#MH17 ja sodan oikeussäännöt

Ukrainan ilmatilassa, Donetskin ja Luhanskin välillä, ammuttiin eilen heinäkuun 17. päivänä alas Malaysian Airlinesin lento MH17. Kaikki lennolla olleet lähes 300 matkustajaa ja henkilökunnan jäsentä menehtyivät.

MH17 turmapaikka.

Ensinnäkin esitän surunvalitteluni kaikille tragediassa omaisensa ja läheisensä menettäneille. Sotilaana en voi olla tuntematta suurta tuskaa siitä, että ammattini raadollisia varjopuolia ovat tällaiset tapahtumat. Olisi tekopyhää väittää, että tämä ei voisi millään tavalla koskea suomalaista sotilasta. Jos joutuisimme puolustamaan valtakuntaamme asein, tällaisiakin tilanteita tulisi eteen.

Asiaa onkin siksi hyvä pohtia sodan oikeussääntöjen kautta. Suomen sotilaan asiantuntija Arto Pulkki kirjoitti asiasta hyvän blogimerkinnän otsikolla Vastuu ja vastuuttomuus, jossa hän muun muassa pohti rikosoikeudellista vastuuta tahallisuuden ja tuottamuksen käsitteiden kautta.

Avaan hieman tätä pohdintaa, koska tapausta on helppo lähestyä syyksiluettavuutta käsittelevien oikeusperiaatteiden valossa. Tahallisuuden pohdinnan kautta päästään helpommin käsiksi sodan oikeussääntöihin, tai oikeammin asevoimien käyttöä säänteleviin keskeisiin periaatteisiin.

Tahallisuus on sikäli selvästi toteen näytetty, kun voidaan osoittaa, että ohjus on laukaistu tarkoituksellisesti. Tuottamuksellinen tapaus edellyttäisi esimerkiksi, että ampuja ei ollut tehnyt laukaisupäätöstä, mutta jokin ulkoinen tapahtuma, esimerkiksi räjähdys, hätkähtäminen, alustan liike tai muu aiheutti laukaisukytkimen painamisen.

Näin ollen jäljelle jää enää arvioitavaksi syyksiluettavuuden aste. Olettaen, että tarkoituksena ei ollut ampua alas siviilikonetta, jää ampujan teon syyksiluettavuus varsin alhaiseksi. Ohjuksen laukaisun mahdollisena seurauksena on aina että se osuu siviilikoneeseen tai harhautuu muuhun kohteeseen aiheuttaen vahinkoa siviileille.

Sodan oikeussääntöjen, so. kansainvälisen humanitaarisen oikeuden, valossa tarkasteltavaksi tulee tässä tapauksessa vain erotteluperiaate. Tapaus on selvä: asevoimia on kohdistettu ”puhtaaseen” siviilikohteeseen.

MH17 alasampumista koskevassa keskustelussa on kuitenkin noussut esiin muita asevoiman käyttöä säänteleviä periaatteita. Näistä keskeisiä ovat mielivaltaisen toiminnan kielto (välttämättömyys, necessity) ja suhteellisuusperiaate (proportionality).

Erotteluperiaate on kuitenkin määräävä. Kun kohde on tunnistettu siviilikohteeksi ei asevoimia voida käyttää sitä vastaan. Vaikeampi tapaus voisi esimerkiksi olla sellainen siviilikäyttöön rakennettu infrastruktuuri, jota voidaan käyttää sotilaalliseen toimintaan tai sen tukemiseen. Tällöin tulee arvioida välttämättömyyttä, eli hyötyä oman sotatoimien kannalta ja suhteellisuutta, eli aiheuttaako kohteeseen vaikuttaminen enemmän vahinkoa siviileille kuin sotilaallisen hyödyn huomioon ottaen voidaan pitää puolustettavana.

Suhteellisuusperiaate pätee myös sotilaskohteisiin – niihin vaikuttaminen ei saa aiheuttaa ympäröivälle tai läheisyydessä olevalle siviiliväestölle tai siviili-infrastruktuurille vahinkoa, joka ei ole hyödyn huomioiden puolustettavaa.

