Miten Eurooppaa pitäisi puolustaa?

Ote alustuksesta Platonin akatemiassa,
Taistelukoululla, 15. toukokuuta 2015.

Platonin akatemia Taistelukoululla 15.5.2015.

Lähestyn kysymystä ”Miten Eurooppaa tulisi puolustaa?” Venäjän ja Ukrainan kriisin kautta.

Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen näimme Venäjän, jonka tavoitteena oli säilyttää se vähä mitä suurvallasta oli jäljellä ja estää hajoamisen jatkuminen. Venäjä nojasi tässä tavoiteessaan voimakkaasti kansainvälisen oikeuden normeihin ja kansainvälisen turvallisuuden rakenteisiin, yhteistyötä ja tasavertaista dialogia muun Euroopan kanssa hakien. Huolimatta asevoiman käytöstä Tsetseniassa Venäjä hyväksyttiin tasavertaisena eurooppalaisena kumppanimaana eurooppalaisten rauhan ja turvallisuuden rakenteisiin. Vuodesta 2002 alkaen Venäjä on myös istunut Naton pöydässä Nato-Venäjä -neuvostossa, mihin Suomella ei tietenkään ole ollut sijaa.

Suomen Valtioneuvoston selonteossa ”Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka” vuodelta 2001 Venäjää luonnehditaan seuraavasti:

Venäjä pyrkii kohti taloudellista uudistumista sekä järjestäytyneitä ja demokraattisia yhteiskunnallisia oloja. Sen sisäinen kehitys on vähitellen vakautumassa, mutta siihen liittyy yhä monia epävarmuustekijöitä. Venäjä etsii rooliaan kansainvälis- ja turvallisuuspoliittisena vaikuttajana.

Vuodesta 2007 alkaen olemme nähneet toisenlaisen Venäjän. Jotkut ovat vasta nyt heränneet tähän, painettuaan vuonna 2008 Georgian sodan hälytyksen kohdalla torkkunappulaa. Vuodesta 2007 alkanut ja vuoden 2013 massiivisiin valmiusharjoituksiin hetkeksi huipentunut Venäjän asevoimien kehittäminen on tuottanut tulosta. Venäjä on vallannut Krimin niemimaan ja viimeistään nyt osoittanut, että sen asevoimat ovat käyttökelpoinen ja välitön politiikan jatke.

Demokratiakehitys on jäänyt valtapolitiikan jalkoihin. Se on havaittavissa asevoimien kehityksessä ja käytössä, mutta yhtä selvästi valtiojohdon retoriikassa.

Vuonna 2010 Venäjän federaation presidentti Dmitri Medvedev sanoi voitonpäivän puheessaan tuokokuun 9. päivänä

Tänään, tässä juhlallisessa paraatissa, Venäjän sotilaat ja IVY-valtioiden sekä Hitlerin vastaisen liittouman sotilaat marssivat yhdessä. Vain yhdessä voimme kohdata nykypäivän uhat. Vain hyvinä naapureina voimme ratkaista kansainvälisen turvallisuuden ongelmat, jotta oikeuden ja hyveen ihanteet menestyvät koko maaimassa ja tulevien sukupolvien elämä on vapaata ja onnellista.

Viime vuonna Venäjän presidentti Vladimir Putin ei enää puhunut kumppaneista rauhassa, vaan mainitsi vain kerran Euroopan toteamalla:

Neuvostokansan luja tahto, pelottomuus ja järkkymätön rohkeus pelastiva Euroopan orjuutukselta.

Viime lauantaina samassa voitonpäivän paraatissa Putin sanoi seuraavasti:

Hitlerin häikäilemätön seikkailu oli kova opetus koko maailmanyhteisölle. Silloin, 1930-luvulla, valaistunut Eurooppa ei nähnyt natsiaatteen tappavaa uhkaa.

Toisen maailmansodan – venäläisittäin Suuren Isänmaallisen Sodan, kertomusten jakaminen ja niiden käyttö patrioottisessa kasvatuksessa ja hengen luomisessa on tietysti maanpuolustustahtoa parhaimmillaan. Toinen maailmansota ja natsismin terrori on syytäkin nostaa esille, koska se kertoo keskeisestisiitä mitä Eurooppa on. Hitlerin ja akselivaltojen fasistisia arvoja ja ihanteita nousi vastustamaan yhtenäinen Eurooppa, joka uskoi vapauteen, kulttuuriin ja sivistykseen.

Toisen maailmansodan narratiivien kansallismielinen uudelleenkirjoittaminen, historian korjaaminen ja totuuden vääristäminen on kuitenkin jotain aivan muuta. Huolestuttavaa se on ainakin siinä suhteessa, että se asettaa vastakkain Venäjän ja muun Euroopan. Ennen kaikkea arvomaailmassa.

