Milloin asevelvollisuudesta tuli epätasa-arvoinen?

Tässä esittämäni mielipiteet ovat omiani, eivätkä ne vältttämättä heijasta puolustusvoimien tai muun viranomaisen virallista kantaa.


Alokkaita kentällä vannomassa sotilasvalaansa.
Suomlalainen sotilasvala. Kuva: Karri Huhtanen, Tampere. Lähde Wikipedia.

Edellisessä blogimerkinnässä ”Asevelvollisuus 2.0” Jussi Kari esitteli asevelvollisuuden yhdenvertaista mallia, josta myös voitaisiin käyttää nimitystä ”sukupuolineutraali asevelvollisuus” tai ”Norjan malli.”

Keskeinen kysymys onkin miksi, jos lainkaan, asevelvollisuus nykymuodossaan olisi epätasa-arvoinen?

Asevelvollisuus on tietysti suppeasti tarkasteltuna epätasa-arvoinen sen koskiessa vain miehiä. Parempi termi olisi ehkä epäyhdenvertainen, koska ilmiötä tarkastellessa on syytä palauttaa mieliin Suomen perustuslaki.

6 § Yhdenvertaisuus

Ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä.

Ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella.

PerL 6 § 1-2 mom

Asevelvollisuutta voidaan tarkastella kansalaiseen perusoikeuksiin kajoavana rajoituksena. Maanpuolustuksen järjestämistä pidetään yleisesti ottaen sellaisena painavana yhteiskunnallisena tarpeena, joka oikeuttaa tiettyjen perusoikeuksien rajoittamisen. Yleisenä periaatteena asevelvollisuuden täytäntöönpanoa koskien on se, että perusoikeuksia ei saa rajoittaa enempää kuin palvelusvelvollisuuden suorittaminen, sotilaallisen järjestyksen ylläpito sekä asevelvollisten ja muiden henkilöiden turvallisuus välttämättä vaativat. Tämä koskee kuitenkin itse palveluksen suorittamista, eikä varsinaisesti liity perustuslain syrjintäkieltoon. Asevelvollisuuslaki sisältää itsessään palveluksen täytääntöönpanoa koskevan perustuslain 6 § 2 mom mukaisen syrjintäkiellon, johon vuoden 2007 lakiuudistuksessa tuotiin eksplisiittinen syrjinnän kielto sukupuolisen suuntautumisen perusteella.

Velvollisuuden asettamista, eli syrjintäperusteita koskien kelpoisuutta asepalvelukseen, rajoitetaan oikeusnormeilla sukupuolen, iän, terveydentilan ja vammaisuuden perusteella. Näitä pidetään siis hyväksyttävinä perusteina kajota perustuslain turvaamaan yhdenvertaisuuteen säädettäessä lailla painavaan yhteyskunnalliseen tarpeeseen perustuvaa velvollisuutta tietyille oikeussubjekteille (kansalaiset). Lisäksi oikeusnormeilla sallitaan myös uskontoon, vakaumukseen tai muihin syihin nojaavat subjektiiviset perusteet. Jehovan todistajien kategorinen vapautus asepalveluksesta kuuluu ensin mainittuihin rajoituksiin ja sen ongelmallisuudesta on jo aiemmin käyty keskustelua. Vakaumuksellisista syistä valittavana on mm. aseeton palvelus ja siviilipalvelus.

Vain miehille säädetystä asevelvollisuudesta Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on todennut, ettei asevelvollisuuden säätäminen vain miehille ole Euroopan ihmisoikeussopimuksen vastaista. Tasa-arvovaltuutetun mukaan ”sitä, että asevelvollisuus on säädetty ainoastaan miehille, ei ole tasa-arvolain mukaan pidettävä tasa-arvolaissa tarkoitettuna sukupuoleen perustuvana syrjintänä.”

Euroopan ihmisoikeussopimusta tarkastellessa soveltamisala löytyy artikloista 4 ja 14. Pakkotyön ja orjuuden kieltävän artikla 4. ulkopuolelle on eksplisiittisesti rajattu asepalvelus, tarkoittaen sitä, että valtion oikeutta itse päättää maanpuolustuksen järjestämisestä ei rajoiteta. Kyseessä on painava yhteiskunnallinen tarve, joka siis oikeuttaa perusoikeuksien rajoittamisen.

14. artiklassa on taas perustuslain 6 § mukainen laaja syrjinnän kielto, joka kuitenkin on alisteinen muille artikloille, eli sen rikkominen on osoitettava toista artiklaa tai eriteltyä asianhaaraa vasten. Euroopan ihmisoikeussopimusta tarkastellessa tuloksena on siis asevelvollisuuden suhteen aina umpikuja. Myös eduskunnan perustuslakivaliokunta päätyy usein perusteluissaan samansuuntaisiin umpikujiin tai vanhojen kantojensa toistamiseen.

