Nato, Makarov i repris

Suomenkielinen versio alempana.

I mina tidigare inlägg har jag tangerat Nato och behandlat ärendet med ett halvljummet och milt grepp. Nato är igen aktuell i frågan om Islands luftförsvar, något som av oppositionspartierna ses som ett försök att vara alliansen till lags och betala Natos kostnader. Igår gav regeringen besked om finsk-svenskt deltagande i Islands luftförsvar. Utrikesminister Erkki Tuomioja ser det som ett utvidgat nordisk samarbete. Den socialdemokratiska riksdagsgruppen överväger ännu sin hållning till saken.

En av mina läsare bad mig skriva om de politisk-strategiska aspeketerna av ett Nato-medlemskap. Jag avfärdade honom med att detta redan är väl forskat och debatterat.

Fel. Jag lät själv i startskottet för denna blogg förstå att jag upplever vår expert- och etablissemangcentrarade Nato-debatt som restriktiv. Hur kan jag då med gott samvete låta bli att ta emot utmaningen? Det kan jag inte, men då de tidigare utredningarna om ett medlemskap fokuserar på de ekonomiska, strategiska och politiska inverkningarna på ett medlemskap, så tar jag mig friheten att istället behandla ett finskt Nato-medlemskap pro primo från en taktisk synvinkel. Frågan är:

Vilka kompetenser och förmågor kan ett Nato-medlemskap under fredstid tillföra vårt försvar?

Jag tar en titt på ett Nato-medlemskap ur en synvinkel som betonar fredsframtvingande insatser och använder igen storebror som utgångspunkt för mitt resonemang. Sverige har en relativt klar uttalad linje: De krävande internationella insatserna och förberedelserna för dem visar vilka krav som det moderna stridsfältet ställer på soldat och förband. Ett syfte med insatserna är att öka försvarets kompetenser och förmågor genom erfarenhetsinhämtning. Insatsförbanden ska kunna lösa uppdrag hemma och fjärran. Det ska inte finnas någon större skillnad mellan det nationella och internationella.

Vi står bredvid detta spår, men har inte hoppat på tåget. Det borde vara tvärtom. Om vi vill behålla en allmän värnplikt, så är skarpa insatser vårt främsta verktyg. Utbildningen av värnpliktiga kan basera sig på hågkomst av framfarna dagar eller erfarenheter inhämtade från aktuell väpnad strid. En intressant kompetensmätare, som jag hört ett par av våra brigadchefer använda är andelen av soldater med erfarenhet från skarpa insatser. En hög andel av dessa verkar bidra till att erfarenheter inhämtade från insatser snabbare tillämpas i de värnpliktigas utbildning. Variationen truppförbanden emellan verkar dock vara stor och en viss tudelning mellan internationellt och nationellt förekommer. Detta kan bero på att ansvaret för att utbilda och ställa upp förband för internationella insatser ligger på ett par axlar. Det skulle förefalla lika naturligt att t.ex. 2-4 förband från varje försvarsgren turvis och tillsammans skulle ansvara för att utbilda och ställa upp insatsförband. Vi har ett ypperligt produktionssystem, som i detta avseende kunde nyttjas fullt ut.

Ett Nato-medlemskap skulle medföra ett ökat samarbete med länder som nästan kontinuerligt deltar i skarpa insatser. De viktigaste bidragen är enligt min mening

1. flere utmanande övningar färdigutbildade och fungerande förband emellan och
2. tillgång till verktyg för hantering av inhämtade erfarenheter och utvärdering av förband.

Detta vill jag summera i följande uppdragsmening, som är min ställning till Nato (& PFF & nordiskt samarb.)

Finland ska systematisk och målorienterat delta i internationella insatser och övningar med krigsberedda förband, i syfte att bidra till ökad kompetens och förmåga för alla finska förband.

Vårt försvar är inne i en reform, som inte på länge medger ett avdelande av de resurser, som ett medlemskap skulle kräva. Vi njuter av vissa fördelar som fredspartner. Nato fördjupar ytterligare partnerskaperna och de flesta dörrarna är öppna för icke-medlemmar. Förmåga är dock ett resultat av systematiskt arbete. För att nå detta ändamål krävs ett mera aktivt partnerskap (eller ett medlemskap).

Fem år gamla bedömningar om de strategiska och politiska implikationerna av ett Nato-medlemskap är föråldrade idag, när vår säkerhetspolitiska omgivning blir allt kallare och tyngdpunkten flyttas mot polcirkeln. Det är inte bara av blyghet jag låter bli att analysera detta. Jag erkänner en oförmåga att hantera ett flertal komplexa, i stor grad interagerande system som befinner sig i snabb förändring. Min bästa analys skulle aldrig bli mera än en enkel gissning. Jag ska därför utgå ifrån ett enkelt scenario:

Ice Age 5: The Baltic Freezes Over.

