Venäjän uusi uho

Vieraskynä 5.12.2014, Aleksi Roinila ja Atte Kaleva.

Ukrainan sota on osoittanut, ettei sotilaallisten konfliktien aikakausi Euroopassa ole ohi. Todennäköisimpiä Venäjän sotilaalliset toimet ovat lähikuukausina Moldovan ja Georgian alueilla. Sotilaallisen suorituskyvyn nostaminen uskottavalle tasolle on yksinäiselle ja sotilaallisesti liittoutumattomalle Suomelle ylivoimaisen kallista. Paras vaihtoehto Suomelle olisi Venäjä, joka kunnioittaa naapureitaan ja haluaa yhteistyötä Euroopan kanssa. Mutta sitä odotellessa Suomen on varauduttava myös pahimpaan, kirjoittavat Aleksi Roinila, yhteiskuntatieteiden maisteri ja Atte Kaleva, sotatieteiden maisteri ja kapteeni evp.

Venäjän federaation presidentti Vladimir Putin. Lähde: http://www.epictimes.com

Otimme edellisissä blogimerkinnöissämme kantaa Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan viime viikolla julkaiseman raportin yltiöoptimistiseen väitteeseen, jonka mukaan Suomeen ei voi kohdistua sotilaallista uhkaa ilman uutta maailmanlaajuista suursotaa. Väitteen ylimielisyyttä kuvaa, että Venäjä itse valmistautuu käymään Euroopassa rajoitettua sotaa, jonka eskaloitumisen suursodaksi se aikoo tarvittaessa estää ydinaseisiinsa turvautumalla. Mutta jos Venäjä onkin parin vuosikymmenen tauon jälkeen jälleen sotilaallinen uhka, onko se sitä myös Suomelle?

Ukrainan sota on viimeistään osoittanut todeksi A. W. Yrjänän vuonna 2010 esittämän väitteen, ettei sotilaallisten konfliktien aikakausi Euroopassa ole ohi. Naapurissamme on valtio, joka on viimeisen kuuden vuoden aikana hyökännyt kahteen naapurimaahansa ja painostanut useita muita sekä sotilaallisesti, poliittisesti, että taloudellisesti. Painostuskeinoihin ovat kuuluneet uhkailun, ilmatilaloukkausten, kaappausten ja ydiniskuharjoitusten lisäksi muun muassa energiatoimituksilla, ylilento-oikeuksilla ja tuontikielloilla kiristäminen. Mutta painostuksen ja sotilaallisen ärhentelyn lisäksi Venäjä on Putinin johdolla myös konkreettisesti nostanut valmiuttaan hyökkäykselliseen sodankäyntiin Euroopassa; asehankintoja ja asevoimien valmiusharjoituksia on vain kiihdytetty Venäjän nopeasti kurjistuvasta taloustilanteesta huolimatta.

Myös kansaa on valmisteltu sotaan. Venäläisväestölle suunnattu propagandavalmistelu saavutti viimeistään kesällä Natsi-Saksaan ja Pohjois-Koreaan verrattavissa olevan hurmoksellisuuden, kun Ukrainalta vallatulla Krimin niemimaalla esitettiin ilotulituksen ja ”suuren ja mahtavan Neuvostoliiton” säestämänä Moskovan näkemyksen mukainen spektaakkelikuvaelma Ukrainan vallankumouksesta. Mahtipontisen esityksen kohokohtiin lukeutuivat neuvostosymbolien lisäksi panssarivaunut, hakaristit, hirttäjäiset, palavat ihmiset ja ruudinkatkuiset taistelukuvaukset. Sanoma oli selvä: Neuvostoliitolle (ja Stalinille) kunnianpalautuksen antanut Putin on uuden Venäjän Suuri Johtaja, joka pelastaa venäjänkielisen maailman länsimaiden fasismilta.

Kuin Orwellia oppikirjanaan käyttäen Venäjän valtionpropaganda on jo kääntänyt sodan rauhaksi, hyökkäyksen puolustukseksi ja vapauden orjuudeksi. Propagandan maalaaman viholliskuvan kohteena ei ole pelkästään Ukraina, vaan koko läntinen maailma ja sen demokraattinen yhteiskuntajärjestys ja ihmisoikeuksia kunnioittava arvomaailma. Euroopasta on tehty demoni, jota vastaan Venäjän ja sen kansan on valmistauduttava käymään sotaa ”venäläisen maailman puolustamiseksi” – tarvittaessa vaikka ydinasein. Propagandan ensisijaisena tavoitteena on todennäköisesti Putinin vallan pönkittäminen ulkoisen uhan varjolla, mutta ei ole vaikea kuvitella missä muussa tilanteessa propagandan venäläisiin iskostamasta sotavalmiudesta olisi Putinille hyötyä.