Hyvä esimerkki näiden periaatteiden soveltamisesta ja problematiikasta on Naton operaatio Allied Forcen (Kosovo 1999) aikana tekemä päätös Lužanen sillan pommittamisesta. Iskun aikana sillalla oli linja-auto ja iskun tuloksena kymmeniä siviilejä menetti henkensä.

Kuva: http://www.srpska-mreza.com.

Suhteellisuusperiaate ei kuitenkaan päde keinovalikoimaan niissä tapauksissa missä siviileille ei koidu vaaraa. Yksittäisten vihollistaistelijoiden tuhoaminen käsiaseiden tulella on yhtä ”suhteellista” kuin lentopommitus; vihollisryhmän pesäkkeen tuhoaminen käsikranaatilla on yhtä ”suhteellista” kuin sen tuhoaminen Iskander-tykistöohjuksella.

Periaatteiden soveltamisessa on huomiotava että ne eivät ainoastaan päde siihen hetkeen, jona toimitaan tai sitä välittömästi edeltävään aikaan päätöksenteossa. Siviilien suojelemisen periaatteet pitävät sisällään erityisen huolellisuusvelvoitteen koskien sotilaallisen toiminnan suunnittelua ja toimeenpanoa. Osapuolten on jatkuvasti ja kaikissa tilanteissa kyettävä erottelemaan siviili- ja sotilaskohteet ja kohdistamaan asevoimiaan vain sotilaskohteisiin. Tämä merkitsee sitä, että vastuullisten komentajien on laadittava mekanismeja (sääntöjä), joilla varmistutaan erottelusta ja kyetään arvioimaan suhteellisuutta.

Näin ollen, ampujan ja hänen esimiestensä syyksiluettavuuden asteen arviointiin liittyen on olennaista kysyä

• noudattiko ampuja huolellisuutta kohteen tunnistamisessa, eli oliko hän varmuudella tunnistanut kohteen sotilaskohteeksi?
• noudattiko ampuja voimankäytön säännöksissiä (suom. VOKS, eng. Rules of Engagement, ROE) määriteltyjä tunnistamiskriteereitä?
• olivatko tunnistamiskriteerit laadittu siten, niitä käyttämällä varmistutaan kohteesta? (kahden tai useamman erilaisen tunnistamistavan vaatimus, esim. tutka JA optinen)
• olivatko ampujan esimiehet varmistuneet, esimerkiksi luomalla ja jakamalla riittävän tarkkaa reaaliaikaista ilmatilannekuvaa, siitä että ilmatilassa ei ole siviilikoneita, jotka voisivat joutua ”vahingossa” ohjustulen kohteeksi?
• mikäli tiedossa oli että siviililentokoneet käyttivät ilmatilaa, niin tehtiinkö päätöstä toiminnan keskeyttämisestä tai rajoittamisesta vai jatkettiinko riskistä huolimatta?

Kansainvälispoliittinen ulottuvuus syntyy kun kysymme onko Venäjä varustanut kapinallisia tehokkailla asejärjestelmillä, ilman maalittamisen tueksi tarvittavia tilannekuvajärjestelmiä? Esimerkkejä tällaisista ovat BUK-ohjusjärjestelmä ja Grad-raketinheitinjärjestelmä. Tällöin voidaan pohtia mikä olisi Venäjän vastuu asiassa. Olettaen, että kapinalliset saivat BUK-järjestelmän sotasaaliina Ukrainan asevoimilta, voitaisiin Ukrainan vastuuta pohtia ilmatilan hallinnan kautta. Noudattiko valtio ilmatilansa käytön sääntelyssä riittävää varovaisuutta ja pyrkikö se estämään merkittävän riskin siviili-illmailulle saatuaan tiedon keskipitkän kantamien ohjusjärjestelmien päätymisestä kapinallisten käsiin?

Tämä onkin jo toisen merkinnän aihe ja asiasta onkin jo ansiokkaasti kirjoittanut bloggaajakolleega Janne Riiheläinen. Suosittelen lukemaan.