Ryssland har fortsatt utveckla sina ballistiska vapen och avser placera dem i Kaliningrad. Detta kan istället för rysk vilja att hävda sig som stormakt ses som en logisk följd av händelserna sedan 13 december 2001, då USA under ledning av president George W. Bush ensidigt drog sig ur ABM-avtalet och fortsatte med att förbereda sin europeiska missilsköld. Trots försök till samtal under president Obamas period, så är man i ett dödläge. Från detta perspektiv bör vi också granska general Nikolai Makarovs tal i juni. Det är lite väl egocentriskt att tro att generalen endast talar till Finland och finska (eller grannländernas) beslutsfattare. Det var nog länge sedan vi hade en sådan särställning. Hör vi på den dynamiske duons uttalanden under hösten 2011 och våren 2012, så är det nog samma budskap som upprepas och vid behov skärps. Generalen översätter bara budskapet till militärt språk. Det enda extra jämfört med talet till Nato-medlemmar i maj 2012, var att Finland fick en tydlig uppmaning att byta spår, men även en inbjudan till samarbete överräcktes.

Meanwhile in Sweden så himlade man lite, spelade förskräckt och sympatiserade med utsatte lillebror, men fortsatte samtidigt med att återuppta det (7Mkr värda) militära samarbetet med Ryssland, som man som följd av Georgienkriget i augusti 2008 ställde in. Inte så dumt.

I Finland bär vi på en historisk last och betraktar Ryssland försiktigt. Då vi är besvikna beklagar vi tystlåtet. Vi vågar oss sällan in på samarbete även om möjligheter erbjuds i ett gynnsamt klimat. Med VSB-pakten som facit, så är det väl ganska naturligt av oss. Sverige har kanske ett mera jämlikt förhållande med björnen. Det går att jobba ihop och det går lika bra att säga till riktigt skarpt. Sveriges militära besök, utbyten och framtida övningar kommer inte att handla om något särskilt fördjupat bilateralt samarbete. Det handlar om att hålla koll på militär förmåga, utveckling och anda hos grannens soldater och förband. Rätta liturgiska uttryck är främja förtroende, bidra till kunskapsuppbyggnad och erfarenhetsutbyte. Inte så dumt, heller.

Om spänningen Ryssland och USA emellan ökar, så kommer det högst sannolikt att ske i vårt hörn av Europa. Den republikanske presidentkandidaten Mitt Romney har redan markerat Ryssland som fiende #1. Putin svarade med att tacka för tydligheten. Finlands försiktighet i att vara en tydlig aktör i sitt närområde kan leda situation där vår kurs och linje inte är klara för någon. I den sakta eskalerande Kubakrisen här i våra vatten är det klart att Ryssland ser allt snävare på vårt Nato-samarbete. Detta innebär i sin tur att den öppna dörren hela tiden får en allt högre tröskel. Ett finskt Nato-medlemskap innebär i ryska ögon att Nato växer som vapenmakt, ökar sin utvecklingspotential intill den ryska gränsen och förbättrar sin förmåga att hävda sina intressen i Arktis.

P.S. Jag är både glad och lite förvånad över det att över hälften av bloggens läsare är rikssvenska. Tack för intresset, trots att jag kanske hade hoppats på en större finlandssvensk och finsk publik. Jag har medvetet valt min linje. Min ståndpunkt är den att lillebrors & storebrors intressen är gemensamma i de flesta avseenden. Förutom den dåliga perioden på hundra år efter att vi förlorade er, så har vi stått varandra nära. Ofta närmare på slagfält än i fred. Senast bland annat i Tchad och Afghanistan. Lika barn leka bäst.

---

Uusintana Nato ja Makarov

Aikaisemmissa kirjoituksissani olen käsitellyt Natoa pliisusti. Liittouma on taas ajankohtainen Islannin ilmapuolustuksen myötä, jonka oppositio näkeekin Naton miellyttämisenä ja kulujen maksamisena. Eilen saatiin hallituksen päätös suomalais-ruotsalaisesta osallistumisesta Islannin ilmapuolustukseen. Ulkoministeri Erkki Tuomioja näkee tämän Pohjoismaisen yhteistyön laajenemisena. Sosiaalidemokraattien eduskuntaryhmä vielä pohtii kantaansa.

Eräs blogin lukija kannusti minua kirjoittamaan Nato-jäsenyyden poliittisista ja strategisista merkityksistä. Torjuin pyynnön toteamalla että asiaa on jo riittävästi tutkittu ja keskusteltu.