Missä vaiheessa asevelvollisuudesta olisi sitten tullut yhdenvertaisuusperiaatteen vastainen? Vastaus kuulostaa absurdilta; asevelvollisuudesta tuli yhdenvertaisuusperiaatteen vastainen 17. helmikuuta 1995, kun laki naisten vapaaehtoisesta asepalveluksesta astui voimaan.

HE 131/1994

Naisiin kohdistuvat rajoitukset eivät enää nykyoloissa ole perusteltavissa, vaan naisille tulisi antaa mahdollisuus hakeutua kaikkiin maanpuolustuksen tehtäviin henkilökohtaisten kykyjensä mukaisesti.

Hallituksen esitys 131/1994, luku 2.5 Nykytilan arviointi

Lain perusteellisissa esitöissä todetaan varsin selkeästi ja monisyisesti, että asepalveluksen rajoittaminen sukupuoleen vedoten ei ole perusteltua. Vain rautalangasta vääntäminen puuttui, eli yleisperustelusta seurannut johtopäätös siitä, että velvollisuuden säilyttäminen miehillä samoin perustein rikkoisi yhdenvartaisuutta vasten. Laki naisten vapaaehtoisesta asepalveluksesta on näennäisesti mahdollistavaa ja tasa-arvoistavaa lainsäädäntöä. Jonkinlaista lumevoimaannuttavaa pseudofeminismiä.

Toki täytyy nostaa hattua ja sanoa, että ministeri Elisabeth Rehn teki ison työn viedessään läpi suomalaisen asevelvollisuuden merkittävän uudistuksen, mutta taipui samalla laajaan puoluerajat ylittäneeseen poliittiseen kompromissiin. Tämä kompromissi vahvisti asevelvollisuuden epäyhdenvertaisuuden, sillä lain esitöissä nimenomaisesti kiistetään näkemys siitä, että sukupuoli olisi hyväksyttävä syrjintäperuste asevelvollisuudesta säädettäessä.

Nykytilassaan suomalainen asevelvollisuus on sukupuolen perusteella syrjivä. Se asettaa miehet ja naiset eri asemaan ilman hyväksyttävää perustetta. Asian korjaamiseksi on kaksi vaihtoehtoa: joko mennään ”Norjan malliin” ja ulotetaan velvollisuus kaikkiin kansalaisiin tai sitten säilytetään velvollisuus miehillä ja rajataan naisten vapaaehtoinen asepalvelus käsittämään vain tietyt tehtävät. Tällöin naisten vapaaehtoisuutta voitaisiin perustella sillä, että kaikki tehtävät eivät ole naisille avoimia. Samalla päästäisiin eroon kaksinaismoralismista, jossa lausuttu linja on se, että naiset pääsevät kaikkiin tehtäviin kykyjensä mukaan, mutta totuus sijoitettaessa sotilaita sodan ajan kokoonpanoihin on (ollut) toinen.

Asian voi ilmaista vuoden 1995 lain perusteluja mukaillen:

Naisiin kohdistuvat rajoitukset eivät enää nykyoloissa ole perusteltavissa, vaan kaikille kansalaisille tulisi säätää velvollisuus osallistua kaikkiin maanpuolustuksen tehtäviin henkilökohtaisten kykyjensä mukaisesti.

Kysymys on loppujen lopuksi hyvin pienestä ja periaatteellisesta asiasta, jossa yleensä sorrutaan argumentointivirheisiin, joista luettelen tässä muutaman:

  • naiset synnyttävät — ”Hägglundilainen” miesidentiteettiin nojaava perustelu
  • pitäisi olla kansalaispalvelus kaikille — yhdenvertaisen asevelvollisuuden asettaminen ei merkitse tätä
  • sodan ajan tarve ei mahdollista naisten velvollisuutta — tässä ei esitetä saapumiserän tuplaamista; palvelukseen otetaan edelleen yhtä monta
  • armeijassa tehdään pojista miehiä — tähän en keksi vasta-argumenttia, mutta norjalaistutkimuksen mukaan myös tytöistä tulee armeijassa miehiä ;-)

Niinpä…

//James


Valittuja paloja

Puolustusministeri Seppo Kääriäisen puhe ”Naisten asepalvelus 10 vuotta” -seminaarissa Helsingissä.

Elisabeth Rehn kertoo kantansa: Tarvitaanko puolustusvoimia, Nato-jäsenyys, naiset armeijassa?

