yliampuvaa suhteessa vallitsevaan uhkaan. Keskikäytävän toisella puolella istuu kaksi suomalaista nuorta. Toinen kuuntelee angstisävytteistä musiikkia kuulokkeillaan ja toinen pelaa synkän oloista liveroolipeliä läppärillään. 1000 kertaa todennäköisempiä uhkia. Mutta sillä ei enää ollut väliä –– amerikkalaista radikaalin islamin uhan narratiivia kantanut nuoliammus oli puhkaissut panssarini.

 – Entä hän?

Toinen ajatukseni. Katselen vastapäätä istuvaa vanhempaa rouvaa. Hän vilkuilee miehiä. Vilkas arabiankielinen keskustelu ja varovasti lausuttu ما شاء الله (masha Allah, se on Jumalan tahto) kasvattaa turvattomuutta eksponentiaalisesti. Näen pelon rouvan silmissä. Minun haarniskani sai vain pienen naarmun. Hänen muurinsa murtui. Hän elää turvattomassa yhteiskunnassa. Hän ei ollut valinnut muuta riskiä kuin metromatkan. Kuten minäkin.

En usko salaliittoteorioihin. Sitä vastoin olen vakuuttunut siitä että valtiolliset toimijat hyödyntävät häikäilemättömästi terroritekojen synnyttämää turvattomuuden tunnetta. Ja sehän vaatii koko ajan uutta ruokaa pysyäkseen vahvana. Sen jälkeen siihen on helppo vedota, jos valtio tarvitsee kansalaisiltaan avoimen valtakirjan. Media raportoi shokeeraavasti ja levittää turvattomuutta, mutta tekee harvoin pitkäkestoisempaa seurantaa ja analyysia. Vallan vahtikoirista on tullut valtion sylikoiria.

[K]un tulin avopuolisoni kanssa katsomasta Hurt Lockeria, istui bussissa eteemme kaksi imaamin näköistä kaveria. Voi sitä hikoilun määrää, kun herrat ottivat esiin alkeellisen näköisen Nokia-puhelimensa…

Eräs kollega turvattomuuden tunteesta

Takapirut Yleinen Asevelvollisuus ja Yhteiskunnallisuus

Puolustusvoimissa suhteemme turvallisuuteen on hieman erilainen. Me tunnemme turvallisuutta, koska osaamme tunnistaa uhkia ja torjua niitä. Tämä tunne leviää koko suomalaiseen yhteiskuntaan yleisen asevelvollisuuden myötä. Harva ajattele ”mitä jos?” kun puhutaan sotilaallisesta maanpuolustuksesta. Vapaapalokuntalaisen on helppo olla, koska hän osaa itse sammuttaa palon. Tämä sotilaallinen turvallisuuden tunne elää niin kauan, kun suuri osa kansasta on suorittanut asepalveluksen. Tunne ei katoa vaikka todelliset suorituskyvyt romuttuvat, sillä se on jokaiseen kansalaiseen sisäänrakennettu.

Ammattiarmeijassa kyse on jostain muusta. Ilman kokemusta asiasta teen oletuksen: Ruotsin osalta sama sotilaallisen turvallisuuden tunne elää niin kauan kun kansan riveissä on asevelvollisuuden suorittaneita. Kokemusperäisen turvallisuusindoktrinaation (so. asepalvelus) päätyttyä ammatiarmeijalle saattaa muodostua paremmat edellytykset kilpailla määrärahoista. Kansa haluaa paremman vakuutuksen kun turvattomuus tulee kouriintuntuvaksi. Vakuutusturva saisi mielellään olla niin laaja, että maastopalot sammutetaan jo ennen kun ne leviävät pihapiiriin. Ruotsin tapauksessa tällaisen koetun turvallisuusvajeen syntyminen kestäisi kuitenkin pari sukupolvea.

Siihen asti puolustusvoimat taistelevat määrärahoista alemmassa sarjassa kuin poliisi, palokunta ja terveydenhuolto. Puolustusvoimat on marginaalissa, koska kukaan ei tunne itseään turvattomaksi. Turvallisuutta ei voida mitata tuntematta turvattomuutta.

