Dulce et decorum

Originalet på svenska här.

Kaatuneiden sankarien muistojuhla. Lähde: SA kuva-arkisto ”Etulinjasta kotirintamalle 19339–1945

 

Kaatuneiden muistopäivä. Päivä, jolloin kunnioitamme yli 100 000 sodassa ja rauhan puolesta kaatuneen muistoa. Samalla on hyvä myös suomalaisten lisäksi muistaa erityisesti niitä ruotsalaisia vapaaehtoisia, jotka kaatuivat rinnallamme seisten isänmaamme puolesta. Asian suuruuden tajuaa vasta kun luku saa oikeat mittasuhteet. Talvisodan 105 kunnian päivästä maksettiin lähes 26 000 hengellä. Noin 250 kaatunutta päivässä.

Tulee pala kurkkuun.

On myös vaikeaa olla ajattelematta vihollisen tappioita, etenkin kun tiedämme niiden laajuuden. Monessa tapauksessa kaatuneet jäivät Suomen maaperälle. Raatteen taisteluissa oli jopa tapauksia, joissa kaatuneita taisteluiden tauottua palautettiin ja vihollisen edustaja otti kyytiin kaatuneita vain politrukin allekirjoittaman tappioluvun verran. Mutta kyllä siellä osataan kunnioittaa sankareita. Tasan vuosi sitten hämmästyin matkalla Pietariin sitä, kuin hienosti muistomerkit oli kukitettu Kannaksella. Kyseessä oli tietysti voittonpäivän jälkeinen viikko, muta pienimmät ja syrjäisimmätkin muistomerkit olivat kukkien ja seppeleiden peitossa.

Tänään taas hämmästelin jälleen kerran sitä, kuinka huonosti hoidettu Mannerheimristin ritari nro 128, Auno Kuirin viimeinen leposija on. Hän lepää nuorempien sukupolvien upseeriveljensä, Khiamissa 2006 kaatuneen Jarno Mäkisen vierellä. Ei ole ensimmäinen kerta kun olen tarkastellut viereistä hautapaikkaa. Tai pessyt kiven, sytyttänyt kynttilän ja tuonut kukkia. Kauan ennen kuin Jarno ja minä tiesimme tulevasta ammatistamme, minä tiesin kuka Auno Kuiri oli ja missä olivat muiden sankarien lepopaikat Turun hautausmaalla.

Kiitos isoisä, kiitos isoäiti. Käynnit haudoilla olivat tärkeitä. Vaikka silloin ehkä vaikutinkin enemmän kiinnostuneelta oravista ja kyyhkyistä, kuulin kyllä joka sanan.

Pala kurkussa. Taas.

On hyvä pitää puheita ja kunnioittaa muistoa isomman joukon edessä. Mutta myös se pieni työ on tehtävä. On mentävä haudoille kunnioittamaan sankareita siellä missä he lepäävät. Tätä työtä tekevät useat killat ja yhdistykset, mutta kaikkialle eivät nekään ehdi.

Puolustusvoimat voisi mielestäni itseltään sekä odottaa että vaatia enemmän. Varsinkin kun kyse on sankareista, joiden nimet ovat marmoritauluissa ja joiden kuvat, kertomukset ja kunniamerkit koristavat varuskuntiemme seiniä. Uusia sankareita ei onneksi kovin montaa tule, joten olisi aika taas muistuttaa itseään siitä miten kunnioitetaan vanhoja.

Kommentera | Kommentoi

Fyll i dina uppgifter nedan eller klicka på en ikon för att logga in:

WordPress.com Logo

Du kommenterar med ditt WordPress.com-konto. Logga ut / Ändra )

Twitter-bild

Du kommenterar med ditt Twitter-konto. Logga ut / Ändra )

Facebook-foto

Du kommenterar med ditt Facebook-konto. Logga ut / Ändra )

Google+ photo

Du kommenterar med ditt Google+-konto. Logga ut / Ändra )

Ansluter till %s