Blogi: Ammattisotilas – Naiset asepalveluksessa

Iltalehti – Asepalvelukseen haki ennätysmäärä naisia

Puolustusvoimat – Naisten vapaaehtoinen asepalvelus

YLE – Elävä arkisto: Naiset armeijaan

Kaleva: Naiset eivät akuutti ongelma

Asevelvollisuus 2.0

Vieraskynä 14.9.2014, Jussi Kari.

Jussi KariUlotttamalla asevelvollisuus myös naisiin, säilyttämällä saapumiserän koko ja valitsemalla parhaat saadaan parempia sotilaita tasa-arvoisemmassa järjestelmässä, kirjoittaa Jussi Kari, vuonna 1984 syntynyt lakimies, joka toimii tavaramerkkien, tekijänoikeuden ja muun immateriaalioikeuksien parissa helsinkiläisessä lakiasiaintoimistossa. Jussi on aikaisemmin ollut työssä puolustusvoimissa sotilaslakimiehenä. Jussin esittämät näkemykset ja mielipiteet ovat luonnollisesti hänen omiaan eivätkä millään tavalla heijastele hänen työnantajansa kantoja.


Alokkaita kentällä vannomassa sotilasvalaansa.
Suomlalainen sotilasvala. Kuva: Karri Huhtanen, Tampere. Lähde Wikipedia.

Suomen puolustuspolitiikasta ja -ratkaisuista puhuttaessa käytännössä kaikki turvallisuuspoliittiset keskustelijat ovat hyvinkin yksimielisiä siitä, että Suomella tulee olla uskottava puolustus. Siihen yhteisymmärrys loppuukin. Mitä uskottava puolustus pitää sisällään ja miten siihen päästään, ovat hyvinkin kiistanalaisia asioita.

Tällä hetkellä yhdeksi Suomen puolustuksen kulmakiveksi on valittu asevelvollisuus. Se jakaa mielipiteitä: joko se on ”loistava ratkaisu Suomen erityisiin oloihin” tai ”syrjivä ja tehoton järjestelmä, joka ei suoriutuisi nykyaikaisesta sodankäynnistä mitenkään”, riippuen siitä keneltä kysyy.

Usein Suomen asevelvollisuusinstituutiossa nähdään kaksi ongelmaa, joihin voin itsekin periaatteessa yhtyä:

  1. Se perustuu pakkoon, ja on tästä syystä epäilyttävä järjestelmä; ja toisaalta
  2. Vain miehiä koskevana se asettaa sukupuolet räikeästi eri asemaan ja on siis syrjivä.

Useimmat keskustelijat ovat yhtä mieltä ainakin siitä, että nykytilanne on tasa-arvon kannalta ongelmallinen, mutta se mitä asialle pitäisi tehdä, jakaa ihmisiä kahteen leiriin.

Ensimmäisen mielestä asevelvollisuus pitäisi säätää myös naisille tasapuolisuuden vuoksi: tasaisesti kurjuutta kaikille. Toinen leiri taas on sitä mieltä, että vääryys ei poistu lisäämällä sen määrää: koska asevelvollisuus on pakkojärjestelmänä jo periaatteellisesti väärin, ongelma ei poistu sillä, että tämä vääryys kohdistetaan myös naisiin. Se vain tuplaisi vääryyttä kokevien ihmisten määrän. Tämä leiri puoltaakin useimmiten ammattiarmeijaa. Ensimmäinen leiri taas karsastaa ajatusta ammattiarmeijasta, pitäen sitä liian pienenä, kalliina tai pitäen asevelvollisuudesta kiinni yksinkertaisesti periaatesyistä.

Mikään ei siis muutu.

Mutta minullapa on ratkaisu, joka a) tekee järjestelmästä tasa-arvoisemman ja b) ei lisää pakkojärjestelmästä kärsivien määrää. Näin ollen sen pitäisi olla molempien leirien kannalta hyväksyttävä järjestelmä. Kun se vielä c) tuottaa parempia sotilaita, myöskään Puolustusvoimien henkilökunnalla ei pitäisi olla mitään sitä vastaan, kuuluivat he kumpaan leiriin vain.

Tämä ratkaisu on osittain valikoiva asevelvollisuus.

Ennen yksityiskohtiin menoa mainittakoon vielä, että Puolustusvoimatkin on viime vuosina kääntynyt sille kannalle – joko vapaaehtoisesti tai pienentyvien määrärahojen pakottamana – että reservi tulee pienenemään. Tulevaisuuden armeija käyttää vähemmän lihaa ja verta ja enemmän tekniikkaa. Omaan ehdotukseeni tällä ei kuitenkaan ole merkitystä, vaan osittain valikoivalla asevelvollisuudella voidaan tuottaa niin isompi tai pienempi armeija, riippuen ihan vain siitä, kuinka iso osa ikäluokasta tahdotaan kouluttaa.

