Aito yhteiskuntasopimus

Puolue hakee linjaansa tavanomaisessa poliittisessa elämässä ja ansaitsee varmaan vähän työrauhaa.

Näin kirjoitin neljä vuotta sitten mielipiteessä Åbo Underrättelseriin ja Hufvudstadsbladetiin otsikolla ”Antakaa persuille mahdollisuus (Ge Sannfinländarna en chans)”. Silloin olimme jo kuulleet kansanedustaja Jussi Niinistön avoimesti halveksuvan parlamentarismia istuntosalissa ja kansanedustaja Teuvo Hakkaraisen puhuvan neekeriukoista, jotka tulevat rajalle sanoen ”turvapaikka”. Neljä vuotta sitten en säästellyt sanoja. Näistä kahdesta herrasta totesin seuraavaa:

Seison suvaitsevaisuuden takana ja vastustan rasismia ja syrjintää. En aio kunnioittaa ketään, joka puhuu ”neekeriukoista, jotka sanovat rajalla ‘turvapaikka'” kutsumalla häntä ”maahanmuuttokriitiseksi”. Rasisti.

Kylmät väreet hiipivät selkäpiitäni pitkin, kun kuulen kansanedustajan kansallissosialistisilla teatterirepliikeillä halventavan itsenäistä valtakuntaamme. Muuta maasta.

Jussi Niinistö on tänä päivänä puolustusministeri; vuodet vierivät, ihmiset kasvavat. Hyvä näin. Hakkarainen taas… no, joo…

Meillä on unelma -kampanjan logo. Kiitos jakamisesta Arman Alizadille!

Puolustan henkeen ja vereen kansanedustaja Olli Immonsen oikeutta ajaa kauhistuttavaa agendaansa. Rajat asettavat lainsäätäjä, tuomioistuimet ja tietysti äänestäjät ja puolue. Oma näkemykseni on selvä. Fasisti.

Neljä vuotta sitten ”persut” ansaitsivat mielestäni mahdollisuuden. He saivat sen. He hukkasivat sen. Perussuomalaiset ovat toistuvasti eduskunnassa esiintyneet muita halveksuen ja vihaten. Puoluejohtaja Timo Soini tai eduskuntaryhmän puheenjohtajat eivät ole lyöneet nyrkkiä pöytään. Sen sijaan on lavastettu tunneittain populistista poliittista teatteria kuin sirkushuveiksi kansalle. Minun työnantajani edustaa monimuotoisuutta – palveluksessa on monenmoista suomalaista. Eri tausta, sama tahti. Olemme kaikkia osallistava viranomainen. Sotilaskoulutus, eli asepalvelus, on todellinen ja aito yhteiskuntasopimuksemme, joka on valettu perustuslakiimme. Se koskee kaikkia Suomen miehiä taustasta riippumatta. Maahanmuuttajia ja rasisteja yhtä lailla. Useammat palveluksessa tapaamani rasistit ovat päässeet kapeakatseisuudestaan jaettuaan tupaa 10–12 muun suomalaisen kanssa.

Iltalehti 25. huhtikuuta 2015. Kaartinjääkäri Kamil Abtidon aikoo hyödyntää siviilissä armeijasta saamaansa raskaan kaluston kuljettajan pätevyyden ja lähihoitajaopinnot. Lähde: Iltalehti. Kuva: John Palmén.

Yksi hämmentävimmistä muistoistani ajoittuu yli kymmenen vuotta menneisyyteen, kun olin kouluttajana Porin prikaatissa. Kotiutusta edeltävänä viikkona eräs alikersantti tuli hieman nolona ja vaikeana luokseni. Hän sanoi minulle:

Herra yliluutnantti, olin skini ennen inttiä. Nyt kun olen ollut täällä Teidän ja muiden [maahanmuuttajataustaisten] kanssa tajuan kuinka väärässä olin. Olen tosi pahoillani. Anteeksi … Ja kiitos.

Yksi hienoimmista kokemuksistani suomalaisen yhteiskunnan monimuotoisuudesta on myös Porin prikaatista, kun johdin alokasjoukkuetta, jossa tunnustettiin viittä uskontoa, puhuttiin seitsemää kieltä, oltiin kahta sukupuolta ja ulkomaan lisäksi kotipaikkakuntia oli etelän Hangosta pohjoisen Sevettijärvelle ja lännen Vaasasta itään aina Kiteelle asti. Sevettijärven poika ei paljoa kotona käynyt. Mutta viikonloppuisin hänen kanssaan aikaa kasarmilla viettivät Lähi-idästä kotoisin oleva islaminuskoinen nuorukainen, kansainvälistä politiikkaa opiskeleva Lapin neito ja Yhdysvaltoihin palvelukseen jälkeen opiskelemaan lähtevä eteläeurooppalaista syntyperää oleva nuori mies. Monimuotoisuuden huipentuma olisi tietenkin ollut kouluttaja, joka työpäivän jälkeen vetää päälleen Suomen lipulla koristellun pilottitakin, farkut ja Doc Martensit.

