Jokanaisen turpoa, kiitos.

Vieraskynä 13.3.2014, Saara Jantunen, ST.

Bild av Försvarshögskolans hedersdoktor Elisabeth Rehn på ständerhusets trappor

Naistenpäivän kunniaksi James Mashiri esitti blogissaan turpo-aiheisen kysymyksen meille naisille.

”Mitä aiotte itse tehdä sen eteen että pääsette täysivaltaisina osallistumaan kaikilla tasoilla niihin rakenteisiin, joissa konflikteja estetään, ratkaistaan ja rauhaa rakennetaan?”

Päivää aiemmin olin ollut mukana järjestämässä uuden think tankimme ensimmäistä yleisötapahtumaa, Syyria-tilaisuutta Säätytalolla, joka toimi myös uuden kokoonpanomme lanseeraustilaisuutena. Elisabeth Rehn – Bank of Ideas on ajatushautomo, joka keskittyy ilmiöihin, teemoihin ja ongelmiin turvallisuuden ja oikeudenmukaisuuden rajapinnassa.

Kirjoitan kuitenkin turvallisuuspolitiikkaan ja siihen liittyvään keskusteluun osallistumisesta nyt puhtaasti omasta näkökulmastani ja siksi, että herra Mashirin ilmaan heittämä kysymys oli mielestäni provokatiivinen, mutta myös hyvin aiheellinen. On tosiasia, että yleisilme aktiivisesta ja julkisesta turvallisuuspoliittisesta keskustelusta on miesten dominoima.

En osaa sanoa milloin varsinaisesti aloitin tämän tien kulkemisen, mutta yksi ratkaisevista valinnoista omalla kohdallani oli suorittamani asepalvelus. Olin palvelusaikanani jo puolivälissä opintojani ja tiedostin edessä häämöttävän ammatillisen valinnan hetken. Kotiuduin, kirjoitin graduni Irakin sodasta, ja vuosi valmistumiseni jälkeen sain Maanpuolustuskorkeakoulusta tutkimustoimeksiannon kybersodankäynnin diskursseista. Neljä vuotta myöhemmin, syksyllä 2013, väittelin samasta yliopistosta sotatieteiden tohtoriksi. Hieman ennen väitöstäni ymmärsin, että sotatieteellinen jatkotutkinto ja siviilistatus ovat varsin uusi yhdistelmä, ja että mitään mallia järkevästä tiestä kohti haaveilemaani tutkijan uraa ei olisi. Sovimme tuolloin silloisten opiskelijakavereideni, eli nykyisen think tankimme perustajajäsenten kesken, ettemme jäisi vain odottelemaan, että joku huomaisi intomme. Sen sijaan sovimme tekevämme yhdessä töitä sen eteen, että loisimme jotakin uutta, joka kuljettaisi meitä eteenpäin sodan, kriisien ja konfliktien tutkimuksessa. Juuri tämä oli ajatus, josta kerroimme Ministeri Elisabeth Rehnille, ja jota hän lähti tukemaan.

Väitän, että Suomessa naisten ongelmana turvallisuuspoliittisen keskustelun näkökulmasta on se, että olemme kasvaneet sellaisessa maailmassa, jossa naiset eivät automaattisesti osallistu turvallisuuspolitiikan ruohonjuuritason toimintaan, jota myös maanpuolustustyöksi sanotaan. Toisin kuin pojat ja nuoret miehet, tytöt ja nuoret naiset voivat suunnitella elämäänsä puhtaasti omien intressiensä mukaisesti. Jos näihin intresseihin ei kuulu turvallisuuspolitiikka, on aihe helppo sivuuttaa. Kuten think tankimme toinen perustajajäsen Kaisa-Maria Peltokorpi väitöstutkimuksessaan lottien selviytymiskeinoista toteaa, naisten maanpuolustustyön jatkumo katkesi keinotekoisesti, kun Lotta Svärd-järjestö lakkautettiin. Lisäksi jatkosodan loppuessa valikoituja naisia oli juuri ryhdytty asekouluttamaan, ja on mahdotonta sanoa millaista naisten maanpuolustustyöhön osallistuminen olisi tänä päivänä, jos osallistuminen olisi saanut jatkua ja kehittyä.

Miesten kohdalla asia on toisin. Asevelvollisuus huolehtii siitä, että jokainen mies joutuu tekemään aktiivisen päätöksen suhteestaan maanpuolustukseen, ja toivottavasti myös henkilökohtaisesta suhteestaan suomalaiseen turvallisuuspolitiikkaan. Yhtä lailla siviilipalveluksen valitseminen vaatii aktiivista päätöksentekoa ja tilintekoa itselleen suhteestaan turvallisuuspolitiikan peruspalikkaan, asevoimiin.