Epilogi

Entä ne kaksi muslimia metrossa? Toisin kun kristityillä, jotka eivät ylipäätän uskalla lausua Jumalan nimeä, on muslimin huulilla usein الله‎ (Allah). Keskivertoeuroopplaisen tai –amerikkalaisen kuullessa nimen الله‎ jossakin sen muodoissa —

  • سبحان الل (subhan’Allah, Luoja olkoon ylistetty)
  • ما شاء الله (masha Allah)
  • إن شاء الله  (insha’Allah, jos Luoja suo)

syntyy hänelle herkästi mielikuva terroristista joka huutaa الله أكبر (Allahu Akbar) hetkeä ennen pommien räjäyttämistä.

Se varovainen ja hiljainen tapa, jolla miehet lausuivat Jumalan nimen, on myös osoitus turvattomuuden ja epävarmuuden tunteesta. Näistä syrjäytyneisyys on vain askeleen päässä. Tästä asiasta meidän tulisi olla eniten huolissamme.

Turvallisuuden takapirut

Originalet på svenska hittar Du här.

Tämä on yhteiskuntablogi. Tiukempi fokusoituminen turvallisuuteen ja puolustukseen on tietoinen valinta. Välillä on kuitenkin hyvä murtaa tunnelinäkö ja tarkastella laajempaa kokonaisuutta. Säilytän aina jonkin kytkennän puolustukseen. Tässä siis yksi syy pidempään taukoon. Toinen syy on telan katkeamisessa matkalla murtokohtaan.

Turvallinen — turvaton

Turvallisuutta on … varma olo. Tuttu tunne. Mikä sitten on arkipäivän turvattomuutta? Sotilaat ottavat tietoisen riskin, laittavat henkensä likoon. Kohtaavat uhkia, torjuvat uhkia. Tuntevatko sotilaat koskaan turvattomuutta? Varmasti, mutta useimmmiten vain lyhyinä hetkinä. Kun uhka on tunnistettu kohde se voidaan torjua tai sitä voidaan rajoittaa. En ole varmaan koskaan tuntenut itseäni oikein turvattomaksi, ikään kuin aseista riistuksi.

Turvallisuutta ei voida mitata tuntematta turvattomuutta.

Ennen toissapäivää. Päivä Bostonin jälkeen. Astun Helsingin metroon. Istahdan oranssille penkille. Kuulen kahden miehen arabiankielistä keskustelua. Olen järkevä ihminen; suurempi uhka Suomessa tulee syrjäytyneistä suomalaisista, jotka tarttuvat aseeseen tai rakentavat pommeja. Ei maahanmuuttajista. Ei muslimeista. Minä olen järkevä ihminen!

 – Terr…Mitä jos…

Ensimmäinen ajatukseni. Ei mitään paniikkia, mutta epävarma ja turvaton olo. Pelko. Täysin järjetöntä ja yliampuvaa suhteessa vallitsevaan uhkaan. Keskikäytävän toisella puolella istuu kaksi suomalaista nuorta. Toinen kuuntelee angstisävytteistä musiikkia kuulokkeillaan ja toinen pelaa synkän oloista liveroolipeliä läppärillään. 1000 kertaa todennäköisempiä uhkia. Mutta sillä ei enää ollut väliä –– amerikkalaista radikaalin islamin uhan narratiivia kantanut nuoliammus oli puhkaissut panssarini.

 – Entä hän?

Toinen ajatukseni. Katselen vastapäätä istuvaa vanhempaa rouvaa. Hän vilkuilee miehiä. Vilkas arabiankielinen keskustelu ja varovasti lausuttu ما شاء الله (masha Allah, se on Jumalan tahto) kasvattaa turvattomuutta eksponentiaalisesti. Näen pelon rouvan silmissä. Minun haarniskani sai vain pienen naarmun. Hänen muurinsa murtui. Hän elää turvattomassa yhteiskunnassa. Hän ei ollut valinnut muuta riskiä kuin metromatkan. Kuten minäkin.