Monimuotoisuutemme ja monikulttuurinen yhteiskuntasopimuksemme nimeltään varusmiespalvelus olisi voinut olla hyödyksi myös kansanedustaja Olli Immoselle.

//James

---

Åsikterna jag här uttryckt är mina egna. De reflekterar inte nödvändigtvis försvarsmaktens eller någon annan myndighets officiella linje.

Pride!

Samma på svenska här.

Facebookissa ja mediassa Priden-kulkueesta virinneen keskustelun myötä palautin mieleeni pari aiempaa blogimerkintääni maahanmuuttajista, homoista ja naisista [1&2, 3, 4].

ÖB tulee ulos kaapista. Kuva: Zarah Jonsson/Försvarsmakten (Ruotsi). Kuvattu Pride-festivaalissa 2009.

Pride-paraatit ovat demokraattisen yhteiskunnan vapauksien ja (perus)oikeuksien manifestaatio [1, 2]. Kuitenkaan Suomen paraateissa ei muiden maiden tavoin nähdä viranomaisten edustajia. Niiden turvallisuusviranomaisten, jotka jo normaalioloissa voivat rajoittaa väestön vapauksia ja perusoikeuksia, olisi erittäin tärkeää osallistua Pride-tapahtumaan sekä yksilöinä että yhteisöinä, tarkoituksenaan edistää seksuaalivähemmistöjen luottamusta hallintovallan asianmukaiseen käyttöön myös niissä tapauksissa, joissa kohteena on vähemmistöväestönosa, joka muita herkemmin on syrjinnän ja väheksynnän kohde. Yhtä tärkeää kuin ”homostelu” on myös kaikenlainen ”mamutus”, ”mokutus” ja ”feminismi” — puolustusvoimien ja poliisin tulee osallistua myös yksilöinä ja yhteisöinä maahanmuuttajataustaisten, naisasiaa ajavien ja muiden yleisiin kokouksiin ja tapahtumiin.

Erityisen näkyvä tämä osallistumisen välttäminen on nimen omaan väkivaltamonopolin haltijoilla, eli poliisilla ja puolustusvoimilla. Julkisuuteen onkin noussut tapaus, jossa Seta on ilmaissut huolensa poliisien kielenkäytöstä, viestinnästä ja näiden antamasta vaikutelmasta, että seksuaalivähemistöjen edustajia kohdeltaisiin eriarvoisesti. Poliisi on viime aikoina ollut erityisen huolissaan maahanmuuttaajataustaisten poliisien rekrytoinnista, tai oikeammin sen puutteesta. Puolustusvoimat puolestaan viestii strategisesti tasa-arvosta, yhdenvertaisuudesta ja monimuotoisuudesta, mutta enemmän sanoin kuin teoin. ”Armeijan” koulutuskulttuuri ei ole päässyt eroon homoja, naisia ja kaikkea ”epämiehistä” parjaavasta kouluttajien ”kasvatuksellisesta” kielenkäytöstä.

Monissa muissa länsimaissa demokratian instituutioiden ja manifestaatioiden tukeminen on viranomaisille laissa säädettyjen tehtävien jatketta — jotta viranomainen voi toteuttaa laissa säädetyt tehtävät, on sen siis esiinnyttävä ja toimittava tietyllä tavalla, jota ei laissa yksityiskohtaisesti kuvailla. Suomessa viranomainen nojaa pelkästään lain kirjaimeen, jättäen sen hengen elämään itsekseen, mikä on erityisen pulmallista, jos viranomaiselta toivottaisiin perusoikeusmyönteistä ja perusoikeuksia edistävää toimintaa.

Puolustusvoimien tehtävänä on kansan elinmahdollisuuksien, perusoikeuksien ja valtiojohdon toimintavapauden turvaaminen ja laillisen yhteiskuntajärjestyksen puolustaminen

Laki puolustusvoimista 2 § 1 mom 1b kohta

Poliisin on toimittava asiallisesti ja puolueettomasti sekä yhdenvertaista kohtelua ja sovinnollisuutta edistäen.

