Ote alustuksesta POP-päivillä 2015 Helsingin yliopistolla, 3. lokakuuta 2015.

Venäjällä alkoi pitkän polvillaanolon ja tasavertaisen yhteistyövaraisen turvallisuuden rakentamisen jälkeen vuonna 2007 periodi, jolloin suurvalta-aseman palauttamista alettiin todella resursoida kovalla rahalla ja päättäväisillä toimilla.
Siihen asti vuosien asevoimien ja sen kaluston holtiton käyttö, kuluminen ja olematon huolto oli verottanut sotavarustusta. Ensimmäisenä agendalla oli strategisten asejärjestelmien modernisointi ja uusiminen, tarkoituksena turvata Venäjän kyky ylläpitää uskottavaa strategista pelotetta. Ensimmäinen puolustusbudjetin tuntuva nosto kohdennettiin kylmän sodan strategisiin pommittajiin, tyyppeinä Tu-22M3 Backfire, Tu-95 Bear ja Tu-160 Blackjack. Näistä ensin mainittua olemme nähneet Itämerellä pääsiäisenä kaksi vuotta sitten, Ruotsiin kohdistuneessa hyökkäysharjoituksessa. Potkurimoottoreilla varustetut Karhut taas parveilivat Suomenlahdella viime vuoden lopulla. Nyt kakskakkoset ovat vahvistamattomien tietojen mukaan jo Syyriassa. (Katso Syyriassa oleva tunnistettu Venäjän ilmavoimien kalusto tästä.)
Selvin merkki tästä uudesta aikakaudesta oli Georgian sota, jossa Venäjä käytti uusia ja modernisoituja asejärjestelmiä, mm. Nato-nimellä SS-26 Stone (9К720 Искандер) kulkevaa semiballistista ohjusjärjestelmää. Georgian sodan kohdalla Eurooppa painoi torkkunappulaa ja jatkoi best case – skenaarioiden kehittämistä.
Vuosi 2013 oli nyt meneillään olevan ”revansistisen kauden” alku. Se oli äksiisin ja harjoitusten vuosi, jolloin suunnitellut harjoitukset ylläpitivät ja kehittivät suorituskykyjä ja valmiusharjoitukset testasivat valmiutta joka tasolla aina korkeimmasta yleisesikunnasta pienimpään alle kymmenen miehen jalkaväkiryhmään asti.
Heinäkuussa 2013 presidentti Putin käski valmiusharjoituksen, joka oli maailman suurin sotaharjoitus 47 vuoteen. Itäisen sotilaspiirin valmiusharjoitukseen osallistui 160 000 sotilasta ja joukkoja kaikista sotilaspiireistä. Silloin muu maailma heräsi, mutta monet unohtivat seurata Vostok-harjoituksia, jotka tuon ensimmäisen jälkeen ovat olleet kooltaan yhtä mittavia ja aina alkaneet joukkojen keskittämisellä kaikista sotilaspiireistä parhaimmillaan yhdentoista aikavyöhykkeen yli.
Näillä Venäjän harjoituksilla on yksi päämäärä. Se on todentaa se, että asevoimat ovat käsketyllä valmiustasolla ja välittömästi käytettävissä taistelutehtäviin. Venäjä rakentaa ja ylläpitää valmiin ja käyttökelpoisen konventionaalisen sodankäynnin työkalun. Tämän työkalun käyttöperiaatteita ja kehittämistä ohjaa Venäjän sotilasdoktriini.
Venäjän sotilasdoktriinissa nähdään – erona edellisen vuoden 2010 doktriiniin – maailmassa tyypillisenä lisääntynyt globaali kilpailu, jännitys valtioiden ja alueiden välisen vuorovaikutuksen eri aloilla, eri arvomaailmojen ja kehitysmallien välinen kilpailu, taloudellisen ja poliittisen kehityksen epävakaus maailmanlaajuisesti ja alueellisesti, taustalla kansainvälisten suhteiden yleinen vaikeutuminen. Venäjän näkökulmasta käynnissä on vaikutusvallan vaiheittainen uudelleenjako uusien taloudellisen kasvun ja poliittisen vetovoiman keskusten hyväksi.
Varsin Huntingtonilainen maailmankuvan evoluutio, siis.
Käynnissä oleva 550 miljardin euron varusteluohjelma kehittää vuoteen 2020 asti perinteistä konventionaalisen sodankäynnin suorituskykyä; moderneista kyvyistä rakennetaan uusina pääosin digitaalisia ja verkostoituneita johtamisjärjestelmiä, elektronisen sodankäynnin välineitä sekä yliäänisiä täsmäaseita. Loput modernit asejärjestelmät sisältyvät seuraavaan, vuosien 2016–2025 varusteluohjelmaan, jonka tarkoituksena on tuottaa kyky iskeä minne päin maailmaa tahansa lähes välittömästi. Venäjä vastustaa nykytilanteessa tätä ”globaalin iskun konseptia”, mutta kehittää tietysti itselleen samaa kykyä ns. kuudennen sukupolven sodankäynnin konspetilla. Tämä merkitsee konventionaalisen voiman merkityksen ja käytettävyyden kasvua suhteessa ydinaseisiin. Kehittämisohjelmassa mainitaan mm. ”uusiin fysikaalisiin periaatteisiin perustuvien ja teholtaan ydinasetta vastaavien aseiden” ja ”miehittämättömien ilma- ja merialusten ja robotisoitujen asejärjestelmien ja kaluston laajamittainen käyttö.”
Venäjä on rakentanut asevoimansa uudelleen ja ylläpitää ja kehittää niitä käyttökelpoiseksi politiikan välineeksi. Sota ei enää ole Clausewitziläisittäin (väärinymmärrettynä) ”politiikan jatkamista toisin keinoin (kun kaikki muut keinot on käytetty loppuun)”, vaan asevoiman käyttökynnys on madaltunut huomattavasti pysyvästi ja siitä on tullut täsmälääke kaikkiin hiertymiin ja haavoihin. Asevoiman käytöstä poliittisten tavoitteiden saavuttamiseksi on tullut Venäjän valtionjohdon uusi muotihuume, jonka vaarallisuudesta sen käyttäjät eivät ole kovinkaan huolissaan.
Tämä kehitys tulee jatkumaan ja esiin nousseen valtapolitiikan tavoitteet eivät ole tässä ja nyt. Samalla kun Venäjä romuttaa kansainvälistä poliittista järjestelmää, se rakentaa uutta BRICS-maihin ja liittolaisiinsa (KTSJ) nojaavaa uutta ”moninapaista” järjestystä, joka takaa Venäjälle elinmahdollisuudet erityisesti 30–50-luvuille mentäessä.
//James
Esittämäni mielipiteet ovat omiani, eivätkä ne välttämättä heijasta puolustusvoimien tai muun viranomaisen virallista kantaa.