Mitä osittain valikoiva asevelvollisuus sitten pitää sisällään? Sitä, että:

  1. Asevelvollisuus ulotetaan myös naisiin; mutta
  2. Säilytetään saapumiserän koko; ja
  3. Valitaan armeijaan vain parhaat.

Nykyinen, vain miehiä koskeva asevelvollisuus perustuu siihen ajatukseen, että mies soveltuu sotilaaksi naisia paremmin, sillä miehet ovat isompia ja vahvempia. Väestötasolla näin voi ollakin, mutta kuten usein sanotaan, yksilökohtaiset erot ovat suurempia kuin ryhmien väliset erot.

Punttisalilla näkeekin aika usein naisia, jotka ovat huomattavasti paremmassa kunnossa kuin keskimääräinen 18 – 28 -vuotias mies. Aivan taatusti nämä naiset ovat paremmassa kunnossa kuin huonokuntoisimmat asevelvollisuusikäiset miehet! En näe syytä, miksi nämä naiset olisivat huonompia sotilaita kuin kotisohvalta kasarmille puoliväkisin kannettu, pelkkiä sipsejä ja kokista ravinnokseen käyttänyt teinipoika. Fyysisestä suorituskyvystä ei ainakaan jää näillä naisilla kiinni.

Toki ”parhaat” on suhteellinen käsite: vertailussa otettaneen huomioon niin fyysinen voima/kunto, älynlahjat ja koulutus, muu erityisosaaminen, motivaatio – mutta en usko, että vertailtavien ominaisuuksien kärkipäässä on sotilaan sukupuoli. Tarkemman määrittelyn jätän kuitenkin Puolustusvoimien harteille, sillä heidän tehtävänsä on ratkaista, millainen on ihanteellinen suomalainen sotilas.

Ja jos väestötasolla tosiaan on niin, että keskimääräinen mies sopii sotilaaksi paremmin kuin keskimääräinen nainen, tämä johtaa siihen, että asepalveluksessa on edelleen enemmän miehiä kuin naisia. Mutta miksei olisi? Armeijan kannalta tärkeämpää lienee sotilaiden taistelukyky kuin sukupuolielimet. Minulla ei ole mitään hajua, mikä tämä prosentuaalinen jako olisi, mutta mitä todennäköisimmin se olisi tasa-arvoisempi kuin nykyinen.

Jos vielä saapumiserän koko pidettäisiin samana, asevelvollisuuden peikko ei kohdistuisi yhtään useampaan ”uhriin”.

Joka tapauksessa ehdottamallani mallilla päästäisiin siihen tilanteeseen, että:

  1. Epäoikeudenmukaisuutta (jos asevelvollisuutta sellaisena pitää) ei uloteta määrällisesti yhtään useampaan ihmiseen, koska saapumiserä pidetään samankokoisena; mutta
  2. Järjestelmästä tulee kokonaisuutena tasa-arvoisempi, koska siellä on prosentuaalisesti enemmän naisia kuin nyt; ja
  3. Koska naisten parhaimmisto on taatusti parempaa sotilasmateriaalia kuin miesten huonoimmat, saadaan keskiarvoisesti parempia sotilaita.

Tietysti tätäkin mallia voidaan arvostella. Ensimmäinen ongelma kohdistuu mallin insentiivivaikutukseen: jos armeijaan otetaan parhaat, tämä tarkoittaisi, että parhaassa iässä olevilla nuorilla olisi kannustin saada itsensä mahdollisimman huonoon kuntoon, etteivät he joudu armeijaan. Armeijan käyminen pitäisi siis jotenkin saada haluttavaksi asiaksi, palkinnoksi, josta voi kilvoitella – ei rangaistukseksi siitä, että on liian hyvässä kunnossa.

Jotkut ovat myös arvostelleet mallia siitä, ettei se vieläkään poista epätasa-arvoisuutta. Vaikka malli poistaakin sukupuoleen kohdistuvan syrjinnän ongelman, se kohtelee ihmisiä epätasa-arvoisesti ”sotilaallisen sopivuuden” perusteella.

Vaikka näissä vasta-argumenteissa on jonkin verran perää, ei ongelma ole mielestäni ratkaisematon. Käytännössä vapautuksen saa nykyään jo niin helposti, että voidaan puhua halukkuusperusteisista vapautuksista. Ei yksinkertaisesti ole järkevää pitää rivissä täysin epämotivoituneita sotilaita. Kun asevelvollisuuden kuormitus kohdistuu siis motivoituneimpiin asevelvollisiin, asevelvollisuuden epäoikeudenmukaisuuden painoarvo argumenttina pienenee samalla mitalla. Mitä motivoituneempi asevelvollinen, sitä pienempi oikeudenloukkaus.