Poliisilaki 6 § 1 mom

Hyvä paikka aloittaa olisi viranomaisten kutsuminen Pride-paraatiin. Paraatin järjestäjät tekevät kuitenkin tiivistä yhteistyötä poliisin ja pelastustoimen kanssa, joten näiden organisaatioiden ja työntekijöiden kutsuminen paraatiin ei voi olla kovin vaikeaa? Lisäksi kutsun välittäminen näiden tahojen ammattijärjestöille olisi kohteliasta. Tämän takia haastan ensi vuoden Priden järjestäjät kutsumaan turvallisuusviranomaiset ja heidän ammattijärjestönsä mukaan paraatiin.

//James

---

Tässä tähänkin blogimerkintään sopivaa musiikkia:

Aika merkillinen presidentti (#Kultaranta, osa 2)

Kultaranta-keskustelut

Sauli Niinistö, Suomen Tasavallan 12. presidentti, isännöi viime viikonvaihteessa Kultaranta-keskusteluja. Avoimuuden suhteen jotkut olisivat toivoneet enemmän, varsinkin kun esikuvana mainittiin Sälen. Olisi hienoa ja varsin lähellä demokraatttista ihannetta, jos täysi avoimuus voisi vallita täyden julkisuuden rinnalla. #Kultarantaan kutsutut 100 asiantuntijaa eivät olleet vielä kypsiä tähän, joten avoimuuden turvaksi ja pahimman itsesensuurin estäjäksi Chatham house rule.

Silti, Kultaranta-keskustelussa nähty avoimuus ja julkisuus sekä poistuminen suomalaista (turvallisuus)poliittista keskustelua leimaavasta auktoriteetti- ja asiantuntijavetoisuudesta on merkittävä. No, olihan Kultarannassa nimen omaan asiantuntijoita, mutta keskenään kaikki olivat näennäisen tasavertaisia. En sano, että kyseessä olisi jotain ennennäkemätöntä, mutta minun lyhyeen muistiini ei vastaavaa mahdu.

Ulko- ja turvallisuuspolitiikan johtaja

Onko avoimuus ja julkisuus ex-kokoomuslaisen presidentin populismia? Yrittikö presidentti vain tuoda vanhat yritysmaailman kontaktinsa ja markkinavoimat ”framille” puhumalla kolmannesta talousmaailmansodasta? Mistä oikein on kysymys? Esitän omien havintojeni perusteella tekemäni yksinkertaisen mielipiteen, joka varmasti vaikuttaa naiivilta ja idealistiselta.

Tasavallan presidentti, puolustusvoimien ylipäällikkö Sauli Niinistö on ottanut ulko- ja turvallisuuspolitiikan johtoonsa. Hän tahtoo nähdä hallituskautta ja -ohjelmaa pidemmälle ja on kuuluttanut turvallisuuden tiimoilta laajaa keskustelua suunnastamme. Ulko- ja turvallisuuspolitiikassa ei vielä mitään mullistavia linjauksia ole nähty, ainoastaan asettuminen valtioneuvoston turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon taakse, joka parhaiten näkyi ja kuului presidentin tammikuun 17. päivänä pitämässä puheessa. Ylipäällikkönäkin presidentti on esiintynyt — samassa tilaisuudessa puolustuspolitiikkasta ja puolustusvoimiin liittyvistä asioista puhuessaan oli presidentin äänensävy kuitenkin ehdottomampi, selkeämpi, vaativampi ja tuki suoranaiselle alaiselle, Puolustusvoimain komentajalle, kenraali Ari Puheloiselle oli vankkumaton. Yhtäältä jämäkkä ylipäällikkö, toisaalta keskusteleva presidentti.

Maan isä

Aikaisemmin, ja nykyäänkin Suomessa presidentti nähdään maan isänä. Hahmona, joka ohjaa ja kaitsee kansaa ja tasavaltaa. Tämä on ollut presidenttiemme rooli lähes koko itsenäisyyden ajan. Itsenäisyytemme oli jatkuvasti vaa’an kielellä aina sisällissodasta lähtien pitkälle YYA-aikaan. Ei koskaan ihan selvä ja täysin turvattu. Tarvittiin vahvaa auktoritaarista johtajuutta, joka kansan antaman carte blanchen turvin piti Suomesta huolta. Maan isä oli kansan tuki ja turva, myös silloin kun hallitus tai eduskunta olivat vastahankaisia. Eipä kansa kysellyt Kekkosen päätösten perään, vaan luotti ja antoi valtaa lähes loputtomiin.