En usko salaliittoteorioihin. Sitä vastoin olen vakuuttunut siitä että valtiolliset toimijat hyödyntävät häikäilemättömästi terroritekojen synnyttämää turvattomuuden tunnetta. Ja sehän vaatii koko ajan uutta ruokaa pysyäkseen vahvana. Sen jälkeen siihen on helppo vedota, jos valtio tarvitsee kansalaisiltaan avoimen valtakirjan. Media raportoi shokeeraavasti ja levittää turvattomuutta, mutta tekee harvoin pitkäkestoisempaa seurantaa ja analyysia. Vallan vahtikoirista on tullut valtion sylikoiria.

[K]un tulin avopuolisoni kanssa katsomasta Hurt Lockeria, istui bussissa eteemme kaksi imaamin näköistä kaveria. Voi sitä hikoilun määrää, kun herrat ottivat esiin alkeellisen näköisen Nokia-puhelimensa…

Eräs kolleega turvattomuuden tunteesta

Takapirut Yleinen Asevelvollisuus ja Yhteiskunnallisuus

Puolustusvoimissa suhteemme turvallisuuteen on hieman erilainen. Me tunnemme turvallisuutta, koska osaamme tunnistaa uhkia ja torjua niitä. Tämä tunne leviää koko suomalaiseen yhteiskuntaan yleisen asevelvollisuuden myötä. Harva ajattele ”mitä jos?” kun puhutaan sotilaallisesta maanpuolustuksesta. Vapaapalokuntalaisen on helppo olla, koska hän osaa itse sammuttaa palon. Tämä sotilaallinen turvallisuuden tunne elää niin kauan, kun suuri osa kansasta on suorittanut asepalveluksen. Tunne ei katoa vaikka todelliset suorituskyvyt romuttuvat, sillä se on jokaiseen kansalaiseen sisäänrakennettu.

Ammattiarmeijassa kyse on jostain muusta. Ilman kokemusta asiasta teen oletuksen: Ruotsin osalta sama sotilaallisen turvallisuuden tunne elää niin kauan kun kansan riveissä on asevelvollisuuden suorittaneita. Kokemusperäisen turvallisuusindoktrinaation (so. asepalvelus) päätyttyä ammatiarmeijalle saattaa muodostua paremmat edelyytykset kilpailla määrärahoista. Kansa haluaa paremman vakuutuksen kun turvattomuus tulee kouriintuntuvaksi. Vakuutusturva saisi mielellään olla niin laaja, että maastopalot sammutetaan jo ennen kun ne leviävät pihapiiriin. Ruotsin tapauksessa tällaisen koetun turvallisuusvajeen syntyminen kestäisi kuitenkin pari sukupolvea.

Siihen asti puolustusvoimat taistelevat määrärahoista alemmassa sarjassa kuin poliisi, palokunta ja terveydenhuolto. Puolustusvoimat on marginaalissa, koska kukaan ei tunne itseään turvattomaksi. Turvallisuutta ei voida mitata tuntematta turvattomuutta.

Epilogi

Entä ne kaksi muslimia metrossa? Toisin kun kristityillä, jotka eivät ylipäätän uskalla lausua Jumalan nimeä, on muslimin huulilla usein الله‎ (Allah). Keskivertoeuroopplaisen tai –amerikkalaisen kuullessa nimen الله‎ jossakin sen muodoissa —

  • سبحان الل (subhan’Allah, Luoja olkoon ylistetty)
  • ما شاء الله (masha Allah)
  • إن شاء الله  (insha’Allah, jos Luoja suo)

syntyy hänelle herkästi mielikuva terroristista joka huutaa الله أكبر (Allahu Akbar) hetkeä ennen pommien räjäyttämistä.

Se varovainen ja hiljainen tapa, jolla miehet lausuivat Jumalan nimen, on myös osoitus turvattomuuden ja epävarmuuden tunteesta. Näistä syrjäytyneisyys on vain askeleen päässä. Tästä asiasta meidän tulisi olla eniten huolissamme.