Ja lopultakin: vaikka järjestelmän ongelmat eivät tällä kokonaan poistuisi, se olisi silti vähemmän ongelmallinen kuin nykytilanne. Sen pitäisi lähtökohtaisesti olla ihan hyvä alku.

//Jussi Kari


Tiesithän, että voit seurata Jussia Twitterissä.

Muumilaakson puolustaminen, osa 3.

Tämä kirjoitus on kriittinen, joten pyydän lukijoita muistamaan, että esittämäni mielipiteeni ovat omiani, eivätkä ne välttämättä heijasta puolustusvoimien tai muun viranomaisen virallista linjaa.

Edit 3.9.2014: Päivitetty kappaletta ”Upkeep program.” Muutokset korostettu.


Nato

Sukulaisista nato on helpoiten asemoitava ja yksiselitteinen. Nato on aviomiehen sisar. Käly taasen on puolison sisar, veljen vaimo tai puolison veljen vaimo. Paljon laajempi. Sama ongelma on Natossa ja Nato-keskustelussa. Arvoteoreettinen lähestymistapa tarjoaa helpotusta vain harvoille. Sorrumme helposti ajattelemaan Nato-jäsenyyttä rinnasteisena muille turvallisuutta osaltaan luovan puolustusratkaisun pilareille, nimittäin yleiselle asevelvollisuudelle ja alueelliselle puolustukselle. Kaiken järjen mukaan sotilaallisen liittoutumattomuuden vastakohdan täytyy olla yhtä suuri ja suunnaltaan vastakkainen liittoutuminen?

Tätä näkökulmaa Natoon ja Suomeen monet tuntuvat edustavan, usein samaan hengen vetoon korostaen, että Natossakin ”Suomi vastaa itsenäisesti omasta puolustuksestaan,” Suomi pitäisi Natossakin ”keskeiset suorituskyvyt omissa käsissä” ja Natossakin Suomi ”puolustaa koko maata” ja ”Suomea puolustavat vain suomalaiset.” Tässä näkökulmassa heikkoutena on se, että sotilaallinen liittoutumattomuus, jonka minun järkeni mukaan pitäisi olla ulkopoliittinen työkalu, rinnastetaan toiseen ulkopoliittiseen työkaluun, joka sitten redusoidaan puolustusratkaisun käyttämättömäksi instrumentiksi sotilaallisen liittoutumattomuuden tavoin.

Nato-jäsenyys näyttäytyy siis monen eri näkökulman kautta, joista kaikkia ei voi tarkastella samanaikaisesti — eikä samanarvoisina. Esimerkiksi Virolla oli aikanaan mahdollisuutena, yhdessä naapureidensa kanssa tai erikseen, hankkia itsenäinen kyky torjua siihen kohdistuvat uhat. Viro valitsi Nato-jäsenyyden. Nato-jäsenyys ei ollut Virolle väline osana puolustusratkaisua, vaan osa valtion turvallisuusratkaisua. Vasta Ukrainan kriisin myötä Natosta on tullut Virolle sotilaallisen maanpuolustuksen ja koskemattomuuden konventionaalisen turvaamisen instrumentti, kun Saksan ja eräiden muiden Nato-maiden jäissä pitämä Baltian alueen puolustussuunnittelu Natossa on käynnistynyt. Viro nojasi pitkään hyvin vahvasti Naton muualle kohdennettuun konventionaaliseen pelotteeseen ja ydinpelotteeseen.

Muumilaakso

Suomen osalta jäsenyysjärjestely, jossa Suomi ei muuttaisi puolustusratkaisuaan sopisi hyvin Natolle. Suomelle tämä merkitsisi muuttumatonta maanpuolustuksen kulurakennetta ja Ruotsin tyyppistä puolustuksen konkurssia 5–10 vuoden päästä. Lisäarvo Natosta voi vain syntyä, jos Suomi osana Naton puolustussuunnitelmaa tunnistaisi säästökohteet ja pystyisi luopumaan osasta niitä suorituskykyjä, joita sopimusorganisaatioon liittyminen toisi. Tässä suhteessa tilanne ei merkittävästi poikkeaisi puolustusliitosta Ruotsin kanssa, sillä Ruotsi ja Suomi saisivat varmasti samanlaisen roolin Natossa kuin mitä kahdenkeskeisessä puolustussuunnittelussa luotaisiin. Nopea katsaus puolustuksen kehittämisohjelmaan antaa selvän kuvan siitä, miksi Suomi lähitulevaisuudessa ei kykene ylläpitämään sellaista puolustusta, jolla olisi uskottavuutta vuonna 2020 Venäjän vietyä läpi varusteluohjelmansa ja kehitettyä modernit laatuun ja korkeaan osaamiseen perustuvat asevoimat.