Venäjän puoli vuotta sitten julkaistussa uudessa sotilasdoktriinissa maailmankuvaa luonnehditaan näin:

Nykyiselle tilannekehitykselle maailmassa on tyypillistä lisääntynyt globaali kilpailu, jännitys valtioiden ja alueiden välisen vuorovaikutuksen eri aloilla, eri arvomaailmojen ja kehitysmallien välinen kilpailu, taloudellisen ja poliittisen kehityksen epävakaus maailmanlaajuisesti ja alueellisesti, taustalla kansainvälisten suhteiden yleinen vaikeutuminen. Käynnissä on vaikutusvallan vaiheittainen uudelleenjako uusien taloudellisen kasvun ja poliittisen vetovoiman keskusten hyväksi.

Venäjä näkee siis maailmassa syntyvän ideologioiden ja arvojen kamppailun ja valmistautuu menestymään siinä myös asevoimaa käyttäen.

Tässä piilevät mielestäni olennaiset kysymykset. Voidaanko arvoja edistää ja jakaa asevoimin? Itse en usko tähän. Asevoimilla puolustetaan arvoja, mutta niitä edistetään ja jaetaan turvallisessa yhteiskunnassa, jossa koulutus, kulttuuri, sivistys, sekä hoito- ja sosiaalipalvelut ovat kunnossa. Arvoja ei viedä ase kädessä, paitsi Krimille kohteliaiden pienten vihreiden miesten voimin.

Asevoimalla vastataan asevoimaan. Vegetiuksen sanoin: ”Si vis pacem para bellum.” Tämä on läntiseltä Euroopalta unohtumassa.

Eräässä Euroopan valtioiden välisessä sopimuksessa sanotaan näin:

Sopimuspuolet vahvistavat uskovansa Yhdistyneitten Kansakuntien peruskirjan tarkoituksiin ja periaatteisiin ja haluavansa elää rauhassa kaikkien kansojen ja kaikkien hallitusten kanssa.

Ne ovat lujasti päättäneet suojella kansojensa vapautta, yhteistä perintöä, kulttuuria ja sivistystä, jotka perustuvat demokratian periaatteisiin, henkilökohtaiseen vapauteen ja oikeusvaltion periaatteeseen.

Ne ovat vakaasti päättäneet yhdistää voimansa yhteisen puolustuksen sekä rauhan ja turvallisuuden säilyttämisen puolesta.

Monen Euroopan maan asevoimat ovat kyvyttömiä suojaamaan kansojensa vapautta, kulttuuria ja sivistystä. Yhteisöä puolustetaan yhdessä. Arvojen hajaannus tai arvottomuus romuttaa yhteisen puolustuksen tehokkaammin kuin mikään muu. Yhteisöllisyys ja yhtenäisyys ovat niin ikään Euroopalta unohtumassa.

Asevoimat ovat yhteiskunnan vapauden äärimmäinen tae ja tämän turvatakuun on syytä olla kaikilla kunnossa, mutta Eurooppaa puolustetaan yhdessä ja ensisijaisesti yhteisten arvojen kautta. Sotilaallisella voimalla on hyvin vähän käyttöarvoa eikä sillä voida uhata, jos Eurooppa pysyy yhtenäisenä.

Hajallaan olevien valtioiden tai unionista irtautumista toivovien on kuitenkin syytä tarkastaa vakuutuksensa, sillä aggressiivisen Venäjän naapurissa sille voi tulla käyttöä.

//James


Tässä esittämäni mielipiteet ovat omiani, eivätkä ne välttämättä heijasta puolustusvoimien tai muun viranomaisen virallista kantaa.

Muumilaakson puolustaminen

Seuraa SuomiAreenaa!.

SuomiAreenalta kohti Muumilaaksoa

SuomiAreenalla on käyty vilkasta turvallisuuspoliittista keskustelua. Ulkopoliittisen instituutin johtajan, tohtori Teija Tiilikaisen moderoimaa keskustelua Ukrainan kriisin vaikutukset Eurooppaan [videot Katsomossa: 1, 2, 3, 4] voidaan esimerkiksi tarkastella siinä toistuneen suomalaista turvallisuuspoliittista keskustelua leimaavan dissonanssin kautta. Tämä riitasointuisuus lisääntynee lähestyttäessä eduskuntavaaleja. Merkittävintä keskustelussa Ukrainan kriisin syistä, nykytilasta, vaikutuksista ja johtopäätöksistä Suomelle ja Euroopalle on ensinnäkin raa’asti yksinkertaistava tapa selittää näitä kaikkia kriisin aiheuttajaa etsimällä. Toiseksi vaikutuksia ja johtopäätöksiä pohdittaessa tyydytään usein kuvaamaan nykyistä poliittista linja ja pintatilannetta.

Eduskunnan puhemies Eero Heinäluoma (sd) käsitteli EU:n politiikkaa kriisin asti ja sen jälkeen Suomen välittömiä reaktioita kriisiin. Heinäluoma puhui hyvin valtiomiesmäisesti, kuulostaen välillä tasavallan presidentiltä. Iltasanomat antoikin Heinäluomalle runsain mitoin palstatilaa.