Suomalainen on perinteisesti auktoriteeteille uskollinen ja kuulianen kansalainen, joka täyttää velvollisuutensa ja tarvittaessa omaehtoisesti tinkii oikeuksistaan ja vapauksistaan, jos sen kerrotaan edistävän yhteistä hyvää. Kansa antaa valtiovallan eduskunnalle vaalikaudeksi kerrallaan, eikä sen aikana paljoa vaikuteta. Arkadianmäen päätöksistä nuristaan, mutta eipä valtaa oteta takaisin. Hyvä esimerkki tästä on perussuomalaisten jytky, joka ei kuitenkaan jäsenmäärässä muihin verrattuna pahemmin näy. Äänestettiin puoluetta, jonka toivottiin saavan aikaan muutoksen, mutta osallistuminen ja vaikuttaminen jäi avoimen mandaatin antamiseen. Hallitusvallan suhteen pätee sama. Hallitusohjelmasta nuristaan, mutta sen tekemiseen ei haluta osallistua. En jaksa uskoa, että osallistumista parantaisivat avoimet ja julkiset neuvottelut ohjelmasta Kultaranta-tyyliin. Osallistuminen tapahtuu sorvin alkupäässä, eli puolueissa, järjestöissä ja yhdistyksissä. Valitettavasti olemme kuuliaisia kansalaisia, mutta laiska vapaa kansa.

Kansa ja kansalainen

Valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle ja se on luovuttamaton. Kansalle (yksilölle) kuuluvat niin ikään luovuttamattomat perusoikeudet. Suvereenin yksilön perusoikeuksia voivat periaatteessa rajoittaa vain toisten suvereenien yksilöiden perusoikeudet. Kansan (yksilön) palvelijat ovat valtioneuvosto ja presidentti, joiden tulee nauttia eduskunnan (kansan) luottamusta. Kansalaisuus puolestaan määrittelee yksilön asemaa valtiossa ja yksilön ja valtion välisiä oikeuksia ja velvollisuuksia. Tässä suhteessa käsite kansalaisuus tekee yksilöstä hallintoalaimaisen objektin. Pelkkä kansalaisuusnäkökulma on Suomessa varsin yleisesti valloillaan. Tästä seuraa vääristymä, jossa hallitus ja eduskunta nähdään esivaltoina, jotka käyttävät heille kansan määräajaksi luovuttamaa valtaa. Aikaisemmin myös presidentti voitiin laskea tähän joukkoon, mutta valtaoikeuksien riisumisen myötä 1990- ja 2000-lukujen persidentit ovat valinneet tavakseen arvojohtajuuden.

Kansalla on luovuttamattoman valtiovallan lisäksi oikeus osallistua ja vaikuttaa, mutta tästäkin oikeudesta se tuntuu luopuvan neljäksi vuodeksi kerrallaan. Kuvaavaa tälle pelottavalle näkemykselleni on mielestäni se, että eduskunnan lakivaliokunnan puheenjohtaja Anne Holmlund (kok) arvosteli kansalaisaloitetta sitä, että asioita voidaan tuoda eduskuntaan ohi hallitusohjelman. Tämä heijastaa mielestäni käsitystä siitä, että oikeus osallistumiseen ja vaikuttamiseen kuuluu kansalle vain vaalien ajan, jonka jälkeen se jäisi lepäämään. Oikeus osallistumiseen ja vaikuttamiseen säilyy valtiovallan delegoinnista huolimatta keskeyttymättömänä ja kansa voi myös halutessaan peruuttaa delegoinnin. Kansalaisaloite vahvistaa mahdollisuutta käyttää tätä oikeutta. Lakivaliokunta näkee ilmeisesti asian toisin. Tälle varmaan löytyy aukoton perustelu…

”[A president] of the people, by the people and for the people.”

Itsenäisen tasavaltaan 12. presidentti ei istu perinteiseen muottiin. Hän on tähän asti pikemminkin osoittanut olevansa kansan ensimmäinen ja nöyrin palvelija. Presidenttimme keskustelee kansan ja kansalaisten kanssa ajankohtaisissa asioissa ja selvittää mielipiteitä. Presidenttimme edistää yksilön oikeutta osallistua ja vaikuttaa. Hän on maan isä siinä suhteessa, että hän yrittää kasvattaa ja opettaa Suomen kansaa käyttämään valtaansa myös vaalien välillä.

Valtiovallan omistajana tunnen suurta ylpeyttä ja luottamusta sekä syvää kunnioitusta Tasavallan presidenttiä kohtaan. Poliittisen keskustelukulttuurin avaaminen, ratkaisujen etsiminen julkisesti ja nöyryys kansaa kohdattaessa ovat suuren valtiomiehen elkeitä.

Sotilaana tunnen samaa ylpeyttä, luottamusta ja kunnioitusta esimiestäni ylipäällikköä kohtaan. Maanpuolustuksen tärkeyden ja kokonaisuuden korostaminen, komentajan tukeminen ja jämäkkyys puolustusasioiden suhteen luovat uskoa vaikeaan tulevaisuuteen.

Tahtoisin melkein luopua vastuustani kansalaisena ja antaa presidentille avoimen valtakirjan loppukaudeksi.