”Upkeep program”

Graffiikka: Puolustusvoimien lähitalevaisuuuden hankinnat
STT, koonnut Antti Tiri, grafiikka Maija Korpinen. Lähde: Puolustusvoimat. Kuva: Markku Ulander. Julkaistu STT-Lehtikuvan luvalla.

Heti alkuun totean, että puolustusvoimien kehittämisohjelma (KEHO) olisi syytä ristiä uudelleen ylläpito-ohjelmaksi (YPO), jottei syntyisi turhan ruusuisia mielikuvia asiain laidasta. Samoilla linjoilla on komentajammekin.

”Calling it a development program is perhaps too optimistic”

Puolustusvoimain komentaja, kenraali Jarmo Lindberg, 2014.

”Vuoteen 2016 mennessä suurimmat haasteet kohdistuvat alueellisten joukkojen suorituskyvyn ylläpitämiseen. Kaikkea vanhenemisen kautta poistuvaa suorituskykyä ei pystytä korvaamaan. Leikkaukset, jotka ovat kohdistuneet kehittämisohjelmiin, ovat olleet suuria. Osa hankinnoista lykkäytyy kauas tulevaisuuteen, osa niistä toteutuu supistettuna ja osa ei toteudu lainkaan.”

Prikaatikenraali Veli-Pekka Parkatti ja Taneli Urmas, 2011.

Päättymäisillään oleva maapuolustuksen ohjelma ”Alueelisten joukkojen varustaminen” on taputeltu kenraali Parkatin sanoin. Puolustusvoimauudistus ei ole tähän vaikuttanut. Alkavaa maavoimien ohjelmaa ”Operatiivisten joukkojen varustaminen” 2016–2020 edesauttoi puolustusministeri Carl Haglundin päätös ostaa Hollannista halvalla Leopard 2-panssarivaunuja, mikä mahdollistaa kehittämisohjelmaan myönnnettävän tilausvaltuuden käytön täysimääräisempään varustamiseen, mutta alunperin suunniteltuun tarve- ja tavoitetasoon nähden ei juurikaan olla Venäjän varusteluohjelman toteutumisprosenttia korkeammalla. Ohjelman läpiviemiseen puolustusvoimauudistus vaikuttaa kuitenkin myönteisesti. Vuodesta 2016 alkaen saadaan jälleen melkein kolmannes määrärahoista kohdennettua materiaaliin. Ilman puolustusvoimauudistusta oltaisiin alle neljänneksessä. Miksi vain melkein kolmannes? Erona on karkeasti puolustushallinnon esittämä määrärahakorotus alkaen 50 miljoonasta eurosta vuonna 2016 jatkuen 150 miljoonaan euroon vuonna 2019. Valitettavasti tämäkin summa on laskettu eri suhdanteessa vuonna 2012 ja sitäkin ovat osin syöneet ennakoitua enemmän kallistuneet menokohdat.

Maavoimien operatiivisten joukkojen tulivoimaan liittyen on syytä poimia esille pieni knoppi. Osa ATACMS-ohjushankintaa varten vuodelle 2015 varatusta tilausvaltuudesta (2,54 milj eur) käytetään ilmavoimien Vinka-koneen seuraajan hankinnan aloittamiseen ja palautetaan korvaavan kaukovaikuttamisen järjestelmän hankintaa varten vuonna 2018. Tällöin inflaatio ja ohjusjärjestelmien hintakehitys on syönyt rahasta arviolta 18 % vähintään 26 %, varovaisesti laskettuna (Edit: nostettu esille linkistä uudelleenkohdennetun määrärahan suuruus ja tarkennettu arviota hintakehityksen vaikutuksesta ostovoimaan).

Tällainen kehitys koskee useimpia järjestelmiä, joiden hankintaa joudutaan syystä tai toisesta lykkäämään. Tuloksena on useimmiten kappalemäärästä tinkimistä, joskin tällaisen määrätavoitteen laskun ei koskaan kerrota vaikuttavan kielteisesti hankittavaan suorituskykyyn. Usein hankintoja johtavat sotilaat vahvistavat mieluummin maanpuolustustahtoa referoimalla yksittäisten järjestelmien ylivertaisia teknisiä ominaisuuksia, kuin sanoisisvat suoraan miten verorahoilla toteutettu hankinta oikeasti tuotti suorituskykyä.

Pidemmälle kuvaa katsottaessa vastaan tulee merivoimien seuraava taistelualus, jota bloggarikolleega CorporalFrisk on käsitellyt. Hornetien seuraajan tavoin myös merivoimien Rauma-luokan ohjusveneiden ja miinalaivojen korvaaja on suurilta osin rahoittamaton.