Suurempaa virhettä Suomi ei voisi tehdä, kuin lähteä nyt säntäilemään näissä oloissa ei puolille ja hankkimaan itselleen ongelmia.

Eero Heinäluoma, SuomiAreenalla 15. heinäkuuta 2014.

Heinäluoma sai sutkautuksestaan yhdet tai kahdet suosionosoitukset yleisöltä. Kiinnostava jatkokysymys tähän olisi ollut: Miten olemme ajautuneet sellaiseen tilanteeseen, että toimemme ja pääätöksemme aiheuttaisivat ongelmia; onko valtionjohdon toimintavapaus kaventunut? Olemmeko osa kriisin ratkaisua, pelkkä sivustakatsoja vai jonkun pelinappula?

Ulkoministeriön alivaltiosihteeri Matti Anttonen puolestaan käsitteli Ukrainan kriisiä eurooppalaisen diplomatian ja talouden työkalupakkia avaamalla, keskittyen lähinnä niihin toimiin, joilla tilanne voidaan vakauttaa lyhyellä ja keskipitkällä aikavälillä ja samalla luoda edellytykset taloudellisten rauhan ja vakauden mekanismien toimivuudelle. Anttosen selitys oli sinänsä selvä; tarkoitus on normalisoida suhteet ja asioiden tila. Status quo ei kuitenkaan enää päde, mikäli Venäjän toimet Ukrainassa eivät ole selitettävissä jonkinlaisena anomaliana. Tällöin diplomatian ja talouden instrumentit täytyy vaihtaa uusiin.

Haukkamaisesti esiintynyt, ja tämän myötä varmaan russofoobikon leiman saanut, ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Pertti Salolainen (kok) kuvasi hyvin kriittisesti Venäjän toimia, muistuttaen samalla Suomen muuttumattomasta asemasta pitkältä talviuneltaan heränneen karhun kainalossa.

Salolaisen viesti Venäjästä sotilaallisena ja arvaamattomana uhkana oli selvä, mutta suhteessa muihin puheenvuoroihin hän ei kyennyt selittämään miten Natoon liittyminen vaikuttaisi muihin turvallisuuden instrumentteihin. Viimeaikaisissa kokoomusvaikuttajien puheenvuoroissa Natolta on alettu riisua sen välineellinen arvo ja sitä käsitellään itseisarvoisesti turvallisuutena. Lisäksi liitolle on alettu antaa muita itseisarvioisia attribuutteja, kuten rauha, vapaus, demokratia ja vauraus. Tämä on omiaan polarisoimaan keskustelua ja palauttamaan sen 2000-luvun alun juupas/eipäs -aikaan. Äärimmäinen turvallisuusinstrumenttimme on sotilaallinen maanpuolustus. Tästä emme ole luopumassa, joten puolustusliitto voi ainoastaan olla sotilaallisen maanpuolustuksen tuki.

Heinäluoman tavoin kansanedustaja Mari Kiviniemi (kesk) arvioi myös Suomen suhdetta Venäjään ennen kriisiä verraten sitä muiden Euroopan maiden suhteisiin. Muuta maailmaa Kiviniemi tarkasteli valitettavan suppeasti – Venäjän hän asetti yksinomaan eurooppalaiseen viitekehykseen päätyen näin siihen johtopäätökseen, että Venäjän taloudellinen keskinäisriippuvuus Euroopassa asettaisi rajoituksia sen kyvylle jatkaa kriisejä pidemmän ajan.

Venäjän riippuvuus Euroopasta on toki suuri, mutta ei yhtä ehdoton kuin Euroopan valtioiden riippuvuus Venäjästä. Euroopalla ei ole varaa jatkaa kriisejä, mutta Venäjän osalta emme ole vielä nähneet tilannetta, jossa taloudelliset haittavaikutukset pakottaisivat maan lopettamaan sotatoimet tai edes kannustaisivat tällaiseen heikkouden osoittamiseen.

Kuva Muumilaaksosta
Kuva: Tampereen taidemuseon Muumilaakso.

Heinäluoman ja Kiviniemen puheenvuoroissa korostuu tietty (mielestäni pelottavan oloinen) muumilaaksomaisuus — yhtäältä poliittinen narratiivi kertoo Suomen hoitaneen erityistä suhdettaan Venäjään ja Ukrainan kriisin hallintaa osana EU:a muita paremmin. Toisaalta Suomen poliittiset, diplomaattiset ja taloudelliset toimet eivät todennettavasti ole muuttaneet järjestelmän tilaa parempaan suuntaan. Tässä yhteydessä Suomi näyttäytyy pikemminkin muualle Eurooppaan ja Venäjälle ikään kuin erillään olevana omana saarekkeenaan, josta välillä vain seurataan muun maailman menoa.

Muumilaaksosta lisää seuraavassa osassa klo 13.