Väärin. Annoin itse tämän blogin lähtölaukauksessa ymmärtää, että pidän suomalaista asiantuntija- ja auktoriteettikeskeistä turvallisuuskeskustelua rajoittavana. Voinko siis jättää tarttumatta haasteeseen? En voi, mutta koska aiemmat selvitykset ovat käsitelleet jäsenyyden taloudellisia, strategisia ja poliittisia vaikutuksia, otan ensisijaisesti tarkasteltavaksi Nato-jäsenyyden vaikutuksen taktiselta kannalta. Kysymys on:

Mitä osaamista ja mitä kykyjä Nato voi rauhan aikana antaa puolustuksellemme?

Suomalaiseen Nato-jäsenyyteen sovellan rauhanpakottamisoperaatioita painottavaa näkökulmaa ja käytän isoveljeä lähtökohtana. Ruotsilla on selkeä linja: kansainväliset operaatiot ja niiden valmistelut osoittavat mitä vaatimuksia nykyaikainen sodankäynti asettaa sotilaalle ja joukolle. Operaatioiden yhtenä tarkoituksena on kehittää osaamista ja suorituskykyä saatuja kokemuksia hyödyntämällä. Joukkojen tulee kyetä toteuttamaan tehtävänsä niin kotona kuin kaukomaillakin ja eroa kansallisen ja kansainvälisen joukon välillä ei tule olla.

Me seisomme tässä suhteessa vielä asemalla, vaikka lähtöaskel osoittaa kohti junan ovea. Asian pitäisi olla meillä päinvastoin. Päätöksemme säilyttää varusmiespalvelus tekee kansainvälisistä operaatioista tärkeimmän työkalumme. Koulutus voi perustua muistoihin menneiltä ajoilta tai ajankohtaiseen sodan ja taistelun kuvaan. Kiinnostava osaamismittari, jota olen kuullut parin prikaatinkomentajan käyttävän, on kansainvälisissä operaatioissa palvelleiden sotilaiden osuus. Edellä mainittujen korkea osuus vaikuttaa samassa suhteessa siihen, miten paljon operaatioista saatuja kokemuksia hyödynnetään varusmieskoulutuksessa. Joukko-osastojen välillä vaihtelu on suurta ja ajatukset eivät aina ole ihan yhdellä raiteella. Yhtenö syynä ehkä se, että kansainvälisen joukon koulutusvastuu on yhdellä joukko-osastolla kussakin puolustushaarassa. Olisi luonnollista, että esimerkiksi 3-4 joukko-osastoa vuorollaan ja yhdessä vastaisivat kansainvälisen joukon kouluttamisesta ja perustamisesta. Joukkotuotantojärjestelmämme mahdollistaisi ja tukisi tätä varsin hyvin.

Nato-jäsenyys toisi mukanaan syvemmän yhteistyön sellaisten maiden kanssa, jotka lähes jatkuvasti osallistuvat koviin operaatioihin. Käytännössä tämä merkitsee

1. enemmän haastellisia harjoituksia sotavalmiiden joukkojen välillä ja
2. mahdollisuus käyttää yhteisiä työkaluja ja menetelmiä hankittujen operaatiokokemusten käsittelyyn ja hyödyntämiseen sekä joukkojen suorituskyvyn arviointiin.

Nämä voisi yhdistää yhteen tehtävälauseeseen, joka on minun kantani Natoon (& rauhankumppanuuteen & pohjoismaiseen yhteistyöhön):

Suomen tulee järjestelmällisesti ja tavoitteellisesti osallistua kansainvälisiin operaatioihin ja harjoituksiin sotavalmiilla yksiköillä, päämääränä lisätä kaikkien suomalaisten joukkojen osaamista ja kyvykkyyttä.

Tarkasteltaessa uudistettavaa puolustustamme, voimme todeta, että jäsenyyteen tarvittavat resurssit eivät saatavilla tai käytettävissä pitkään aikaan. Tietyistä eduista nautimme kuitenkin rauhankumppanuuden puitteissa. Tätä yhteistyötä Nato syventää ja rauhankumppaneille useimmat ovet ovat auki. Suorituskykyä saamme kuitenkin vasta silloin kun teemme työtä järjestelmällisesti. Tähän päästään parhaiten entistä aktiivisemmalla kumppanuudella (tai jäsenyydellä).

Lähialueemme ilmaston kylmetessä ja painopisteen siirtyessä napapiirille Nato-jäsenyyden strategiset ja poliittiset implikaatiot ja vaikutukset muuttuvat kiihtyvällä nopeudella. Viisi vuotta sitten laaditut arviot ovat tänään arvottomia. En vältä asiaa vain ujoudesta johtuen, vaan tunnustan kyvyttömyyden analysoida nopeassa muutoksessa olevia monimutkaisia ja keskinäisriippuvaisia järjestelmiä. Paraskin analyysi olisi yhtä hyvä kuin hihasta ravistettu arvaus. Ravistetaan siis yksi skenaario:

Ice Age 5: The Baltic Freezes Over. Itämeri jäätyy.