Tarkastelujakson loppua kohden Horneteille pitää löytää seuraaja. Ne poliitikot ja päättäjät, jotka asiasta puhuvat sanovat nyt varovaisesti – ikään kuin turhaa pelottelua välttääkseen, kyseessä olevan noin viiden miljardin euron hankinnan. Leikin ja laulun lisäksi laskentaa osaavat tietävät, että viidellä miljardilla saadaan vuonna 2023 alkaen korkeintaan 40 karvalakkimallin häivekonetta halvoilla ilmasta-ilmaan asejärjestelmillä.

Puolustusministeriössä ollaan selvästi sillä kannalla, että uskottava puolustus edellyttäisi edelleen noin 60 hävittäjän ilmavoimia.

Helsingin sanomat, 2013.

Hankkeiden voimakas priorisointi ja sen myötä niiden lykkäääminen, keskeyttäminen tai leikkaaminen riittämättömän rahoituksen takia on mielestäni merkittävin lyhyen ja keskipitkän tähtäimen uhka puolustuskyvyn ylläpidolle. Paraskaan taktiikka ja lujinkaan tahto ei korvaa kumuloituvaa ”materiaalivelkaa.” Puolustusvoimauudistus on palauttanut kustannustehokkaan ”kolmannes palkkoihin, kolmannes materiaaliin ja kolmannes toimintaan” -mallin, mutta täysimääräisetkään säästöt eivät riitä viime vuosikymmenen ja uudistuksen aikana leikattujen hankkeiden rahoituksen palauttamiseen, vaan ainoastaan tulevan toiminnan tasapainottamiseen. Puolustusvoimat pysäytti itse uudistuksellaan kielteisen tilanteen kehityksen hetkeksi. Pysyvämpi ratkaisu vaatii kuitenkin enemmän.

Kursorinen läpikäynti osoittaa täysin itsenäisen ja uskottavan puolustuksen taloudellisen kestämättömyyden. Kellään ei ole tällaiseen varaa ja mikäli rahaa laitetaan menemään alle tarpeen, niin saadaan vain juhlapuheissa kyvykkäät puolustusvoimat. Käytännössä voidaan sanoa, että puolustusvoimat liukuisi takaisin paperitiikerien ja pilvilinnojen rakentamiseen. Hyvä esimerkki tästä on Ruotsi, jossa hallitus kykeni vuosia vakuuttamaan kansaa siitä, että puolustusta vahvistetaan tuntuvilla panostuksilla ja että puolustus on paremmassa kunnossa kuin koskaan aiemmin.

Mikäli Nato nähdään tässäkin välineenä ja puolustusratkaisuun uskalletaan kajota kokonaisvaltaisesti, niin merivoimien ja ilmavoimien uusiin järjestelmiin kohdistuvia vaatimuksia voidaan järkeistää siten, että kaikkeen ei tarvitse yhden koneen pystyä. Osa kyvyistä saadaan muilta mailta. Samalla aukeaa mahdollisuus välttää ratkaisuja, jotka ovat kalliita, monimutkaisia ja tyydyttäviä kaikessa, mutta eivät erinomaisia tai edes hyviä oikein missään.

Itämeri ja Narva-skenaario

Nato on myös Ukrainan kriisin aikana näyttänyt voimaansa Itämeren alueella ja Euroopassa. Merkittävimpiä tapahtumia ovat mielestäni olleet

  1. B-2 ja B-52 pommikoneiden sijoittaminen Iso-Britanniaan,
  2. ilmasta suoritettavan merimiinoittamisen harjoittelu Itämerellä,
  3. panssarivaunujen siirto takaisin Eurooppaan,
  4. Baltian maiden hävittäjätorjunnan vahvistaminen ja
  5. ilmakuljetteisten joukkojen ja niiden osien keskittäminen Puolaan ja Baltian maihin sekä
  6. esisijoitetun kaluston uusiminen ja vahventaminen Norjassa.

Nämä toimet on tehty harjoitusten yhteydessä ja niillä on tähän liittyvä voimakas signaaliarvo, mutta jokainen toimi on myös nähtävä osana Baltian maita ja Itä-Eurooppaa koskevaa puolustussuunnitelman harjoittelua.