‘Pieniä vihreitä miehiä’ Suomessakin?

Ajatus siitä, että Suomi olisi hyvien Venäjä-suhteidensa, nöyristelevän ulkopolitiikkansa ja päättämättömän Nato-aidalla keikkumisen takia muusta Euroopasta tai länsimaailmasta irrallinen saareke, jota Venäjän mahdolliset sotilaalliset toimet eivät missään tilanteessa voisi koskea, on paitsi äärimmäisen itsekäs, myös vailla perusteita.

Ajatus on itsekäs, koska se sotii sitä eurooppalaisen solidaarisuuden periaatetta vastaan, jota Suomi on itse ollut EU:ssa edistämässä. Juuri Lissabonin sopimuksen solidaarisuuslausekkeeseen vetoamalla Suomessa on toistuvasti perusteltu Nato-jäsenyyden tarpeettomuutta. Solidaarisuus edellyttää kuitenkin vastavuoroisuutta, jota oman, muusta EU:sta erillisen Venäjä-politiikan rakentaminen ei edusta. Jos Suomi kuvittelee kriisitilanteessa saavansa apua Euroopan unionilta tai Natolta, vaikka se ei itse ole valmis osoittamaan samaa solidaarisuutta muille, saamme apua pyytäessämme todennäköisesti saman vastauksen, jonka nyt olemme antaneet Ukrainalle.

Pieniä vihreitä miehiä. Lähde: antrhopoliteia.net

Ajatus on perusteeton, koska Venäjä laskee Suomen jo nyt osaksi länttä ja venäläinen propaganda maalaa muun Euroopan tavoin myös Suomesta kuvaa venäläisvihamielisenä ja liberalismin turmelemana maana, joka on ”moraalittomuutensa” ja länsimielisyytensä vuoksi uhka Venäjälle. Muun Euroopan ja Venäjän välisessä yhteenotossa Suomi olisi EU-jäsenyytensä ja Nato-kumppanuutensa vuoksi Venäjän silmissä potentiaalinen uhka myös sotilaallisesti, eikä Venäjä voisi rajoitetunkaan konfliktin aikana ottaa riskiä siitä, että Suomen etelärannikkoa tai ilmatilaa voitaisiin käyttää sitä vastaan. Riittihän Krimin niemimaan valtaukseen pelkkä mahdollisuus siitä, että Ukraina saattaa tulevaisuudessa havitella EU- ja Nato-jäsenyyttä, ja Suomenlahti, Pietari ja yhteys Kaliningradiin ovat Venäjälle monin verroin tärkeämpiä kuin sen tukikohdat Krimillä. Toisin kuin kylmän sodan aikana, nyky-Venäjällä tuskin kukaan kuvittelee Suomen puolustavan Venäjän lounaisrajaa Natoa tai muuta EU:ta vastaan sen jälkeen, kun Venäjä on hyökännyt johonkin toiseen EU-maahan.

Eurooppalaista suursotaa huomattavasti todennäköisempi tapahtumaketju on Venäjän naapurimaihinsa kohdistaman sotilaallisen painostuksen kärjistyminen aseellisiksi yhteenotoiksi – joko suunnitellusti tai vahingossa – ja joko siitä seuraava tai siitä itsenäinen Krimin miehityksen kaltainen nopea ja veretön sotilasoperaatio jonkin EU-maan alueella. Kuten Ukrainassa, myös muualla Venäjä pyrkii todennäköisesti saavuttamaan sotilaalliset tavoitteensa ensisijassa välttäen avointa sotaa. Sabotaasit, kaappaukset, mellakat, murhat, tietoverkkohyökkäykset ja viime kädessä tunnuksettomat ”vihreät miehet” ovat varsinkin konfliktin alkuvaiheessa huomattavasti todennäköisempiä keinoja kuin rajan yli vyöryvät panssarikolonnat. Jälkimmäisetkin voivat tulla kyseeseen, mutta todennäköisesti vasta muiden keinojen osoittautuessa riittämättömiksi, ja silloinkin viimeiseen saakka Venäjän osallisuus kiistäen. Georgian sodan kaltaista, täysin avointa aseellista voimankäyttöä ei kuitenkaan voida sulkea pois – etenkään Suomen tapauksessa, jossa Venäjä ei voi millään tapaa uskottavasti esittää joukkojensa olevan paikallisia asukkaita, toisin kuin Ukrainassa, Moldovassa tai Baltiassa.