Venäjä jatkaa ballististen ohjustensa kehittämistä ja niiden sijoittamista Kaliningradiin. Sen sijaan että tämä nähtäisiin yrityksenä palauttaa suurvalta-asema, niin asiaa voidaan myös tarkastella loogisena seurauksena USA:n presidentti George W. Bushin johdolla tapahtuneelle yksipuoliselle ABM-sopimuksen purkamiselle 13. joulukuuta 2001. Tästä alkoi eurooppalaisen ohjuskilven tarina. Nykyhallinto on presidentti Obaman johdolla osoittanut satunnaista neuvotteluhalukkuutta, mutta käytännössä ollaan umpikujassa. Tästä näkökulmasta on myös hyvä tarkastella kenraali Nikloai Makarovin kesäkuista puhetta. Itseriittoista olisi luulla että kenraali puhuu vain Suomelle tai suomalaisille (tai naapureiden) päättäjille. Siitä erityisasemasta onneksi päästiin. Palatessamme ministeri/presidentti-kaksikon puheisiin vuoden 2011 syksyltä ja 2012 keväältä, näemme niissä toistuvan teeman, joka voimistuu. Kenraalin tehtävänä on vain kääntää sanoma sotilaskielelle. Ainoa merkittävä lisäys verrattuna Makarovin puheeseen Nato-maiden johdolle toukokuussa, oli selkeä kehotus Suomelle vaihtaa latua ja samalla kutsu osallistua yhteistyöhön.

Sillä välin Ruotsissa hämmästeltiin ja taivasteltiin pikkuveljen kiusaamista. Samalla kuitenkin jatkui Georgian sodan takia jäädytetty, parin, kolmen vuoden tauon jälkeen henkiin herätelty (7 miljoonan kruunun) yhteistyö Venäjän kanssa. Ei lainkaan tyhmää.

Suomi kantaa historiallista taakkaa suhteessaan Venäjään. Varovaisuus on valttia ja kun olemme pettyneitä, niin valitamme hiljaiseen ääneen. Mihinkään yhteistyöhön emme uskalla tarttua edes suotuisassa ilmapiirissä. YYA-sopimusta vastausavaimena käyttäen ei mene kovin väärin. Ruotsilla on kenties tasavertaisempi suhde karhuun. Voidaan toimia yhdessä, mutta osataan myös sanoa erittäin terävästi vastaan. Ruotsin puolustusvoimien vierailut, vaihdot ja tulevat harjoitukset eivät ole osa syventyvää kahdenvälistä yhteistyötä. Kyse on naapurin asevoimien sotilaiden ja joukkojen suorituskyvyn, kehityksen ja hengen selvittämisestä. Virallisnimityksiä ovat luottamuksen lisääminen, osaamisen kehittäminen ja kokemusten vaihtaminen. Kovin viisasta, tämäkin.

Mikäli jännite Venäjän ja Yhdysvaltojen välillä kasvavat, se tapahtuu todennäköisesti meidän Euroopan koilliskulmassamme. Republikaanien presidenttiehdokas Mitt Romney on jo julistanut Venäjän yhteiskunnan viholliseksi nro 1. Putin kiittikin ehdokasta selväsanaisuudesta. Suomen haluttomuus olla selkeä toimija lähialueellaan johtaa helposti tilanteeseen, jossa suuntamme ja linjamme ovat kaikille epäselviä. Hitaasti kehittyvässä Itämeren Kuuban ohjuskriisissä on selvää että Venäjä suhtautuu yhä kielteisemmin yhteistyöhömme Naton kanssa. Tämä puolestaan merkitsee sitä että avoimen oven kynnys nousee koko ajan. Suomen Nato-jäsenyys merkitsee Venäjälle että Naton asevoimat kasvavat, kehityspotentiaali Venäjän rajalla lisääntyy ja liittouma parantaa kykyään asevoimin turvata etujaan arktisella alueella.

P.S. Olen sekä iloinen että hieman hämmästynyt siitä, että yli puolet blogin lukijoista on ruotsalaisia. Kiitos mielenkiinnosta, vaikka olinkin toivonut laajempaa suomenruotsalaista ja suomalaista yleisöä. Lähestymistapani olen tietoisesti valinnut ja se heijastaa hyvin voimakkaasti käsitystäni siitä, että Suomen ja Ruotsin intressit ovat yhteisiä useimmissa asioissa. Olemme olleet rinta rinnan suurimman osan ajasta, lukuun ottamatta erästä erittäin huonoa sadan vuoden jaksoa, kun Suomi menetti Ruotsin vuonna 1809. Nykypäivänä yhteistä taivalta on tallattu muun muassa Tšadissa ja Afganistanissa. Vakka kantensa valitsee.