Map of NATO affiliations in Europe
Wikipedia: Map of NATO affiliations in Europe

Nato puolustaa vain jäseniään, eli kaikki se voima mikä Suomeen lähialueilla on ei meitä Venäjän ja Naton kriisin tullen auttaisi. Myöskään EU:sta ei olisi kriisin tullen apua, koska 22/28 EU-maata on Natossa ja toteuttavat sen kollektiivisen puolustuksen velvoitteet ensisijaisesti. Lissabonin sopimuksen velvoitteita Suomi voisi kysellä Ruotsilta, Itävallalta, Sveitsiltä ja Irlannilta. Tulevaisuudessa ehkä vielä Ukrainalta. EU:n avunantovelvoitteet merkitsisivät suppeimmillaan merkitä yhteistä päätöstä ylilentojen ja materiaalivirtojen sallimisesta, mikä taas olisi Suomelle hyvin vaikea päätös ilman reaalisia turvatakuita. Käytännössä mahdollisessa Baltian alueen kriisissä ”puolueeton” Suomi olisi Itämeren alueen heikoin lenkki, jota Venäjä ei voisi olla miehittämättä, jos esimerkiksi Nato-joukot estäisivät tai häiritsisivät Venäjän meri- ja ilmaliikennettä Suomenlahdella.

Nato on yksi mahdollinen ulkopoliittinen instrumentti ja puolustusratkaisun väline. Toinen voisi olla valtioliitto Ruotsin kanssa, joka ei merkittävästi poikkeaisi Nato-jäsenyydestä. Joka tapauksessa nykytilanteen ylläpitäminen ei ole taloudellisesti kestävää tai poliittisesti vastuuntuntoista. Puolustusvoimien vajaa rahoittaminen johtaa vajavaisiin suorituskykyihin. Mikään ei ole niin kallista kuin täysin itsenäinen ja uskottava puolustus.

//James

Läntisen sotilaspiirin nykytilasta

Tohtori Pauli Järvenpää peilaa loistavasti Venäjän asevoimien Läntisen sotilaspiirin nykytilaa ja sotapotentiaalia lähialueillamme Zapad 2013 -harjoituksen, muun harjoitustoiminnan ja siihen vuosien aikana johtaneen kehityskulun kautta tuoreessa Jamestown Foundationille kirjoittamassaan raportissa Zapad-2013
A View From Helsinki
. Tiivis katsaus mahtuu esipuheineen ja karttoineen 14 sivulle, joten tämä mene luokkaan pakollinen – no excuses. Suositelen erittäin huolellista lukemista ja aika tiukalla seulalla valittuihin viitteisiin perehtymistä.

Pauli Järvenpään raportin "Zapad-2013. A View From Helsinki" kansikuva
Järvenpää, Pauli. Zapad-2013. A View From Helsinki. The Jamestown Foundation. Washington, DC. August 2014.

Nostan esille pari nopeasti käännettyä otetta englanninkielisestä raportista.

Pitkän aikavälin tavoitteena on, että kaikki maavoimien joukot ovat täysin miehitettyjä jatkuvan valmiuden yhtymiä. Valmius määritellään joukkojen kykynä aloittaa tehtävän suorittaminen lyhyessä ajassa, 6-8 tunnissa. Yleistä asevelvollisuutta ei hylätä, mutta korkean valmiuden yhtymät koostuvat pääosin ammattisotilaista. Tämä luo Venäjälle kyvyn nopeiden ja yhteensovitettujen sotatoimien suorittamiselle.

Kun tähän vaikuttavaan nykyaikaisen ja modernisoidun kaluston listaan lisätään jopa 700 kilometriä kantava tykistöohjusjärjestelmä Iskander-M, sijoitettuna ohjusprikaatiin Lugassa, Pietarin eteläpuolella, on selvää että Läntinen sotilaspiiri on tehnyt paluun.

Vuoden 2013 aikana toimenpantiin tavanomaisten ennalta suunniteltujen harjoitusten lisäksi useita sotilaspiirin laajuisia taisteluvalmiusharjoituksia – valmiustarkastuksia – kaikissa Venäjän sotilaspiireissä.
[...]
Suurin valmiustarkastus käskettiin 13. heinäkuuta 2013 Itäisessä ja Keskisessä sotilaspiirissä. Sen painopisteenä oli maavoimien valmius. Harjoitus testasi liikekannallepanon ja joukkojen keskittämisen järjestelmiä ja siihen vahvuus oli 160 000.
[...]
Yhteistä kaikille valmiustarkastuksille on ollut presidentti Putinin ja asevoimien ylimmän johdon tahto itse havannoida kuinka käytettäviä eri asevoimien osat ja järjestelmät ovat ja halu muodostaa kuva siitä miten hyvin johto voi luottaa asevoimien käytettävyyteen nopeasti syntyvissä konflikteissa.

Pauli Järvenpää on aikaisemmin ollut Suomen Afganistanin-suurlähettiläs. Tällä hetkellä tohtori Järvenpää on vanhempana tutkijana (Senior Research Fellow) virolaisessa tutkimusintituutissa The International Centre for Defence Studies.
(@ICDS_Tallinn)

Antoisia lukuhetkiä!

//James