Kokonaan oma lukunsa ovat tietoverkkohyökkäykset, joita Venäjä on jo tehnyt ainakin Viroa vastaan. Myös Suomen Ulkoministeriöön kohdistuneen, vuosia jatkuneen tietoverkkourkinnan taustalla oli mahdollisesti Venäjä. Nämä niin sanotut kyberuhat eivät ole perinteinen sotilaallinen uhka, mutta myös niillä voi olla vakavia, kansalaisten turvallisuuteen ja terveyteen ulottuvia vaikutuksia, jos hyökkäyksillä lamautetaan yhteiskunnan perustoimintoja kuten sairaanhoitoa, sähkönjakelua tai elintarvikehuoltoa. Vieläkin suuremmat vaikutukset niillä voi olla maamme talouteen – erityisesti jos yhteiskuntaamme samaan aikaan häiritään fyysisin sabotaasein, ääriaineksia väkivallantekoihin usuttamalla tai perinteisiin sotilaallisin keinoin turvautuen.

 Varautuminen on halpa vakuutus – ja Nato uskottavin vakuuttaja

Naton ja Venäjän välinen perinteinen suursota Euroopassa on onneksi edelleen erittäin epätodennäköinen. Mutta vain reilu vuosi sitten sitä pidettiin lähes mahdottomana ajatuksena –myös meidän allekirjoittaneiden mielestä. Se, että Moskovan eliitti on ylipäätään alkanut pitää sotaa Euroopan unionia ja Natoa vastaan mahdollisena, on paitsi hälyttävää, myös selkeä muistutus siitä, kuinka nopeasti ja ennalta-arvaamattomasti maailmanpolitiikka voi muuttua.

Kun Talvisodan syttymisestä on tänä talvena tullut kuluneeksi 75 vuotta, on muistutusta riskien kieltämisen vaarallisuudesta ja tulevaisuuden ennustamisen vaikeudesta hyvä hakea myös omasta historiastamme: 1930-luvun Suomessa sodan syttymistä pidettiin niin epätodennäköisenä, että alle vuosi ennen Neuvostoliiton hyökkäystä Suomeen hankitut uudet panssarivaunut ostettiin säästösyistä ilman tykkejä. Sotaa edeltäneiden vuosien hyväuskoinen luottamus erityisasemaamme maksettiin lopulta kalliisti suomalaisten verellä.

Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan tilaaman tutkimuksen kaltaiseen silmien ummistamiseen ei siis ole varaa aikana, jolloin naapurivaltiomme käy Euroopassa itse aloittamaansa sotaa maassa, joka on lähempänä Helsinkiä kuin Ivalo. (Kotkasta Kiovaan on linnuntietä lyhyempi matka kuin Hangosta Utsjoelle.) Myös perinteiseen sotilaalliseen uhkaan on varauduttava.

Sotilaallisen suorituskyvyn nostaminen uskottavalle tasolle on kuitenkin yksinäiselle ja sotilaallisesti liittoutumattomalle Suomelle ylivoimaisen kallista. Naton viidennen artiklan antaman vahvan selkänojan turvin Suomi voisi kehittää itselleen sellaisen itsenäisen sotilaallisen maanpuolustuksen, joka olisi riittävän vahva paitsi torjuakseen meihin mahdollisesti kohdistettavat uhat, mutta myös ehkäisemään ne riittävällä pelotevaikutuksella.

Sotilaallinen varautuminen ei yksin riitä. Sotilaallisen maanpuolustuksen tulisi olla riittävän vahva paitsi torjuakseen meihin mahdollisesti kohdistettavat uhat, mutta mieluummin myös ehkäisemään ne riittävällä pelotevaikutuksella. Sotilaallisen varautumisen lisäksi tarvitaan kuitenkin nykyistä vahvempaa tiedustelua ja vastatiedustelua, joka kykenee tuottamaan päättäjillemme ajantasaista ja analysoitua tietoa kiihtyvänkin informaatiosodan keskellä ja torjumaan Venäjän vakoilun, vaikuttamisen, ja sabotaasiyritykset.

Todennäköisimpiä Venäjän sotilaalliset toimet ovat lähikuukausina Moldovan ja Georgian alueilla, mutta mahdottomia ne eivät ole Itämeren alueellakaan, kuten viime kuukausien tapahtumat ovat osoittaneet. Suomi ei voi pitää itseään muusta Euroopasta irrallisena saarekkeena johon Venäjän sotilaallinen voimankäyttö ei voi ulottua, mutta sen ei myöskään tule hakea Venäjästä turvaa muun Euroopan kustannuksella lyhytnäköisesti vain omia “hyviä naapurisuhteitaan” vaalien. Paras vaihtoehto Suomelle olisi toki liberaali ja demokraattinen Venäjä, joka kunnioittaa naapureitaan ja haluaa yhteistyötä Euroopan kanssa. Mutta sitä odotellessa Suomen on varauduttava myös pahimpaan.

//Aleksi Roinila, Atte Kaleva

---

Tiesithän, että voit seurata Aleksia ja Attea Twitterissä.