Asepalvelus ei tietenkään ole mikään ehto turvallisuuspolitiikalle syttymiselle. Suomalainen yhteiskunta ei varsinaisesti rohkaise jäseniään turvallisuuspoliittiseen keskusteluun, ja siihen osallistuminen vaatii yksilön aktiivista suuntautumista. Turvallisuuspolitiikan paradoksi onkin se, että sen ymmärtäminen vaatii aikaa, jatkuvaa seurantaa ja pitkäjännitteisyyttä aikana joka ohjaa meitä lyhytjännitteisiksi, ja samaan aikaan media tarjoilee turvallisuuspolitiikan lyhytjännitteisessä muodossa. Tämän päivän pommi-isku pyyhkäisee sivuun viime viikon vallankumouksen. Turvallisuuspolitiikan kentälle valikoituu ihmisiä, jotka jaksavat olla aktiivisia ja sietävät informaatiotulvaa.

Tyttöjä ja poikia harvoin kasvatetaan käytännön tasa-arvoon. Jo koulun liikuntatunneilla opimme, että tytöt ja pojat tekevät eri asioita ja heitä arvoidaan eri standardien mukaan. Eriytyminen jatkuu yhteiskunnan jakaessa jäsenensä asevelvollisiin ja ei-asevelvollisiin, ja sen jälkeen miesten ja naisten erilaisissa ammatinvalintapainotuksissa. Pahimmassa tapauksessa tytöille ei ennen aikuisuutta tarjota kosketuspintaa teemoihin, jotka eivät heille stereotyyppisesti kuulu. On sanomattakin selvää, että poikiin kohdistuu yhtä lailla ohjausta ja odotuksia, jotka rajaavat heidän kokemusmaailmaansa.

Tieteen popularisoinnista tunnettu Malcom Gladwell kuvaa kirjassaan Daavid ja Goljat tapaamme ymmärtää väärin epäsymmetriaa. Tutkimukset, joissa mitataan perheiden varakkuuden suhdetta vanhempien kokemukseen vanhemmuuden haasteista paljastavat, että varakkuus vaikuttaa kasvatushaasteisiin positiivisesti käänteisen U-käyrän mukaisesti vain tiettyyn pisteeseen asti. Vaurauden ylittäessä tietyn kulminaatiopisteen vanhemmat alkavat kokea lastensa kasvattamisessa haasteita, joita vähemmän varakkailla perheillä ei ole. Väitän, että sama pätee tasa-arvoon. Köyhissä maissa tasa-arvo on yksi tärkeimmistä kehityskohteista, ja koulutuksen ja yhteiskunnan talouden elpymisen myötä yleensä myös tasa-arvotilanne paranee. Kuitenkin hyvinvoinnin ylittäessä tietyn pisteen naisten yhteiskunnallinen osallistuminen vähenee: osa-aikatyötä tekevien tai työelämästä pois jättäytyvien naisten määrä nousee ja perinteisten sukupuoliroolien mukaiset valinnat lisääntyvät. Syvä hyvinvointi toimii kuten syvä rauha. Se passivoi. Tämä näkyy myös naisten turvallisuuspoliittisessa osallistumisessa ja julkisessa keskustelussa. Kun keskustelin naisten turpo-aktiivisuudesta kollegani kanssa, totesin, ettei naisten turvallisuuspoliittisten esiintulojen marginaalisuudesta pidä syyllistää kerään. Se ei ole kenenkään syytä. ”Vaan seurausta”, komentoi kollegani. Omalla kohdallani tavoitteet osallistumisesta ja osallistamisesta ovat luontevia päämääriä kenelle tahansa tutkijalle. Toivoisin kuitenkin, etteivät naisten turvallisuuspoliittiset esiintulot jäisi yksin tutkimus- ja asiantuntijakentän nimiin.

Saara Jantunen
Sotatieteiden tohtori
Elisabeth Rehn – Bank of Ideas


Tiesithän että voit seurata Elisabeth Rehn – Bank of Ideasia Facebookissa ja Twitterissä.
Saara Jantusen akateemisen profiilin löydät täältä.

Kommentera | Kommentoi

Fyll i dina uppgifter nedan eller klicka på en ikon för att logga in:

WordPress.com Logo

Du kommenterar med ditt WordPress.com-konto. Logga ut / Ändra )

Twitter-bild

Du kommenterar med ditt Twitter-konto. Logga ut / Ändra )

Facebook-foto

Du kommenterar med ditt Facebook-konto. Logga ut / Ändra )

Google+ photo

Du kommenterar med ditt Google+-konto. Logga ut / Ändra )

Ansluter till %s