Suomi jäi yksin.
Näin lehdet otsikoivat Tasavallan presidentin Sauli Niinistön kommenttia Venäjän edustajien matkustuskieltoa koskeneesta päätöksestä. [1, 2] Presidentin mukaan Suomi yritti hankkia yksimielisyyttä siihen, että venäläisosallistujat pääsevät osallistumaan kokoukseen sanktioista huolimatta. Yksimielisyyttä ei kuitenkaan syntynyt.
40 vuotta sitten Suomi oli niin ikään yksin. Kaikki osapuolet kuitenkin tukivat Suomen fasilitoimaa Etykin huippukokousta. Suomi tarjosi vuonna 1975 ja muulloinkin kylmän sodan aikana hyviä palveluksiaan suurvaltojen välisten ristiriitojen ratkaisemiseksi ja rauhan rakenteiden vahvistamiseksi. Näin voi toimia vain aidosti puolueeton valtio. Tämä on vuosien 1975 ja 2015 välisen tilan keskeisin muutos. Suomen asema maailmassa on muuttunut, mutta Suomen harjoittama politiikka on vielä ankkuroitu puolueettoman pienvaltion teoriaan. Suomi on kuitenkin liittoutunut valtio; olemme EU:n jäsenvaltio ja sen yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan piirissä. Olemme myös EU:n miekan, so. taloudellisen mahdin, heiluttajia. Välillä käyttäydymme kuitenkin kuin sovittelija EU:n ja Venäjän välissä. Tämä ei ole uskottavaa kumpaankaan suuntaan. Hyvien palveluksien tarjoaminen, kun itse on osallinen, aiheuttaa sisäisiä ja ulkoisia ristiriitoja, jotka ulospäin näyttävät lähinnä skitsofreeniseltä tempoilulta.
Mikäli Suomi haluaa fasilitoida rauhan rakenteiden uudistamista ja vahvistamista jatkossakin, on niihin liityyttävä tunnustettu asema ja vaikutusvalta. Puolueettomuuteen ei ole paluuta. Uskottavaan ja johdonmukaiseen EU-jäsenvaltion politiikkaan on vielä pitkä matka.
Suomi jäi yksin.
40-vuotisjuhlakokouksessa kyseessä ei ollut ainutlaatuinen yksittäistapaus; sattuma, vaan tilanne, joka saattaa helposti toistua, niin kauan kuin suomalainen päätöksenteko koetaan vaikeaselkoiseksi ja signaaleiltaan epäjohdonmukaiseksi. EU:n rintamassa on jo kolhuja – etenkin Kreikka, Unkari ja Bulgaria ovat poliittisesti hajanaisia. Baltian maat taas nojaavat vahvasti Natoon ja transatlanttiseen linkkiin, eivätkä ainakaan edistä vuoropuhelua muutoin kuin omilla ehdoillaan. Tällaisessa tilanteessa on helposti nähtävissä se, että Suomi jätettäisiin yksin myös kriisitilanteessa.
Entä matkustuskielto? Asian puki sanoiksi parhaiten Etyjin yleiskokouksen presidentti Ilkka Kanerva – tietysti venäläisedustajat olisi tullut päästää kokoukseen. Sodan aikanakin rauhaa rakentaneet valtuuskunnat ovat matkustaneet vapaasti. Kyseessä ei ollut mikään Venäjän testi, edustajat oli valittu jo aikoja sitten, ennen pakotteita. [3, 4] Venäjän käytös valtiona ja sen toimet Ukrainassa eivät myöskään ole relevantteja kokouksen näkökulmasta, paitsi siinä suhteessa, että venäläisedustajien olisi ollut hyvä olla salissa kuulemassa muiden puheenvuorot.
Nyt Venäjällä luotava kuva kokouksesta on se, että Venäjän vastaisen fasistisen liittouman jäseniä kokoontui tuomitsemaan Venäjää sen samaisen kokouksen varjolla, jossa Venäjä (Neuvostoliitto) rakensi pysyvää rauhaa vuonna 1975. Näin ollaan tilanteessa, jossa Venäjän kädet ovat puhtaat ja tahrattomat – se ei ole rikkonut Etykin henkeä, vaikka näin muut väittäisivät, vaan juuri ne muut ovat rikkoneet Etykin henkeä eristämällä ja sulkemalla Venäjän siitä foorumista, jonka työtä se on tukenut ja jonka toiminnan kentällä Ukrainassa se on mahdollistanut.
Matkustuskiellon purkamiseen eivät Suomen ulkopoliittisen johdon paukut riittäneet.
Suomi jäi yksin.
Kekkonen olisi tämänkin klaarannut. Kyse on painoarvosta. Puolueettoman, hyvät suhteet joka suuntaan ylläpitävän valtion päämiehellä tätä diplomaattista painoarvoa riitti. Nyt olisi luotava painoarvoa Venäjään hyvät suhteet ylläpitävän, mutta selkeästi liittoutuneen valtion päämiehelle. Painoarvon vertailukelpoinen yksikkö nyky-Euroopassa on Merkel. Venäjän hyvinvoivan, vauraan ja vaikuttavan naapurimaan presidentin painoarvon tulisi olla vähintään 0,5 Merkeliä.
Ihan aluksi olisi tarpeen tunnistaa ja tunnustaa tosiasia, eli Suomen muuttunut asema.
//James
Random thoughts 